Pöhlö

Miten teillä menee? Omasta erosta käytännössä vasta pari kuukautta, annoin miehen roikkua, mutta nyt ero on virallinen. Entiedä miltä pitäisi tuntua? Vapaalta? Olen kai, ei ketään jolta pitää kysyä mielipide! Saan päättää kaikesta itse. Tätä pitää opetella, lasten täytyy opetella. Me kaikki opetellaan uudenlaista elämää, ilman isää mukana kaikissa juhlissa, pyhissä. Milloin tuntee itsensä oikeasti vapaaksi menneisyyden haamuista?

yxpetetty

Joo, petetty ja jätetty olen. Alussa oli tosi "sekavaa", oli ikävää, kaipuuta "entiseen hyvään aikaan", sitä kuitenkaan kun ei saanut takaisin, pikku hiljaa, palanen palaselta, kokosin itseni ja nyt ( kuusi vuotta erosta) olen jo ehyt ja voin oikein hyvin. Elämän piti vain mennä näin..katkera en ole, toivon kaikille vain hyvää, myös exälleni.

lukaalista luukkuun, mutta OMAAN!

Vuosi menee vähintään. Kaikki vuodenajat, juhlapyhät, lomat ym. kun tulee ensimmäistä kertaa eteen uudessa tilanteessa, on se vielä totuttelua. Toisella kierroksella menee jo helpommin, ja pian on jo uudet tavat.

Riippuu kyllä paljon siitä miten on itse asennoitunut eroon. Jos se on alun perin ja toteutuessaankin tuntunut oikealta ratkaisulta, on eteenpäin pääsy helpompaa. Silloin on motivoituneempi pärjäämään ja tuntuu tosi hyvältä kun "saa olla yksin" tai "ei tarvitse sietää".

Tietysti ne alkuaikojen haaveet yhteisestä tulevaisuudesta ja "silloin oltiin vielä yhdessä, oli se ihana joulu.." satuttavat ajoittain myöhemminkin, mutta se kuuluu elämään, ja sekin kyllä helpottaa melkein vuoden kuluessa.

Tärkeintä on olla katkeroitumatta ja uskoa siihen, että on itse vahva ja pärjää, ja että kaikkien kannalta ero oli parempi kuin pysytellä yhdessä.

Pöhlö

Sepä se, ero tuli minulle "puskista". Mies roikkui, kun oli lähtenyt, mutta kuitenkin kaipasi takaisin. No, päätti sitten kuitenkin, että ei tule ja parissa viikossa sen jälkeen tuli uusi suhde: nuori, kaunis, varakaskin! Sitä olen nyt pari kuukautta nieleskellyt. yrittänyt pitää exän kaukana, ettei sattuisi koko ajan. Mies elää kuin uutta nuoruutta, ihan sellainen kliseinen viidenkympin villitys-meno. On kauheaa katsella ja ihmetellä, että kenen kans on llut naimisissa? Kuka tuo on ? Mihin se entinen katosi? Olikohan sitä koskaan olemassakaan? Lasten takia on oltava tekemisssä, ainakin tekstiviestein ja sähköpostilla. Muuta en nyt halua. Tuntuu hylätyltä, kun tiedän hänen ryntäävän uuden naisensa luo heti, kun haen lapset kotiin.
Silti selvisi, että ei ole saanut laitettua postiin II-vaiheen hakemusta, vaikka se on allekirjoitettu jo kuukausi sitten. Tai hän ei ole vielä allekirjoittanut kuulemma. Olisi pitänyt varmaan laittaa kirjekuori osoitteineen ja postimerkki mukaan valmiiksi, kun ei sen vertaa itse ehdi! on ollut kuulemma kiireitä! Raivostuttavaa pompottelua!

jättäjä vaan ei pettäjä

Ero on kova myös sille joka sitä haluaa. Sitä moni ei halua uskoa. Aivan yhtä lailla hänen tuttu ja turvallinen elämä muuttuu, sillä erotuksella että on suurempi tarve erota kuin pysyä yhdessä.

