Sivustaseuraaja

Näitä viesteja lukiessani mietin, että minkä perusteella määritellään "täydellinen mies"?
Se, että mies on kiltti, siivoaa, käyttää hellittelynimiä jne., tuo mieleen huonon, halvan roskaromaanin. Niidenkö suhteen te miehiä arvostelette?

Täydellinen mies on ihminen hänkin, virheineen ja ärsyttävyyksineen. Miksi joku haluaa tuollaista tasapaksua ruusunpunaista elämää miehen palvottavana? Jollekin se ehkä sopii, mutta jos se ei itsestä tunnu "oikealta", niin sitten ei. Kauhistuttavaa lukea, kuinka moni syyttää itseään tilanteesta.

Jokaisella on omat odotukset suhteelta, aivan jokaisella. Ei kenenkään tarvitse olla onnellinen tuollaisessa median luomassa ihannemaailmassa. Nainen saa hyvällä omatunnolla kaivata jotain muuta.

mummo

Mikä meitä ihmisiä tänä aikana vaivaa ja miksi tämä suuri levottomuus?

tankan sanoin;

Miten lääkitä
ikävää ei minnekkään?
Ei ole apua,
josko lähden tai palaan.
On vain odotettava.

36v sama äijä

suhde ei toimi enää. nuorena olin ylpeä tummasta komeasta miehestä joka kävi tunnollisesti töissä ja vapaat vietti kotona tai vanhempiensa luona. eipä tullut mieleenikään seurata kotitöiden tekoa. nyt kun mietin aikaa taaksepäin niin eipä tuo ole edes imuria käyttänyt.meillä on nyt ok-talo jossa riittäisi tekemistä vaan eipä äijää kiinnosta. minä yritän tehdä remontit siivoukset pihatyöt jne. äijä ottaa aurinkoa syö tai katsoo tv.tä. en jaksaisi kaikkea kun on tuo keuhko-ahtaumakin. se on kuin koti-eläin. syö makaa ja paskantaa sekä pyörii jaloissa.

Vitsikästä

Sain tästä päivän parhaat naurut :)

Velvetti

Eihän miestään voi koko ajan rakastaakaan. Pitkässä suhteessa rakkaus sammuu, kunnes taas syttyy uudestaan. Jokainen syttyminen on edellistä laimeampi, eikä vanhuudessa ole enää jäljellä muuta kuin uskollinen kumppanuus.

Kannattaa muistaa, että suhteissaan epäonnistuneet epäonnistuvat todennäköisesti jatkossakin. Näin kertovat tilastot. Toisin sanoen syy ei välttämättä ole kumppanissa vaan omassa itsessä.

Joskus se vaihtamalla paranee, mutta harvoin. Sen sijaan kaikille pitkä suhde ei yksinkertaisesti sovi. Toisten on parempi olla ikisinkkuja.

mummo

Onkohan yksiavioisuus alunpitäenkin pelkkää harhaa? Jospa meidät on tarkoitettukkin vaihtamaan paria aina silloin tällöin.
Harmiksi vain on jätetty tuo tunnepuoli.

Velvetti

Onhan se. Ihmisellä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta on jatkuva tarve juosta muiden perään. Pitkä parisuhde on kulttuuria, jolle luonto pistää vastaan.

Tämä olisi hyvä tiedostaa ennen pitkään parisuhteeseen ryhtymistä. Pitkä suhde on uhrauksia, koska siinä joutuu taistelemaan biologista perusolemustaan vastaan.

