arvottomat

Miten vietetään tavallisimpia perhejuhlia eroperheissä? Tämä on ollut hyvin hankala kysymys viimeisen kymmenen vuoden ajan. Kun lasten isä siirtyi "isän rooliin" toiseen asuinpaikkaan, jossa naisella oli samaikäiset lapset kuin hänellä itsellään. "Hyvin lapsirakkaana" naisena hän halusi ja käytännössä myös vaati uuden miehensä lapsetkin heille asumaan. Syynä olivat ensisijaisesti miehen maksamat elatusmaksut, joten miehenkin lasten saaminen samaan huusholliin oli hänellekin selvää tuohta kotiinpäin. Miehen lasten osa uusperheessä oli siis alusta asti hyvin välineellinen eivätkä he juuri saaneet kaipaamaansa huolenpitoa ja turvaa. Lasten oikea äiti haluttiin kuitenkin syrjäyttää monin tavoin. Samalla suhteet lasten omiin sukulaisiin vähenivät ja etääntyivät.

Tämä alkoi näkyä jo hyvin varhaisessa alussa siten, että lasten asuessa isänsä uusperheessä, joulut, juhannukset ja jopa äitienpäivät juhlittiin uusperheen parissa. Miehenkin lapset tavallaan velvoitettiin osallistumaan uusperheen suvun juhliin, joita aina haluttiin viettää näyttävästi runsaiden kestien ja vieraiden läsnä ollessa. Naisen kavereiden häät menivät tietenkin edelle äitienpäivänä, lasten lähisukulaisen hautajaiset jonkin uusperheen yhteisen sukukokouksen vuoksi jne. Mitään lasten omia juhlia ei pidetty arvossa. Lasten omat sukulaiset, äidinäiti, täti ja serkut ihmettelivät, mikseivät lapset (tai oikeammin nuoret vuosien kuluessa) ole oman suvun yhteisissä tärkeissä tapahtumissa.

Ihmeteltiin myös, miksei lapsille ole järjestetty omia juhlia. Koska uusperheen lapset olivat samanikäisiä ja myös koulukavereita jo aiempaa, vietettiin konfirmaatiot ja syntymäpäivätkin aina ensisijaisesti samalla kertaa naisen lasten ja hänen sukunsa kanssa, jonne ei tietenkään heidän omaa äitiään tai omia sukulaisiaan kutsuttu. Lasten kaikkein tärkeimmät juhlat oli tapana kyllä viettää myös äidin toimesta eräänlaisina varjojuhlina, kun varsinaiset juhlat järjesti nainen ensisijaisesti omille lapsilleen kutsuen paikalle omat sukulaisensa ja tuttavansa, joskus siellä myös läsnä oli myös lasten isän sukua, joita harvoin muutoin tavattiin. Koskaan ei juhlissa ollut mukana miehen lasten oma äiti, heidän äitinsä vanhemmat ja serkkunsa äidin puolelta. Lapsilla oli siten kaksi tai oikeammin kolme erillistä sukua, isän ja äidin suku sekä pääroolissa naisen omat sukulaiset. Mukana eivät koskaan olleet myöskään naisen lasten isä ja isän puolen suku. Sukujuhlat olivat siis aina vain naisen suvulle ja tuttaville.

En tiedä, voiko tätä kuvioita mitenkään ymmärrettävästi ilmaista. Joka tapauksessa voin äitinä sanoa, että omat lapseni ovat näin saaneet hyvin kummallisen ja vääristyneen kuvan "sukujuhlista". Asia on taas akuutti, koska lakkiaisia vietetään tässä uusperheessä. Kaikki saman katon alla aiemmin asuneet nuoret (nyt jo aikuiset) on velvoitettu osallistumaan tähän juhlaan, vaikka samanaikaisesti on heidän oikean serkkunsa lakkiaiset, joissa he tapaisivat läheisiään, oman mummonsa, tädit ja sedät ja serkut. No nyt on sitten valtaisa ristiriita, mitä tehdä, koska jostain kierosta lojaaliudesta he eivät uskalla olla pois isänsä nykyisen vaimon pojan juhlista, kun kutsu on käynyt.