Minä halusin eron ihmisestä johon olin kerta kaikkiaan tympääntynyt. Hänen kaikki tekemiset vain ärsytti. Hänestä oli vanhemmiten tullut sellainen papparainen vaikkei ikäkään vielä edellyttänyt. Kun hän sai tietää jonkin asian minua ärsyttävän, hän teki sitä tahallaan ja nauroi vain. Nämä nyt on niitä pikkunyansseja joita riittäisi.

Elettiin kumpikin täysin omaa elämää ja vältettiin yhteisiä lomamatkojakin. Mies nykelsi kotona kaikenlaista eikä hänestä ollut kumppaniksi. Ei ollut enää "me":itä (tämän olen jostain lukenut). Lapset oli poissa ja heistä toisenkin lähdettyä huomasin, ettei minulla ja miehellä ole enää sitä mitä oli joskus. Oltiin äiti ja isä mutta ei mies ja vaimo, ei enää. Perhe hoidettiin hyvin ja sovussa ja hyvähän se niin, mutta viimeisinä vuosina etäännyimme toisistamme.

Se ahdisti minua, yhteiskämppäelämä. Kahden pyykit ja tiskit, mutta kuka oli se toinen? Halusin eron. Ja sen piti olla helppo koska "minä halusin"? Ei toden totta ollut. Helpotus oli päästä siitä miehestä eroon, mutta oli aluksi yksinäistä elää yksin kun lapsetkin oli jo omissa kodeissaan. Siitä tavallaan nautti ja tavallaan se kauhistutti: elänkö loppuikäni yksin, hylkiönä ja omasta tahdosta?

Kyllä minä osasin arvostaa meidän hyviä aikoja. Ne vaan oli auttamattomasti ohi, eikä se sillä parane jos itseään suggeroi. Tosiasiat pitää myöntää ja hyväksyä, vaikka ne sitten sattuisi.

En voinut juuri kenellekään erosta puhua, koska minun piti esittää vahvaa ja onnellista. Se oli todella raskasta. Tein hullun lailla töitä unohtaakseni todellisuuden, mutta ajauduin umpikujaan. Voimat loppui ja olin kolme viikkoa sairaslomalla. Sitten olisi pitänyt käydä keskusteluja työnantajan kanssa työtilanteestani ja sitä kautta purkaa ahdistustani, mutta kun ei se ahdistukseni johtunut työstä vaan erosta, enkä sellaista voinut ja kehdannut kenellekään sanoa. Edes lääkärille.

Onni? onnettomuudessa, jalka murtui talvella, olin 5 viikkoa sairaslomalla. Sain jatkoaikaa eroprosessin käsittelyyn. Tytär kävi auttelemassa, ja siskoni, ja hänen kanssa sitten tuli vähän juteltuakin. Se helpotti sen verrran että jaksoin taas työssäni. Mutta itse ero ratkaisuineen ahdisti minua pari vuotta kaikkiaan. Pahin on takana, osaan nyt nauttia elämästä ja arvostaa itsenäisyyttäni. Uusi kotinikin alkaa tuntua jo kodilta kun se aluksi tuntui teennäiseltä nukkumispaikalta.

Miten mies? Mies ainakin päällepäin näytti jatkavan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan, ja viime tietojen mukaan tapailee jotain naista. Hyvä niin. Se on minulle jonkinlainen helpotus.

Jotkut jo kyselee onko mulla uutta miestä tai katselenko sillä silmällä. En katsele eikä ole. Ihan heti en sellaiseen enää lähde, mutta en pidä mahdottomanakaan sitten joskus.

Jättäjä myös

Minua petettiin, ilmeisesti vuosien ajan. Mies joi ja oli useita öitä viikossa poissa. Änkyrä kännikala, jos piti pari päivää olla selvinpäin, niin hermot riekaleina räyhättiin. Minä siis olin jättäjä, tuli kerralla niin inha paukku että vihdoin ja viimein jätin miehen ja vieläpä onnistuin siinä. Aikaisemmin ne oli jääny vain yrityksiksi.