kunpa vaan olisi

Minä miehenä taistelen ja olen taistellut onnistuneesti nyt 4 vuotta biologista ääntäni vastaan, mutta nyt ovat muut asiat tiellämme. Eniten harmittaa se että en voi puhua asioista kenellekään kavereilleni, sillä olemme molemmat hyvin ystävystyneet toistemme kavereiden kanssa. Pelko siitä että puheeni viedään erilaisena eteenpäin on suuri ja sen vuoksi en riitoja halua... Ei ole helppoa pitää kaikkea sisällään ja vaikka ne joskus riitojen yhteydessä purkautuvatkin niin tuntuu että kaikesta en silti ehtinyt puhumaan ja jää harmittamaan

mummo

Häpeäkseni täytyy myöntää, olen luullut, että ylensä me naiset joudumme panttaamaan puhumista "mykkien" miesten rinnalla.
Olet jalokivi, koska olet puhehaluinen mies!
Suoraan puhuminen sille partnerillesi, silloin kun olette ihan sovussa , eikö se olisi rakentavinta.
Tiedän, että ahistaa, kun mieli on täynnnä sanottavaa.

ehehheh

Aika paljon näitä Suomessa ompi... hehhehehheh...

-helvetti

Näin on.

Monet pitkään aviossa olevat, ne jotka pohtivat lähtöä kunnes sopiva uusi tulokas ilmestyy pyydykseen, ovat juuri näitä jotka hokevat ja uhoavat että "ihmisellä on vain 1 elämä", ovat juuri niitä jotka sitten vaihtavat sen ekan pitkän suhteen jälkeen puolisoa kuin kalsareita. Toinen toistaan huonompaan, rahaa vain palaa ja velkaa tulee, ja tyytymättömyys kasvaa.

AP_Kyynel

Joku täällä kyseli, mitä meille miehiimme kyllästyneille nykyään kuuluu. Täällä siis alkuperäinen Kyynel, enpä edes melkein muistanut enää, että olen tällaisen ketjun aikanaan aloittanut. :)

Minä lähdin toteuttamaan unelmiani ja noin vuosi keskustelun aloittamisen jälkeen muutin yksinäni puoleksi vuodeksi ulkomaille. Olimme "täydellisen" poikaystäväni kanssa tuolloin vielä yhdessä, mutta reissussa minulle kirkastui, että ero on väistämätön asia. Mies ei sitä meinannut millään hyväksyä, ja koki eron niin vaikeasti kuin pelkäsinkin, mutta kertaakaan en ole eroa katunut. Eroaminen sattui tietysti myös minuun, mutta välimatka selvensi ajatuksiani ja tuntemuksiani todella paljon.

Eron jälkeen tuo itkuisuus ja ahdistus poistuivat. Voin hyvin ja elän enemmän itseni näköistä elämää. Nyt kun katson elämääni taaksepäin, niin aloimme seurustella liian nuorina liian vakavasti. Ei 19-vuotias ihminen tunne edes itseään kovin hyvin, saati että olisi valmis valitsemaan elämän kestoisen puolison, ainakaan minun tapauksessani. Kasvuprosessissani huomasin, että olemme väärät henkilöt toisillemme.

Nyt olen onnellisesti sinkku, ja tälläkin hetkellä elämässä on edessä jännittäviä, uusia juttuja. Olen myös paljon rohkeampi ja itsenäisempi, kun se "täydellinen" poikaystävä ei enää ole järjestämässä asioita aina puolestani.

Ymmärsin myös, että aloittaessani seurustelun lähdin ehkä seuraamaan sitä peruselämäputkea, jota ihmisten oletetaan seuraavan. Poikaystäväni oli (on varmasti edelleen) ihana henkilö, mutta nyt voin todeta, että suhteemme perustui ainakin minun puoleltani enemmän kiintymiseen ja sen kautta rakastamiseen kuin siihen, että olisimme alun perin huumaantuneet toisistamme ja sen jälkeen oppineet rakastamaan toisiamme. Puolisen vuotta eromme jälkeen rakastuin palavasti ensimmäistä kertaa elämässäni. Se suhde ei kestänyt, mutta tunnekokemus oli jotain niin uskomatonta, että olen todella onnellinen, että olen saanut sen kokea edes kerran elämässäni.