Onko siis mitään yleistä tapaa ja käytäntöä, miten lasten ja nuorten kannattaisi juhlansa valita? Onko nykyelämään mitään etikettiä tai edes yleistä normia, johon voisi vedota. Vai onko niin, että nuoretkin itse päättävät tai ovat pakotettu noudattamaan sitä kuusta, jonka juurella on joskus ollut kortteeri, vaikkapa vain muutaman vuoden. Voidaanko lasten oma lapsuus, ja heidän oma sukunsa jatkuvasti ohittaa, vain sen vuoksi, että juhlat järjestää hyvin vaativa persoonallisuus ennekaikkea enemmänkin itselleen, mittaillen aina omaa suosiotaan vieraiden määrällä ja sillä, ketkä osallistuvat. Nuoret tuntuvat pelkäävän tämän naisen kaunaa kuin ruttoa.

Onnetonta tässä on myös se, että lapset murrosikäisinä isänsä luo muutettuaan alkoivat voida huonosti. Koulunkäynti ja opiskelu takkusivat, eikä heitä siinä tuettu. He eivät itse saaneet toivomaansa valkolakkia. Mutta nyt heidän on oltava mukana naisen pojan lakkiaisjuhlissa apuna ja vieraita vastaanottamassa. Tulee mieleen kysymys, voiko nuorta enää enemmän henkisesti alistaa ja rangaista. Tällaisia vastaavia tapauksia lienee monia. Nuoret joiden juuret ja siivet on jo revitty perheiden hajotessa eivät itse tiedä, miten menetellä, mikä olisi sellainen "normaali" tapa ajatella ja osallistua perhejuhliin. Kuka on siis lähiomainen ja kuka vain tuttu, vai onko sillä heille edes mitään merkitystä?

Kissa pöydälle

Jos kerran lapset voivat huonosti siellä isän ja tämä uuden (vaimon) luona niin mikseivät he sano sitä ääneen ? Eikös jo 12-vuotiaiden mielipiteitä kuunnella näissä asioissa ?
Eikö olisi fiksumpaa tässä tapauksessa että he muuttaisivat takaisin sinun luoksesi?

koira katolle

Miksi lapset alun alkaen muuttivat isän luo, heillä oli siihen varmasti painavat syyt?
Jos äiti on mitenkään kykenevä huolehtimaan lapsistaan, heitä ei yleensä oteta pois.
Nyt he olisivat voineet jo useamman vuoden muuttaa äitinsä luo, jos niin tahtovat.

Ei lasten koulutus ole poikki vaikka eivät ns. normiaikaan sitä lakkia saakaan. Opintojen jatkaminen on mahdollista missä iässä tahansa.

Äitipuolesta ollaan tekemässä tarinan pahista, niin kuin tapana on.
Jos lapsilla on paha olo, miksi ei äiti ja äidin suku tee mitään, antavat vain asioiden olla ja lasten kärsiä? Jäiköhän jotakin oleellista kertomatta?

Yksi ihminen ei kieputa montaa sukua, selän takan marina ei vaan auta ketään.
Toimikaa.

aloituksesta

Toimittu on, minkä on voitu. Kaikkien muurien läpi ei noin vain mennä, eikä kukaan jaksa olla muutaman vuoden elatusmaksuriidan vuoksi lakituvassa koko elämäänsä. Siksipä tämä aihe ja kysymys onkin nyt esillä. Mitä tilanteessa voi tehdä?

Kyse on ollut kaiken aikaa nuorista, nyt jo nuorista aikuisista (vaikka lapsista äiti ja lasten sukulaiset tietenkin tässä yhteydessä puhuvat). He eivät montaa vuotta ehtineet (tai saaneet) edes asua isänsä uusperheessä. Silti heille tuntuu tulevan velvollisuutena uusperheen juhliin osallistuminen. Sivusta seuraten se onkin hyvin epänormaali ilmiö, sillä mistään äitinsä ja äidin suvun holtittomuudesta tai kelvottomuudesta ei ole koskaan ollut kyse.

Aikuisten asia

Riidat ovat tietysti aina huonoja.
Alkuperäinen ei kerro, minkä verran lapset ovat olleet äidillään. Äiti voi aina pitää juhlat lapsilleen, kun siihen on aihetta. Voidaan viettää lasten syntymäpäivät ja nimipäivät yhdessä.