Puoli vuotta siitä on. Minulla ei ole mitään hyviä muistoja, esim. jouluja joita kaipaisi. Onneksi. Joulu ja juhannushan on hyvää aikaa juoda ja raivota. Vapusta puhumattakaan! Vuosikaudet elin yötäpäivää valmiustilassa, milloin mies juo, milloin tulee kotiin ja missä kunnossa. Korva kuunteli milloin ulko-ovi aukeaa ja millaiset on askeleet, selvän vai humalaisen? Joudunko riisumaan kengät vai näyttelenkö nukkuvaa jottei käy riitelemään? Jääkö hella päälle jos se lämmittää ruokaa ja nukahtaa kesken? Kenen kanssa tekstaa? Salaisen heilan?

Niin että osaan kyllä nyt nauttia vapauden tunteesta, se oikein huumaa välillä. Miehellä on jo uusi, mutta olen siitä vain huojentunut. Eipähän ole minun riesana enää. Minua on jo satutettu kaikin tavoin, ei tuollaiset tunnu enää missään.

Mutta, eipä ero silti ollut helppo. Eron suunnittelu, asunnon hankkiminen ja itse fyysisesti raskas muutto veivät voimani. En nukkunut, syönyt ja ketään en voinut pyytää avuksi muutossa(tein sen salaa). Läheinen vielä kuoli. Niin monet asiat muuttui, tuttu muuttui uudeksi. Vaikka uusi asuntoni on ihana ja aivan käsittämättömän upealla paikalla, uuteen on aina totutteleminen. Olisin myös kaivannut sairaslomaa. En ole vakituisessa työssä, joten ei siitä oikein sairaslomaa saakaan. Pidin omaa lomaa sen verran kuin rahatilanne salli. Mutta kylläpä olin uupunut! Viimeisillä voimillani yritin tehdä pakolliset työt. Kirjojen palautukset, laskut ym. jäi hoitamatta, yritin vain selvitä päivästä toiseen.

Välillä kuitenkin olen tosi, tosi onnellinen. Väsymyskin helpotti. Minulla on ystäviä joiden kanssa voin puhua aina kun on tarve. Olen puhunut aika paljon. Kaikki ovat tukeneet. Käyn myös al-anonissa. Nyt on taas vähän alavireinen olo. En toki kaipaa entiseen, mutta en tiedä mistä johtuu. Tietenkin kaikki nämä elämän muutokset ovat olleet isoja. Ensimmäinen kevät ihan uusissa kuvioissa, onhan tämä vähän outoa.

Minä kyllä katselen miehiä! Ja flirttailen aina kun uskallan! Voi että on kivan näköisiä miehiä tuolla! Mutta en vielä ole valmis suhteeseen.

Yhdesti olen sen uuden naisen tavannut, ihan ok se oli. Hyvät välit meillä on mutta enpä ehkä ala hirveästi kaveeraamaan. Heillä on omat kuviot jotka ei mua kiinnosta. Sitten vois tuntua pahalle jos he sais lapsen, itse kun sitä olen aina haaveillut.

Minäkin mietin että milloin elämä normalisoituu ja tasoittuu. Nyt on vähän kaksi ääripäätä, onni ja masennus vaihtelee. Ja milloin uskaltautuu uuteen suhteeseen, mulla kun on vähän rankat suhteet olleet miehiin, minulla ei ole koskaan ollut onnellista, hyvää suhdetta mieheen, ei edes isääni. Aina on saanut vaan sontaa niskaan ja rankasti. Olen antanut tehdä itselleni niin. Onneksi olen nyt vahvempi ja tiedän mitä en anna enää itselleni tehdä.