Tällä hetkellä ajattelen niin, että elämä näyttää, mitä kaikkea sillä on minulle tarjota. En aktiivisesti hae parisuhdetta, ja olen jopa sitä mieltä, että voisin olla aika onnellinen tällaisena yksineläjänäkin. Sen olen tajunnut, että maailmassa on paljon, paljon miehiä, joiden kanssa koen suurempaa sielujen sympatiaa kuin entisen mieheni kanssa.

Joku joskus sanoi, että tärkein asia elämässä on olla itselleen rehellinen. Se on nykyään oma ohjenuorani. Kuuntelen itseäni ja pyrin siihen, että minulla on hyvä olla henkisesti ja fyysisesti. Nyt kun katson taaksepäin, niin ahdistukseni johtui uskoakseni ainoastaan juuri siitä, että huijasin itseäni, valehtelin itselleni, kun yritin olla onnellinen suhteessa, joka ei ollut minua varten.

Toivottavasti myös muut suhteissaan ahdistuneet voivat nykyään paremmin.

multimama

Hauska kirjoitus kieltämättä :)))

Vakavasti ottaen: olette sitä ikäpolvea, joka on kasvanut siihen että vaimo hoitaa kotihommat. Se on vanhaa perua. Siitä on vaikea kasvaa kulttuurin muuttumisen myötä pois. Olen nähnyt iäkkäitäkin pareja, jotka kumpikin sairastelevat. Joskus vaimo enemmän kuin mies, mutta vaimo huoltaa talouden ja miehen. Toisaalta mies kävi aikoinaan palkkatöissä pitkiä raskaita päiviä, että vaimo ja lapset saa ruokaa ja lapset koulutuksen. Ei sekään helppoa ollut. Olen itse ollut muutaman vuoden kotirouvana, mutta enempi palkkatyössä. Kotirouvanakin riittää tekemistä, mutta se on erilaista eikä samalla tapaa stressaavaa kuin palkkatyö. Kotirouvuus antoi enemmän kuin otti. Siksi ymmärrän miksi ennen vanhaan miehet koki tekevänsä "enemmän" kuin vaimo joka "sai" (siis joutui) olla kotona.

Ok-talo on siitä kiva, että sen voi myydä ja muuttaa kerros- tai rivitaloon. Tosin sitten mies loisii vain olohuoneessa eikä poistu silmistä edes ulos aurinkoa ottamaan...

---Y---

En olisi uskonut, että tämä olisi useammankin ihmisen ongelma... helpottavaa kuulla sinänsä, että samanlaisia ristiriitoja ihmiset käsittelevät sisällään.

Tutustuin aikoinani mieheen, joka teki minuun monella tapaa vaikutuksen. Hän oli nopeaälyinen, huomioonottava, kätevä ja romanttinen. Seksissä hän otti minut aina huomioon ja rakasti minua omien sanojensa mukaan ensihetkestä lähtien. Pidin hänestä, mutta en ollut ihastunut. Läheisyys ja miehen rakkaus kuitenkin sai oloni hyväksi ja ajoittain kovin onnelliseksi.

Ensitapaamisestamme on nyt pian vuosi. Olen 25-vuotias ja minulla on muutama aiempikin vakavahko suhde, mutta tämä on ensimmäinen, jossa lapset ja muuttaminen yhteiseen asuntoon on tullut vakavasti puheeksi. Ennen häntä elelin muutaman vuoden sinkkuna ja nautin noista vuosista. Matkustelin ja tapasin paljon uusia ihmisiä, vaikka tietysti joskus tunsin itseni yksinäiseksi. Minusta tuntuu, että miehen rakkaus on liikaa minulle. Ettei minulle jää muita vaihtoehtoja, kuin rakastaa häntä. Hän ostaa minulle kukkia ja suklaata, tuo aamiaisen vuoteeseen ja on valmis auttamaan missä tahansa.