Lasten pitää saada osallistua päätökseen, keitä kutsutaan heidän rippijuhliinsa ja ylioppilasjuhliinsa. Yleensä tähän joukkoon luonnostaan kuuluvat lasten vanhemmat, isovanhemmat ja muut läheiset. Jos isän uusi vaimo sanelee jotain muuta, niin juhlitaan rippijuhlatkin kahdesti. Kirkkoon menoa ei voi kukaan estää ja viikon kuluttua voi pitää juhlat "oikean" suvun kanssa.

Kyllähän veli- ja sisarpuolet ovat läheisiä, kun yhdessä on asuttu. Lasten pitää silti saada valita serkkunsa juhlat, jos niin tahtovat.

Ylipäätään ihmettelen, miksi se äidin tai isän luona vierailu on sellaista umpioaikaa, ettei silloin tavat niitä vanhemman puolen sukulaisia. En tarkoita, että joka viikonloppu olisi kyläiltävä, mutta edes joskus.

Aika tavallinen käytäntö eroperheissä on, että joka toinen joulu, juhannus, äitienpäivä, isänpäivä jne vietetään äidillä ja joka toinen isällä.

yksi pakotetuista

Onko lapsia kielletty osallistumasta äidin suvun juhliin? Miksi sopimukseen ei ole kirjattu juhlien viettotapaa esim. joka toinen kerta toisella jne?

Minut pakotettiin myös nuorena osallistumaan äitini uusioperheen juhliin. Inhosin äidin miestä todennäköisesti periaatesyistä ja siten myös hänen sukuaan. Nyt aikuisena olen tyytyväinen saamastani kasvatuksesta. Tosiasia on, että äitini mies on äitini valinta elämänkumppanikseen. Äitiä tavatessa olen hänen kanssaan joka tapauksessa tekemisissä, ja mielummin vietän aikaa leppoisasati kuin kiukkuisena. Aivan samoin kuin minun mieheni on minun valintani, eikä äitini ole koskaan hänestä pahaa sanonut tai syrjinyt, vaikka arvelen äitini käyneen itsensä kanssa pitkän sulatteluprosessin. Mieheni ei nimittäin edusta aivan samaa elämäntapaa kuin mihin äitini on tottunut. Tosiasia myös on, että äitini ja hänen miehensä lapsi on sisarpuoleni ja siten miehen sukulaiset hänenkin sukulaisiaan. Välttelemällä miehen sukua joutuisin myös välttelemään sisarpuoleni juhlia. Lapsellista.

Elämässä voi karsinoida ulkopuolelle kaikki jotka eivät ole alkuperäisiä tai verisukulaisia, mutta elämästä tulee melko ahdasta. Äidin miehen puolelta ole aikuistuttuani oppinut ilman ennakkoluuloja tuntemaan varsin mukavia ihmisiä. Nuorena on omat kapinansa ja johonkin kiukku pitää purkaa. Koulu on kärsinyt monella myöhemmin korkeisiin virkoihin päässeilläkin. Taitavat vanhemmat kanavoivat uhman "oikeisiin" asioihin, mutta tavatonta tai vanhempien taitamattomuutta ei ole uhman purku siihen joka on helpoiten selitettävissä: äidin/isän uusi puoliso sukuineen.

Minua tosin ei kielletty osallistumasta isäni sukujuhliin joita ei juuri ollut kuin isän syntymäpäivät.

aloituksesta

Tässä tapauksessa näillä nuorilla ei ole sisar- tai velipuolia, on vain heidän isänsä uuden vaimon samanikäiset lapset, joiden kanssa toinen ehti asustaa parisen vuotta ja toinen hieman kauemmin. Naisen omilla lapsilla sen sijaan on nuorempia sisarpuolia, jotka eivät kaiketi ole olleet juhlissa mukana. Tämän jutun nuorilla on siten toistuvissa naisen suvun ja hänen lastensa juhlissa omaa verisukuaan vain heidän isänsä ja joskus isän keski-ikäisiä veljiä. Nuorten suhteet isän muuhun sukuunkaan eivät ole kiinteät.