ei ikinä

Mulla erosta nyt 3 viikkoa takana 10 vuotta yhteiseloa ihanan miehen kanssa. Luulin että kaikki oli hyvin, tietysti vuosien kuluessa suhde kuin suhde muuttuu mutta ei ollut suuria riitoja tms. Lapsiakin oltiin suunniteltu. Sitten yhtenä päivänä mies vain sanoo että hän haluaa erota ja asua yksin. Kaipaa vapautta tulla ja mennä kuten haluaa,
Ollaan juteltu paljon ja itketty yhdessäkin ja molemmat välittää toisistaan vielä paljon. Nyt mies on kuitenkin päättänyt että asia etenee kuten hän on päättänyt ja en voi kun katsoa vierestä kun koko elämä kaatuu. Uuden kämpän on jo hankkinut.
Toista naista ei kuulemma ole eikä hän haluakaan, sanoo vielä rakastavansa mutta on tärkeempää olla yksin... Itsestäni tuntuu että kuolen yksinäisyyteen vaikka ollaan sentään keskusteltu ja nähty useasti tän eroamisen aikana. Tuntuu kuin hän olisi joku muu ihminen.
Kaikki selviämisohjeet ahdistaa vain enemmän ja tuntuu että se tärkein ohje jota tuputetaan on ajan kuluminen, en voi ymmärtää miten tätä voi jaksaa,,,,

justtiina

Voi kuinka kuulostaa tutulta. Jätetty olen, mutta en onneton - vaikka moni tuntuu niin ajattelevankin. Minun entiseni on roikkunut meissä kiinni tähän saakka - aikaa mennyt jo yli 2 vuotta. Yritti tulla muutaman kerran takaisinkin, mutta ei sitten pystynytkään tai minä en pystynyt ilman selvitystä ottamaan. Aikamoista veivaamista on käyty läpi. Sairaslomia ja surua minullakin takana, mutta nyt jo halu mennä eteenpäin. Älkää lannistuko, elämä alkaa taas hymyillä. Raskainta on kai se, että toinen haluaa lähteä, mutta ei halua myöskään luopua. Entisestä on vaikea päästää irti. Meillä asiat jo pitkälti selvitetty ja asiat hoidettu loppuun. Vain avainta en häneltä pois saa - sekin kai yksi keino vielä roikkua menneestä, vaikka hän halusikin erota.

Voimia siskot.

Hassua..

Et sinä tarvitse miehesi nimeä kakkosvaiheen eropaperiin, voit hakea lopullisen eron ihan yksinäsi. Eli eron saat vaikka mies olisi miten "kiireinen".

on haettu

ero on nyt voimassa. Tietenkin hain sen yksin! En minä ole käytännön asioissa avuton! Mutta sellaisen henkisen väkivallan edessä tipahtaa polvilleen, alistuu ja suostuu kuuntelemaan ihan uskomattomia juttuja!

Kyykyssä totuuden edessä

Alan vasta nyt tajuta, että minutkin on jätetty. Mies asuu saman katon alla edelleen, siksi en tätä ole aiemmin oikein tajunnut.

Takana on 25 yhteistä vuotta, nuoruuden liitto siis. Uudesta suhteesta olentiennyt jo viime kesästä lähtien (vaistonnut) mutta varmistuksen sain vuoden vaihteessa ja julkisesti asiasta puhuimme maaliskuussa. Yhden riidan jälkeen asia lipsahti myös lapsille saakka, näin ei varmaan olisi saanut tapahtua. Kuvitelkaa nyt tilannetta, että isä kertoo lapsille olevansa oikeasti ihan toisen naisen kanssa kuin äidin - ja me asumme yhdessä....

Mies asuu alakerrassa, muu perhe yläkerrassa. Lapset eivät tätä enää kestä, he haluavat että muutamme erilleen. Heistä on ihan pervoa viettää yhteistä iltaa olohuoneessa eronneiden vanhempien kanssa.

En ymmärrä mikä mieheen on mennyt. Hänen uusi naisensa on silminnäkijöiden mukaan olemukseltaan aivan samanlainen kuin minä, suunnilleen samanikäinenkin ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Mitä mies hänestä hakee muuta kuin meidän kahden kadotettua suhdetta? Vai siis oliko sitä ollenkaan? On kuin katsoisi maailmaan vääristävästä peilistä, mikään ei ehkä ollutkaan sitä miltä näytti. Miehen mielestä meillä ei ehkä koskaan ollutkaan yhdessä hyvä - muistiko pettää, sillä muistan monta ihanaa hetkeä.