Kuitenkin hänen seurassaan en tunne, että olisin oma itseni. Hän on vakava ja rationaalinen, eikä nauti hassuttelusta tai leikinlaskusta siinä missä minä. Hänen mielestään luonnonlapsen luonteeni on viehättävä, mutta hän on suurimman osan päivästä hymytön ja huolissaan. Pitkästyn usein hänen seurassaan enkä keksi sanottavaa. Joudun ponnistelemaan ja koen, etten ole sama rento itseni kuin ystävien seurassa. Silti hänen lähellään on mukava olla, seksi toimii ja hän on niin ajattelevainen ja rakastava kuin mies vain voi. Sisälläni on omituinen kylmä, pakahduttava tunne. Ajattelen päivittäin eroa.

Hän pahoittelee usein puutteitaan minulle ja toivoo, että hän riittäisi minulle. Sellaisten juttujen jälkeen mieleni ja sydämeni on aivan tyhjä. En tahtoisi särkeä hänen sydäntään, hän ei ansaitse sellaista. Hän rakastaa minua täydestä sydämestään, hän olisi monella tapaa upea kumppani. Monesti ajattelen, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun joku niin hyväsydäminen ihminen rakastaa minua niin paljon. Pelottaa myös, että vaadin suhteelta ihan liikaa. Minusta vain tuntuu, ettei tämä ole minua varten. Etten aidosti nauti hänen seurastaan. Pelottaa lähteä. En ikinä haluaisi särkeä hänen sydäntään. Hänen rakkauttaan vastaan olen melko aseeton, vaikka omat tunteeni ovat laimeita.

Lapsus

Uskon että loukkaat pahemmin jos et kerro hänelle mitä ajattelet ja tunnet. Anna hänelle vapaus rakastaa ihmistä joka antaa myös vastarakkautta. Valheessa eläminen ei ole hyväksi kummallekaan.

Toinen kirja

Edellisen kirjoittajan "roolimallista" ja sen mukaisesti elämisestä lisää. Meissähän asustaa kolme minätilaa; lapsen-, aikuisen-, ja vanhemman minä. Riippuen siitä mikä näistä kolmesta on vahvimmin vaikuttava -> vaikuttaa tapaamme elää omaa elämäämme. Helposti väärä minä-malli johtaakin meitä harhaa ja siksi elämämme esimerkiksi parisuhteessa voi ollakin yhtä helvettiä. Olenko minä oikeasti minä vai leikinkö tai esitänkö jotain roolia, joka minuun on istutettu. Puhutaan transaktioanalyysistä. Hyvä kirja Nelson Boswell; Ymmärrätkö itseäsi?

Juusto

Tässä klassinen kouluesimerkki siitä, että kun naisella on täydellinen mies, niin pää ei kestä sitä. Kääntäen, kun mies rakastaa ja haluaa vaimolleen vain parasta, niin paskaa on tulossa niskaan.
Suomalainen nainen on vaativa, ailahtelevainen, tunnevammainen ja epäluotettava.

Muista kansallisuuksista ei ole kokemuksia..

Vanhempi nainen

Nuo naiset ovat aivan liian nuoria sitoutumaan. Itsekin n. 24 vuotiaana olin kylllästynyt "Peruselämään" ja erosimme. Olin sinkkuna lähes 10 vuotta ja tapailin miehiä kunnes sitten kolahti ja löytyi mies, jonka kanssa en enää kyllästynyt.

Niin kuin joku tuolla sanoi:kumppanille pitää olla rehellinen eikä vuosikausia teeskennellä onnellista, jos sitä ei ole. Siinä kusettaa silloin kumppaniaankin.

Kevätsipuli

Tämä ketju on jo vanha, mutta on pakko päästä purkamaan omia tuntoja.

Mieheni kanssa ollaan siis oltu jo viitisen vuotta yhdessä ja kaikenkaikkiaan hän on hieno tyyppi; fiksu, huumorintajuinen, positiivinen, toiset ihmiset huomioonottava, epäitsekäs, kohtelias, ahkera ja urheilullinen, ei polta, juo, kiroile eikä petä ja rakastaa minua koko sydämestään. Perheeni ja ystäväni pitävät hänestä ja mummini suorastaan jumaloi. Kuitenkin mietin eroa lähes päivittäin.