Juhlia lukuun ottamatta aloituksen nuoret ovat muutoin olleet enemmän lapsuudestaan asti kanssakäymisissa oman äitinsä lähisukulaisten ja serkkujensa kanssa. Ongelmana vain on, että sellaiset yleiset merkkipäivät kuten nyt lakkiaiset lasten pitäisi viettää isän uuden vaimon suvun juhlissa, vaikka ainakin sivusta seuraten olisi luonnollista, että nuoret ensisijaisesti osallistuisivat lähisukunsa juhliin eivätkä olisi velvoitettu auttamaan uusperheen "ylimitoitetussa" juhlassa, jossa he olisivat "ulkopuolisina avustajina" parin muun palkallisen ohessa. Ei kuulemma voi kieltäytyä, vaikka ristiriita onkin selvä.

Sopimuksista puheen ollen. Ne on kirjattu papereihin yleisen tavan mukaan, mutta jos niitä ei noudateta, niin ... pikkuhiljaa lapsille, siis nuorille on tullut tavaksi myöntyä naisen tahtoon.

Aikuisena jokainen voi valita omat juhlansa ja osallistumisensa, mutta onko hyvä, että omasta todellisesta ja välittävästä lähipiiristään joutuu näin erottautumaan poissaolevana. Tässä kyseissä tapauksessa nuoret eivät ole vielä niin itsenäisiä ja rohkeita, että osaisivat kieltäytyä, perua ja katsoa kokonaisuutta. Hävettää kuulemma niin perua meneminen isän vaimon suvun juhliin, vaikka oman serkun mukavat lakkiaiset olisivatkin perusteena.

Tämä kysymys on sikäli haasteellinen, koska todennäköisesti ja toivottavasti nuorilla on elämässään myohemminkin juhlia ja aihetta jopa omiin juhliin. Ketä he voivat sinne kutsua, kehen heillä on vuosien päästä yhteyksiä? Käykö niin, että kun omasta lähisuvusta on jäänyt sivuun, eikä mitään erityisä siteitä ole isän entiseen sukuun eikä uutenkaan, niin he jäävätkin melkolailla yksin etäälle omista sukupolvien siteistään. Tämä onkin se huoli, mikä eroperheiden perhejuhlien viettoon liittyy, jos sinne taustalle pitemmällä perspektiivillä katselee.

joustavampaa tapaa

Mikä mahtaa olla "yleinen tapa" ? Tietääkseni tapoja on yhtä paljon kuin eroja. Samoja linjoja varmaan noudatetaan monissa, mutta meille sanottiin "yleisenä tapana" kirjata juhlapyhien vietoista miten haluamme toimittavan. Ettei tule riitoja aiheesta kenen luona lapsi on joulut. Niin meille kirjattiin joka toinen vuosi isällä joka toinen äidillä. Niin kirjattiin pääsisäisestäkin. Juhannuksen halusivat minun luokse koska kaverit on täällä. Mitäpä ne nuoret isän luona kun tänne kuitenkin tulisivat. Hiihtoloman lapset halusi aina isän luo joten se luetaan yhdeksi isän luona vietettäväksi viikoksi. Vaikka minäkin olisin mielellään niiden kanssa joskus matkalle lähtenyt. No me päästään kesällä.

Lakkiaiset, synttärit ja muut juhlat viettävät tietysti kumpikin siinä perheessä missä sattuvat olemaan. Opettelevat elämään. Jos meillä päin on juhlat juuri kun olisi isän vikonloppu, sitten se vaihdetaan. Ei tuota ongelmia. Sama toisinpäin. Isovanhemmat asuu lähellä isää ja siellä ovat käyneet vaikka viikonloppua ei olisikaan vaihdettu. En ymmärrä miksi pitäisi orjallisesti noudattaa jotain sopimusta jos siinä joustonvaraa on. Puolin ja toisin.

Jos aloittaja kokee että lasten oikeuksia tallotaan, kannattaa ottaa yhteys lastensuojeluviranomaisiin. Pelkästään äidin ja isän eriävät mielipiteet ei riitä lasten huonon kohtelun perustaksi.

Jämäkämpi ote

Ap:n olisi alunpitäen pitänyt ottaa jämäkämpi ote lastensa tapaamisiin. Miksi olet lepsuillut ja aina antanut periksi? Oliko se helpointa sinulle vai etkö siinä vaiheessa välittänyt vaatia tiukasti tapaamisoikeuksiasi?