En oikein tahdo päästä tästä eteenpäin, olisi helppoa roikkua välitilassa ja odottaa, että mies tulee järkiinsä. Mutta se ei taida olla tervettä, vaan minun täytyy itsenäistyä ja ottaa yksin vastuu itsestäni ja lapsista. Sattuu vain niin kovasti. En pysty tuttaville puhumaan itkemättä - hävettää ja surettaa.

Saman kokenut

Sinusta nyt tuntuu pahalta ja saakin tuntua. Sanotaanhan, että aika parantaa haavat, mikä on kyllä totta. Et tule koskaan saamaan kaikkiin kysymyksiin vastauksia. Jäljelle jää vain miksi, miksi, miksi...Sanotaan, että se on miehesi kehityskriisi ja että siihen kuvioon kuuluu nimenomaan entisen elämän mitätöiminen. Sinun kannattaa hankkia kirjastosta lainaan Ficherin erokirja luettavaksi. Sen kirjan avulla minä pääsin vaikeimman ajan yli. Ensimmäinen vuosi on kaikista vaikein, sitten alkaa helpottamaan. Voimia sinulle ja lapsillesi.

Pöhlö

ennen kuin helpottaa. Aina kun luulee, että no nyt tämä tästä, niin tulee uusia asioita eteen. kova paikka oli sekin, kun ex-mies vei lapset uutensa kotiin. Ja lapset viihtyivät. Toki ilmassa oli pientä "lahjonnan" makua, että kaikilla olisi kivaa. Toinen kova paikka oli, kun ex on oikeasti nyt jättänyt rauhaan. Ja aika lailla sattui myös tekstiviesti :"hyvää jatkoa". Ja se, kun sanoo, että kyllä minäkin vielä ymmärrän, että meitä ei oltu tarkoitettu toisillemme. Kolmen lapsen jälkeen? Kai sillä suhteella joku merkitys oli? Vihaan uutta naista. En koskaan tule häntä hyväksymään. Uskon, että olisimme saaneet exäni kanssa asioita hitaasti auki ja puhutuksi, ellei tämä uusi olisi tullut kuvioon. Enkä kuitenkaan lasten takia voi koskaan sanoa mitään. Tietenkää en aio häntä tavata enkä hänestä puhu lasteni kanssa yhtään mitään. Mutta en voi estää lasten viemistä hänen luokseen. En tiedä miten toimia?
Joskus vaivun synkkään epätoivoon. Ajattelen, että jos hän huomaa kuinka surullinen olen, hän ehkä jättää uuden. Toisaalta ajattelen, että nenä ylös - minä näytän, että pärjään hienosti, itseasiassa paremmin kuin hänen kanssaan! mutta eihän se niin ole, minä välitän yhä. En tiedä millainen pitäisi olla, että hänet saisi välittämään tkaisin? Ei kai enää mikään auta. Aion pysyä kauniina, etäisenä, surumielisenä ja hauraana hahmona. Pienenä ja hentona. Ja kuintenkin sisältä vahvana. Näemme joskus jossain suvun jhlissa, jos hän tulee sinne yksin. uuden kanssa en samaan aikaan mihinkään mene. Ehkä se elämä ajan kanssa helpottaa, melkein vuoden jälkeen ei kyllä vieläkään siltä tunnu.

haahuilua

"Ehkä se elämä ajan kanssa helpottaa, melkein vuoden jälkeen ei kyllä vieläkään siltä tunnu."

Kirjoitin jo samasta aiheesta Ellit 50+ palstalle. Kirjoitin tänään viimeiset rivit
Avoin kirja kirjaani. Kirjan aloitin kymmenen vuotta sitten avioeron yhteydessä.

Jos lapseni joskus esittävät kirjan kustantajalle, niin saa sen painokoneisiin lykätä.

Kirjoitan siinä kirjassa paljon avioerosta ja Elleissä kirjoittamisesta.

Exäni nyxä on kohdellut minua kaltoin. Hän tuskin itsekään on itsestään ylpeä.
Mutta kuten kirjoitin tänään kirjaan, me olemme tulleet tänne oppimaan.
Jokainen tekee virheitä.

