muuska

Hei!
Olen parikymppinen nuori nainen. Asun avoliitossa, minulla on rakastava mies ja ystäviäkin. Kaikki siis päälle päin hyvin. Mutta jos katsoo pintaa syvemmälle olen katsellut jo 5- vuotiaasta asti isäni alkoholiongelmaa ja perheväkivaltaa kotonani. Kun olin 8 vanhempani erosivat ja muutimme äitini kanssa todella kauas isästäni. Siinä menivät kaikki ystävyyssuhteet ja muut sellaiset. Kun täytin 10 isäni joutui vankilaan ja oli siellä 7 vuotta. En nähnyt häntä tuona aikana kuin 3 kertaa. ylä-asteelle mennessäni äitini sanoi olevansa raskaana uudelle miehelleen ja olin todella iloinen. 8kuulla raskaus meni kuitenkin kesken ja näin kun äitini itki kuollut vauva sylissään sairaalassa.(nyt myöhemmin en pysty edes menemään sairaalan pihaan saamatta paniikkikohtausta..) Tämän tapauksen johodota aloin kärsiä masennuksesta. Jotenkin onnistuin selättämään sen kun en ajatellut mitään mitä oli tapahtunut ja rakastuin.. Nyt myöhemmin olen kuitenki alkanut tuntea seurauksia tuosta asioiden itseeni sulkemisesta sillä saan usein paniikkikohtauksia. Pari kuukautta sitten äitini ilmoitti eroavansa isäpuolestani ja taas kaikki meni uusiksi.. Tuntuu ettei elämässäni ole mitään pysyvää. Siksi yritän varjella omaa parisuhdettani hyvin, jotta olisi jotain mihin turvautua. Sain kuulla myös noin vuosi sitte kärsiväni fibromyalgiasta ja kroonisesta unioireyhtymästä joista en parane ikinä. Minulle on kuitenki aina opetettu, että näytä ulospäin että kaikki on hyvin. Ja ajattele kuinka paljon huonommin asiat ovat muilla. Tästä syystä koen nytkin syyllisyyttä kun tilitän ongelmiani tänne.. En kuitenkaan tiedä mitä tekisin että oloni olisi parempi, sillä en saa mentyä terapiaankaa.