Aloita se nyt, ja ala vaatia jo aikuistuvilta lapsiltasi myös sinun huomioon ottamista.

arvottomat

Mikä on jämäkämpi ote lasten ja nuorten tapaamisiin? Yli 12 -vuotiaalla on oikeus lain mukaan tavata etävanhempaansa ainakin yhteishuoltajuudessa. Ihan useamman kerran kirjattiin tapaamissopimuksiin vuorottaiset juhlapyhät ja lomat, mutta kun lähivanhempi ja hänen naisensa eivät siten halunneet toimia. Monesti oli lasten, myöhemmin siis nuorten kanssa jo sovittu tapaamisviikonlopun yhteinen meno ja odottelun jälkeen selvisi, että kaikkien olikin pitänyt lähteä naisen suvun kanssa maalle mm. vahtimaan heidän sukulaistensa pienempiä lapsia. Palkallista työtä sekin, kuten nyt naisen pojan lakkiaspalvelukin. Äidin tapaaminen ja sovittu juttu ei ollut niin tärkeä. Ja kyllä nämä aikuiset tiesivät, ettei mitään muutoksia tai vaihtoja oltu yhdessä sovittu. Sillä mitään ei sieltä suunnalta koskaan sovittu ja haluttu tulla vastaan.

Myöhemmin nuorille nimenomaan korostettiin, että on heidän oikeutensa tavata äitiä ja hänen sukulaisiaan - ei mikään äidin oikeus. Tappele siinä sitten joka ainoa kerta sopimuksista tai vie juttua sosiaalitoimeen, jossa edellytetään vanhempien itse sopivan asioista. Jos eivät pääse sopimukseen, niin seuraava vaihe on oikeuskäsittely! Niin olisiko pitänyt olla jotenkin jämäkämpi? Kyllä itse asiassa, sillä lasten isä ei pystynyt valvomaan omien nuorten menemisiä, eikä nainenkaan heistä juuri piitannut muutoin kuin "juhlakaluina". Kun sai näyttää julkisesti miten hyvin muka menee, kun miehenkin lapset ovat mukana yhteisissä riennoissa.

Äitinä on ollut hyvin vaikea käsitellä tätä kuviota. Ihmetystä se on herättänyt myös lähipiirissä, mutta riitakaan ei auttanut. Pahensi vain asiaa ja haittasi nuorten yhteyksien pitoa. Jossain vaiheessa luovutti ja odotti, että tilanne muuttuu, kun lapset aikuistuvat. Mutta edelleenkin näyttäytyy tuo sama kuvio. Ja vaikka nuoret jo ymmärtävätkin jotain, niin edelleen heillä on kummallinen velvollisuus mennä naisen järjestelyjen mukaan. Ei ilkeä kieltäytyä, hävettää ja nolottaa sanoa, että onkin itsellä muuta menoa myös serkun lakkiaiset. Eikä voi pettää naisen poikaakaan.

Silti en äitinä oikein ymmärrä, miten tähän on jouduttu. Kyse ei edes ole siitä, että nuoret ehdoitta hyväksyisivät tai edes aina pitäisivät isän uudesta vaimosta. Tämän he ovat itse kertoneet. Onko tässä jokin sellainen ilmiö, että pelolla saadaan nuoret suostumaan. Pelko voi olla pelkoa, että isä hylkää, jos ei suostu naisen toiveisiin. Tai että isän luo ei enää ole asiaa, jos ei mene heidän juhliinsa. Syyllisyyttä nuorilla voi myös olla, kun on viime vuosina ollut vähemmän äidin ja äidin sukulaisten parissa, etääntynyt, epäonnistunut ja joutuisi ehkä kohtaamaan herkempiä tunteita kuin vieraammassa seurueessa. Onko tämä sellainen itseään vahvistava ilmiö. Mitä vähemmän on tekemisissä, sen etäämmälle joutuu ja seuraavat tapaamiset ovat vaikeampia. Ehkä lasten isän ja hänen vaimonsa ajatuskin on ollut etäännyttää nuoret äidistään ja heille oikeasti läheisistä ihmisistä. Kieroutunut vihahan saa ihmisen tuhoamaan omat lapsensakin. Tai sitten isä ja uusi vaimo eivät kykene näkemään tasapuolisuutta ja nuorten parasta.