Olin 20 v. kun rupesimme seurustelemaan ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Miehelläni oli ollut suhteita ja hän sanoi tietävänsä jo alusta alkaen että olen hänelle se oikea. Itse en koskaan ollut varma, enkä ole vieläkään. Tuohon aikaan olin ihastunut korviani myöten toiseen mieheen, jota en saanut mielestäni. Kuitenkin viettäessäni aikaa mieheni kanssa, tunsin että pystyin olemaan oma itseni. Olen aina ollut äärimmäisen ujo ja epävarma ihmisten seurassa, mutta mieheni kanssa minun ei tarvinnut esittää mitään. Ensimmäisestä päivästä alkaen oli kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Kuitenkin se intohimo puuttui kokonaan, enkä ole koskaan pitänyt miestäni ulkoisesti komeana tai haluttavana, vaikkei hänen ulkonäössään varsinaista vikaakaan ole.

Hän kosi minua pian alkaessamme seurustelemaan ja sanoin kyllä, vaikka vähän emminkin, että onkohan tämä liian aikaista. Olin ehkä imarreltu siitä, että joku halusi viettää loppuelämänsä kanssani, kun olin aina ollut varma, etten tulisi kelpaamaan kenellekään. Mieheni myös halusi suht nopeasti naimisiin ja emmin vielä lisää. Hääpäivänämme itkin lähes hysteerisesti ullakolla ja ajattelin, ei helvetti, miksi suostuin tähän. En kuitenkaan kehdannut perua häitä, vaikka jälkeenpäin ajatellen olisi kyllä pitänyt, julkisesta häpeästä viis.

Nyt kun viitisen vuotta ollaan oltu yhdessä, ovat monet miehen maneerit käyneet ärsyttämään toden teolla, vaikka suht pienistä asioista onkin kyse. Huomaan välillä käyttäytyväni kylmästi häntä kohtaan ja yritän ikäänkuin työntää häntä kauemmas välinpitämättömällä käytöksellä. Suutelen häntä lähinnä velvollisuudentunnosta ja minkäänlaista seksielämää meillä ei ole ollut vuosiin. Minun ei tee sitä mieli, eikä miehellänikään seiso, vaikka joskus yritämme. En ole koskaan seksistä edes nauttinut hänen kanssaan, ja hän on ensimmäinen mies jonka kanssa olen sitä harrastanut. Tiedän myös, ettei mitään intohimoa voi välillemme yhtäkkiä muodostua, kun ei sitä koskaan ole ollutkaan.

Huomaan kaipaavani sinkkuelämää. En niinkään uutta miestä tai biletystä, mistä en ole koskaan pitänyt, vaan sitä, että saisin elää yksinäni. Muutin kotoa suoraan mieheni kanssa yhteen, enkä ole koskaan elänyt itsekseni, ottaen täyden vastuun elämästäni ja taloudestani ym. Tuntuu, etten koskaan ole itsenäistynyt tai kasvanut emotionaalisesti aikuiseksi. Olen vieläkin kuin haihatteleva teini ja tiedostan sen itsekin. Siitä olen kuitenkin varma, että menimme liian pian naimisiin ja olin aivan liian nuori tekemään niin ison päätöksen.

Kuitenkin epäröin myös lopettaa suhteen. Meillä ei ole lapsia eikä lähestulkoon lainkaan omaisuutta ja asumme vuokralla, joten käytännön asiat olisi helppo hoitaa. Kuitenkin mietin, teenkö suuren virheen jos otan eron. Riidellessämme ajattelen aina, että no nyt, sano se! Kuitenkin tilanne menee aina ohi. Tiedän mieheni rakastavan minua, eikä hän varmasti eroa ottaisi koskaan. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä ja iloiselta suhteessamme, eikä edes katsele muita naisia. Tiedän myös, että hän on hyvä aviomies, sellainen jota monet etsivät löytämättä koskaan. Jos lapsia tekisimme, häntä parempaa isää ei voisi kuvitellakaan.