Aika parantaa haavat. Voin nykyään äärettömän hyvin. Tekisi kovasti mieli laulaa, mutta katsotaan nyt. Asun uudessa kodissa eikä siellä tunnu olevan laulajia.
Mutta ehkäpä into tarttuu. Kirjassani oli laulunsanoja ja eniten pidin Kai laulaa saan laulusta. Sen laulun sanoilla pärjää elämässä.

Viha ja raivo ovat terveitä tunteita. Mutta tästä aiheesta olen jo kirjoittanut monen monituista kertaa. Elleissä on paljon vanhoja viestiketjuja. Nyt lähden ruokakauppaan.
Vatsani kurnii tyhjyyttään. Toivottavasti moni löytää hyvää lukemista kierrätyslaatikosta. Minä yritän välttää kirjojen lukemista. Ne ovat aikavarkaita kuten minäkin.

Syntinenkö?

Miltä minusta tuntuu noin kuukausi eron jälkeen? Olen ollut elämääni tyytyväinen. Tänään puuhastelin arkiaskareita kotona ja olin uskomattoman onnellinen. Aloin jopa miettimään, että onko tämä tunne sallittua ja ihan normaalia :-) Ex ei ollut väkivaltainen ym. Onneksi minut jätettiin.

Minea76

Avioerohakemuksesta on kohta 4kk, asumuseroon menosta 6kk. Omaan asuntoon muutin lasten kanssa reilu 2kk sitten. On tää vuosi ollut yhtä mylläkkää pään sisällä. Mies ilmoitti vuodenvaihteessa ettei rakasta enää yhtään, ei ole ehkä koskaan tarpeeksi rakastanutkaan. Silti oli ostanut minun kanssa asunnon, mennyt naimisiin ja tehnyt 3 lasta. Maailma romahti, sulkeuduin omaan suruuni ja vain itkin, mies tilitti tuntojaan ja raivosi kun minusta ei saanut mitään irti. Terapiaan mentiin, siellä minua sai vähän auki ja lääkäri totesi mulla lievän masennuksen. Terapia ei silti auttanut suhdettamme yhtään, ei niitä tunteita hänelle takaisin saanut. Nyt kun katson taaksepäin, talvi ja kevät olivat niin mustia. Nyt on alkanut helpottaa, mutta takapakkia tulee silti välillä. Jotain tunteita exääni kohtaan ehkä vielä on, mutta päällimmäisenä on viha. Viha siitä että 10 yhteisen vuoden ja 3 lapsen jälkeen hän jättää minut ja alkaa samantien seurustella työkaverinsa kanssa, väittäen kirkkain silmin että mitään ei ollut ennen meidän eroa. Ja että joka kertan kun lapset ovat hänellä, he menevät tämän uuden tyttöystävän kotiin, näin on ollut ihan heti erostamme lähtien. Ja edelleen, se että lapset ovat isällään on yhtäkuin että he ovat isän tyttöystävällä (vaikka isällä on kyllä omakin asunto). Omaa aikaa hän ei lapsille anna, ollaan vaan yhdessä isän tyttöystävän ja tämän lapsien kanssa.
Tämä eroprosessi käynnistyi kun pienin lapsistamme oli 3kk. Surettaa lastenkin puolesta että he ovat joutuneet käymään tämmöistä läpi ja että pieninkin on heti vauvasta lähtien avioerolapsi... Hetkittäin tunnen onnea, voimakkaampaa kuin aikoihin parisuhteessa, iloa siitä että VIHDOIN saan olla oma itseni, ilman jatkuvaa arvostelua, mulla on uusi oma koti joka on vain minun ja lasten. Sitten tulee taas se masennus, että miksi mua ei voitu rakastaa, en koskaan löydä uutta... Olen koittanutkin tutustua netin kautta miehiin, mutta iski sitten paniikki, että en pysty tähän, en kelpaa kumminkaan tämmöisenä, taas mut torjutaan. Turhauttaa tosi paljon, koska en halua olla yksin ja en missään nimessä halua exääni takaisin tekemään mua onnettomaksi, mutta silti en uskalla tutustua uusiin miehiin... Ja samaan aikaan exä seurustelee tyytyväisenä uuden tyttöystävänsä kanssa. Niin epäreilua!!! Että semmonen vuodatus... :)

