Hilu83

Erosin entisestä miehestäni n. 1,5 vuotta sitten vuoden pituisen vaikea kauden jälkeen. Olimme yhdessä 4 vuotta ja asuimme yhdessä peräti 3 vuotta. Meillä oli hauskaa yhdessä ja hän todella rakasti minua ja minä häntä. Sitten minulle iski paniikki omasta tilasta ja itsenäistymisestä yms. ja halusin erota. Eron jälkeen kaipasin miestä hurjan paljon, mutta en kehdannut myöntää sitä kenellekkään koska ero oli suuri juttu ystävillemme ja meille.

Muutaman kuukauden jälkeen erosta tapasin uuden mukavan miehen ja meillä on ollut mukavaa. Kuulin myös että exälläni on uusi tyttöystävä jonka olenkin tavannut jo muutaman kerran yhteisten ystävien juhlissa. Olin tyytyväinen elämääni.
Pari viikkoa sitten kuulin, että exäni oli eronnut tyttöystävästään ja minulle tuli yhtäkkiä hirveä ikävä miestä. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Vertaan kaikkea mitä nykyinen mieheni tekee entiseeni ja muistelen vanhoja "hyviä" aikoja. Kadun eroamme ja haluaisin tavata exäni mutta en tiedä onko se ihan hyvä idea. Olen seota päästäni ja nykyinen mieheni kärsii tästä koska oireilen kotona paljon. En uskalla kertoa asiasta miehelleni, joten yritän vain unohtaa asian, mutta se on todella vaikeeta!
Mitä minä teen? Kaipaanko oikeasti exääni? vai tunnenko myötätuntoa häntä kohtaan koska hän erosi naisestaan?

Olisko vaan

se myllerrys, mikä yleensä tapahtuu, kun joku tapahtuma palauttaa vanhat haavat ja tunnelmat hetkeksi pintaan. Tuollainen uutinen tuo ilman muuta eksän mieleesi ja palaat sen ajan tunnelmiin, ne pulpahtavat sieltä jostain, ei siinä ole mitään outoa. Aivan kuten vanhalla kotiseudulla käynti pitkästä aikaa palauttaa ison kasan lapsuusmuistoja, joiden luuli jo täysin unohtuneen. Mutta ei sekään tarkoita, että sinne pitäisi muuttaa, vaikka palaa hetkeksi muistelemaan. Se on ihan eri asia!

Eli älä nyt rupea todellisuuteen ja tähän päivään sotkemaan sitä, että vanhat muistot ja tunteet luonnollisesti pomppaavat hetkeksi pintaan. Se on vain sen entisen jutun loppuprosessointia, vaikka tuntuu muulta. Menee ohi aikanaan. Käy ehkä vielä joskus, mutta joka kerta lievempänä, näin veikkaan. Harvaa lopetusta ja surutyötä käydään kerralla alusta loppuun, a:sta Ö:hön. Ne ovat sellaisia *surutyön kertausharjoituksia*, tai loppumaininkeja. Mutta ei niitä pidä tähän todelliseen elämään ja tähän päivään sotkea! Ne tulevat ja menevät ajallaan, eikä niiden varassa pidä ruveta toimimaan, ei minkään sortin u-käännöksiä eikä vastaavaa. Loppuraportteja tehdään pikkuhiljaa, ajan kanssa, pitkien taukojen kera ja myös katsellen muinoin tapahtunutta eri näkövinkkeleistä. Se on sinun päänsisäinen projektisi, johon eksää ei enää pidä sotkea millään lailla! Se oli silloin, nyt on 'toinen elämä'.