Mieheni on myös parantanut monia tapojaan, jotka alussa ärsyttivät minua. Hän oli suhteen alkaessa sottainen ja monesti riidellessämme jatkoi inttämistä ties kuinka kauan, mutta kun olen noista asioista tarpeeksi monta kertaa huomauttanut, on hän selvästi muuttanut käytöstään. Siksikin tuntuisi ikävältä ottaa ero, kun mieheni todella yrittää tehdä mielikseni.

En myöskään tiedä ovatko nämä tunteeni vain haihattelua, vai mitä. En oikeastaan tiedä mitä tunnen. En tiedä rakastanko miestäni tai olenko koskaan rakastanut. Toisaalta arkemme sujuu ihan hyvin, toisaalta taas kaipaan muutosta. Mikäli jäämme yhteen, voi olla, että tulen katumaan, etten ole koskaan kokenut intohimoista, palavaa rakkautta ja mikäli eroamme, voi olla ettei se rakkaus koskaan kohdalleni osukaan ja sitten harmittaa kun erosin hienosta miehestä. En myöskään halua särkeä mieheni sydäntä eikä hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen eroa.

Minulle on varmaan mahdotonta antaa neuvoja suuntaan tai toiseen. Ehkä halusinkin vain päästä purkamaan ajatuksiani. Kiitos, jos jaksoit lukea.

nöpö

Voi tyttö hyvä, ota ero ja äkkiä tai pilaat koko elämäsi! Kohta olet raskaana, teillä on farmariauto ja omakotitalo...sitten onkin jo vaikeampaa nämä ratkaisut! Jokainen ihminen ansaitsee rakastumisen kokemuksen ja silloin hääpäivänä ei itketä muuten kuin onnesta, varsinkin hääyönä ;0)

Elämäni rakkaus uhkaa juuri hakea avioeroa, huomenna olisi 14-vuotis hääpäivä mutta uskon ettei hän ole tosissaan pohjimmiltaan vaan potee 40-kriisiä, sillä me rakastuimme kun olimme reilu parikymppisiä aivan päättömästi. Olin tuolloin varattu vuoden vanhan pojan äiti mutta silti se oli jalat alta -rakkautta, 2 viikkoa ja muutto yhteen joka on kestänyt tähän päivään, välillä railakkaasti riidellen ja erolla uhkaillen. Kasvoimme yhteen, yhdessä aikuisiksi, liiankin symbioosiin ja mieheni on juuri tälläinen viestiketjun "täydellinen" mies. Samankaltaisia ajatuksia on ollut myös minulla etten ansaitse näin hyvää miestä ja elämää, olen jopa toivonut että mieheni pettäisi minua ja löytäisi arvoisensa naisen... iän myötä olen kuitenkin oppinut rakastamaan itseäni niin paljon että nyt tiedän ettei ketään ansaita vain rakkaus merkitsee.

Eli ilmiselvästi et miestäsi rakasta niin päästä hänet ja itsesi vapaaksi etsimään sitä rakkautta joka paukkuu ja tuntuu niin lujasti syvällä ettet voi jättää kokemusta elämättä ja tyytyä tuohon?!?

ikuinen_ikävä

Voi surku, olipa tätä masentavaa lukea :-( Jälleen yksi pariskunta tuhlaamassa elämäänsä, kutistamassa sen pelkkään olemassaoloon. Koko asetelma on niin kaukana rakkaudesta kuin olla ja voi. Tekisit totisesti hyvän työn, kun lähtisit kävelemään, pois suhteesta, jonnekin kauas, ihan muualle. Teet karhunpalveluksen itsellesi ja kumppanillesi jättäytymällä nykytilanteeseen.