HannaHe

Minea76:lle: No et tietenkään sinä vielä voi uutta miestä ajatellakaan, kun edellisestä on suruprosessi kesken. Itke ja sure edellinen pois, se vie vuodesta kahteen intensiivisesti tehtynä. Älä rupea laastarisuhteisiin. Käy terapiassa yksin!! Kokoa siellä itsesi palaset kasaan ja sitten kun olet itsesi kanssa sinut, sitten vasta mieti uusia miehiä.

näin minulle kerrottiin

Juuri noin kuin edellinen sinulle kirjoitti. Lisään vielä, että lastenvalvojalla kannattaisi käydä sopimassa asiat, siellä ne kirjataan paperille ja sopimuksista on pidettävä kiinni. Siellä voit myös esittää vaatimuksesi lastenhoidon suhteen; hoitaako niitä isä vai isän tyttöystävä ja missä niitä hoidetaan.

Minea76

En huomannut viestissäni sanoa että käyn kyllä terapiassa viikottain ja se onkin henkireikäni, en muuten jaksaisi. Kavereillekin puhuin näistä asioista aluksi mutta enää en "kehtaa", en halua kuormittaa heitä omilla murheillani, vaikka ovatkin sanoneet että he kuuntelevat... Mutta haluaisin puhua kavereiden kanssa välillä iloisistakin asioista, siksi tuo terapia onkin mahtava juttu,että siellä saan purkaa suruani. Haluaisin vaan päästä tästä surusta, en halua olla enää tällainen itkupilli, ei exäni ansaitse tällaista suremista. Tai en edes tiedä onko suru enää oikea sana tälle tunteelle, lähinnä tämä on loukkaantumista siitä mitä mulle on tehty ja vihaa, jota exääni kohtaa tunnen. Viha on hirveän kuluttava tunne, vie voimia, mutta mieluummin se kuin rakkaus joka vain sattuu. Ja viha tappaa rakkauden, ei siihen mikään muu tunne pystyisikään. Siksi sitä kai täytyy tuntea. Mutta kai tämä tästä joskus. Ai niin, lastenvalvojalla olemme sopineet lastenhoidosta mutta en huomannut siellä vaatia että lasten isän nimenomaan pitäisi hoitaa lapsia, ei tyttöystävän. En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, lapset kumminkin viihtyvät isän tyttöystävän luona eivätkä omin sanoin ainakaan ole harmitelleet etteivät saa isältä omaa aikaa. Jos lapset eivät ole isälleen asiaa harmitelleet, isä kai ajattelee että asiat on ok, ja kun minä sanon että hänen pitäisi antaa lapsilleen omaa aikaansakin, hän pitää sitä vain turhana naputuksena, haluan vain hankaloittaa hänen ja tyttöystävänsä näkemistä...!!

yksin asioiden kanssa

Olen jätetty mies ja ihmettelen itse miten puoliso voi muuttua niin vieraaksi ja puhumattomaksi.yli viisitoista vuotta ei merkitse mitään kun haetaan omaa elämää ilman että syytä edes kerrotaan.Monesti voi olla että jotain merkkejä olisi ollut ilmassa mutta niitä ei tahdo huomata läheltäkään ,kuten ajan käyttö ,reissut yms.Ehkä jälkeen päin vasta.Tiedän että noin lyhyen ajan jälkeen ei ole mitään elämää edessä päin mutta tiedän kokemuksesta että olo helpottaa muutamassa kuukaudessa ja elämä jatkuu.tosin itse asian kanssa on ihan yksin vaikka olisikin paljon ystäviä tukena,mutta puhuminen helpottaa.Itselläni oli erittäin syyllinen olo ja olisin tehnyt mitä vain jos vain olisin saanut kuulla syyn tai saanut mahdollisuuden,mutta sekin helpottaa ja olen taas tolpillani huterasti mutta kuitenkin hengitän ja tunnen eläväni,Tällä hetkellä en ikinä huolisi takaisin. Voimia sinulle paljon :)