Voi olla, ettei sitä oikeaa rakkautta tule koskaan. Tai ehkä se joskus tulee, muttei uskalla ottaa vastaan. Kukaan ei tiedä. Silti jokaikinen meistä haluaisi edes kerran elämässään rakastaa niin, että tuntee ja tietää ehdoitta ja takuuvarmasti hehkuvansa olemisen ytimessä, roihuavansa kirkkaalla liekillä ja niin, ettei se kokemus milloinkaan haihdu mielestä. Että voi sanoa eläneensä.
Ettei vanhana ja väsyneenä tarvitse huokailla kuutamossa, huhuilla kohti taivaita, sydän karrella siitä tietoisuudesta, että jotain kaikkein tärkeintä jäi kokematta. Ettei koskaan tullut näkyväksi sille ihmiselle, jolle olisi pitänyt.

Duunikki

Voi, voi. Kyllä jokaisella pitäisi olla elämässään edes se yksi intohimoinen suhde, se joka palaa helkkarin nopeasti loppuun, saa aivot ja kropan sekaisin, mutta jonka muistaa loppuelämänsä. Sellainen mistä edelliset sukupolvet varoitti, koska ideaalisuhde, jota kohti piti pyrkiä, oli sellainen kuten ap:lla.

pulmu

Kiva lukea toisten ajatuksia. itselläni kohta aviossa kymmenen vuotta ja varmaan 9 viim kk aikana miettinyt, että mihin mennään. Kuviossa mukana on kaksi pientä lasta. Mies on töissä toisella paikkakunnalla ja ollut paljon poissa viime aikoina..

Näinä reissuaikoina on jotenkin tullut selväksi että selviän ilmankin häntä. Mies on todella hyvä isä ja vastuuntuntoinen puoliso. Kipinä on kadonnut omalta puolelta jo jonkin aikaa sitten. Ihastuin noin puoli vuotta sitten työkaveriini ja hänen kanssaan todella intohimoinen suhde, jonka päätin, kun tunnustin tämän asian puolisolleni.

Puolisoni ei juttele kenellekään muulle kuin minulle näistä asioista, tämä on todella rankkaa.. tuntuu kuin hän on joku aivan toinen ihminen.. keskusteluyhteys on avautunut vasta nyt, kun myönsin että olen miettinyt eroa ja että minulla on ollut suhde. Lupasin lasten takia yrittää yrittää liitossa uudestaan. Ja en tiedä pystynkö tähän. Hänellä ei oikein ole ketään kelle näistä puhua, eikä hän pidä yhteyttä vanhoihin kavereihinsa.. Kun olemme puhuneet erosta, hän huutaa mulle että vien häneltä kaiken, koko hänen elämä on tämä perhe. Miten hänet saisi uskomaan että eronki jälkeen voi olla elämää ja ihmiset selviävät niistä?? Jotenkin tuntuu että olen nyt tässä jumissa..

Puoliso haluaisi seksiä ja hellyyttä, mulla on sellainen fiilis, että olen loukussa. Jokin aikaa sitten harrastimme seksiä ensimmäisen kerran suhteeni jälkeen ja jouduin nieleskelemään itkua jälkeen päin. Ahdistaa välillä jopa hänen läsnäolo.

Syrjähyppyni aikana mulle avautui ihan uusi maailma ton seksin suhteen, en edes muistanut kuinka hauskaa ja ihanaa se voi olla, kun nauttii toisen kosketuksesta. Itkettää ajatus, ettei se tapahdu enää koskaan. Oliko tämä vain se intohimoinen suhde jota muistelen koko elämän?? vai olisiko siitä voinnut tulla jtn muuta.. en tiedä.

Onnistuva mies.

Miksi puolison kanssa ei seksi voisi maistua yhtä hyvältä, kun sivusuhteen?

Onnellinen äiti

Pulmu. Älä ota miehesi elämänhallintaa omalle vastuullesi. Älä näivety miehesi puolesta. Nauti elämästäsi, ja ehdottomasti juurikin niiden lasten vuoksi!