Isä

Ei ilman isää, vaan niin että isä on muualla. Ethän ala vieraannuttamaan lapsia niiden isästä, vaikka ero onkin tullut.

täällä toinen

sano exällesi että eikös yleensä silloin kun vaihdetaan, vaihdeta parempaan? :)

Jätetty aivan yllättäin

Vaimo hurahti uskoon.Oli saanut kuulemma jo vuosia sitten profetian että meidän suhde ei jatku loputtomiin ( 17 vuotta )Jumala on tarjoamassa hänelle uskovaista miestä.Mitään riitoja ei ollut myönnän että olen tosi katkera.Eli repikää siitä.Mies 49v.

K Westerlund

Näin kävi myöskin kaverilleni. Vaimo alkoi pyöriä vapaakirkollisessa piirissä, ja sai sieltä "evästystä" elämäänsä, jonka voimalla alkoi kokea miehensä "saatanan vallassa" olevaksi, kun ei halunnut mennä tähän seurakunnan massahysteriaan mukaan.

Mies ei ehkä ole "täydellisen pyhyyden perikuva", mutta tiedän hänet rehelliseksi, ajattelevaksi ja perhettään kunnioittavaksi henkilöksi, joka ei todellakaan ilmentänyt "saatanallisuutta" millään muotoa kotonaan saati muualla. Hän on hyvä isä ja sydämellinen tyyppi, mutta oli ymmärrettävästi kiusaantunut ja tuskastunut tästä uudesta kilpailuasetelmasta "Herra Jeesuksen" kanssa.

Mies olisi jopa mielellään käynyt ihan "normaalissa" kirkossa, mutta tämä ei ollut vaimon mieleen. Ovat nyt eronneet. Heidän nuorin lapsensa ei vielä ole aloittanut kouluakaan.

Minulla ei ole mitään uskoa ja uskovia vastaan, niin kauan kuin tämä usko tuottaa "hyvää hedelmää". Mutta sellainen toiminta, uskonnollista tai maallista, josta seuraa kärsimystä ja tuhoa - oli se sitten avointa tai hyvyyden naamioon kätkettynä - on halveksittavaa ja sairasta.

Uskonlahkon ajatuksena ei varmasti yleensä ole määrätietoisesti tehdä pahaa, mutta "vahingossa" sivutuotteena aiheutettu "paha" ei ole yhtään sen puolustettavampaa. Jokaisella ihmisellä on tässä oma vastuunsa: kaikki mitä sanotaan "hyväksi" ei välttämättä loppupäässä ole sitä.

Tätä tarkoittaa sanonta "hedelmistään puu tunnetaan".

Katkera eronnut mies

Aika hauskaa sinänsä että niin vaimonikin oli ja on vapaa kirkollisista piireistä,ex appiukkoni on vapaakirkon pappi eli pohjaa oli mutta anoppi ja appiukko tykkäsi minusta kovasti.Ovat erittäin pahoillaan erosta mutta tietysti ovat tyttärensä tukena.Tämähän on jopa hauskaa siinä mielessä että kun vaimo jätti minut uskovaisen miehen takia niin oli 2 kuukautta sen takia sairaslomalla ja käy vuoron perään sekä psykiatrilla että psykologilla (minkä ihmeen takia) ja mitä eroa niillä on sekä alkoi syömään masennus mieliala lääkkeitä sekä verenpainelääkitys tuli hänelle kaupanpäälle eikä se orastava suhdekkaan siihen uskovaan mieheen ole edennyt sen kummemmin.Ja vielä koirista kun täällä on ollut puhetta piti vaimon ottaa kaksi minä kun tulin töistä kotia jossa olin saunonut niin minun piti mennä käsien pesulle ettei koirat vaan saa mitään tautia minun käsistä ja minähän ne sitten miltei aina jouduin kusettamaan koska vaimo oli töiden jälkeen "väsynyt". Itse teen raskasta 3 vuoro työtä.Olisi pitänyt jo silloin tajuta että eukko on sekoamassa.