arvottomat

Haluan vielä vastata tähän mielestäni epäasialliseen ja kliseiseen ajatukseen. Yhteishuoltajuudessa ei lapsia oteta pois toiselta vanhemmalta, mutta se missä lapset asuvat on sovittavissa tai yli 12 -vuotiaan itsensä päätettävissä. Ja kuten edellä mainitsin, elatusmaksuistakaan ei viitsi käydä oikeutta vuosikausia. Toivoi vain tilanteen rauhoittuvan. Ehkäpä olen niitä harvoja äitejä, jotka ovat maksaneet elatusmaksuja. Lasten isä piti maksuja kohtuuttomana, kun lapset aluksi eron jälkeen jäivät asumaan äitinsä luo. vaikka mies petti, lähti ja lopulta osoitti olevansa varsinainen herja kaikessa, niin riitely oli aina tietenkin minun, siis äidin syytä.

Tuo, että lapset muka voivat vapaasti muuttaa taas toisen vanhemman luo, ei pidä paikkaansa. Sellaista ei pitäisi näilläkään palstoilla esittää. Sopuisissa eroissa se ehkä uusilla sopimuksilla onnistuu, muttei muutoin. Kun nuorilla alkoi ilmetä ongelmia ja heidän asioitaan alettiin 18 ikävuoden jälkeen järjestellä ulkopuolisten toimesta. Ikävä kyllä tuntui joskus siltä, ettei äidin olemassaoloa edes muistettu. Näissäkin jutuissa isän uudella vaimolla oli merkittävämpi rooli jostain kumman syystä! Ei olisi pitänyt olla! Yhtä mieltä olen edellisen kirjoittajan kanssa oikeastaan vain siitä, että paljon olennaista nuorten elämästä jäi kertomatta heidän omalle äidilleen. Sukuun ei tietenkään otettu mitään yhteyttä, ikään kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan.

Ehkäpä tämä tarina on ainutlaatuinen tai sitten ei. Juhlien viettohan on vain pieni osa elämää, mutta vaikeudet siinä voivat ilmentää jotain sellaista, mihin ei muutoin pääse tarttumaan. Juhlitaanko velvollisuudesta, sidottuina vai omasta halusta? Miten paljon juhlassa on häpeää, näyttämistä, vihaakin. Onko nuorten mahdollista olla mukana aidosti, oma itsenään, omasta halustaan ja omasta ilostaan? Millainen kokemus nuorille syntyy juhlista ja juhlimisesta, ahdistava vai onnellinen. Ehkäpä näitä on jokainen joskus miettinyt. Ja äitinä mietin sitä nyt lasteni näkökulmasta sekä aikuisten kieroutuneiden suhteiden näkökulmasta.

50+ palstalle juuttunut

"Ehkäpä näitä on jokainen joskus miettinyt. Ja äitinä mietin sitä nyt lasteni näkökulmasta sekä aikuisten kieroutuneiden suhteiden näkökulmasta."

Ehkäpä olemme ap. vaihtaneet ennenkin ajatuksia Elleissä. Pidän nyt kahvitaukoa työn lomassa. Luin eilen tekstisi, mutta en osannut kommentoida asiaa. En oikein nopealla lukaisulla edes saanut selvää puhutko itsestäsi vain jostakin läheisestä.
Tarkastalet jo elämääsi viileän objektiivisesti. Niin minäkin teen. Tutkin elämääni kuin mikroskoopilla. Olenhan tehnyt sitäkin työtä vuosia sitten.

Ellit 50+ palstalla juttujani seuraa joku sinnikäs perässälaahaaja. Heitin hänelle eilen nakin ja nyt minulle vahvistui asia, jota olen aina epäillyt. Tämä Elli tuntee perheemme henkilökohtaisesti. Ei se minua haittaa. Hän voi toimia äänitorvena.
Lörpöttelen arkielämästäni netissä, mutta en missään nimessä hommaa kotiin omaa konetta. Omistin koneen muutama vuosi sitten ja sitten onnekseni kone hajosi vanhuuttaan.

Lakkiaiset menivät lapsillamme hyvin mutta ei missään nimessä perinteisesti. En enää halua kaivella vanhoja asioita. Ymmärrän jo ikääntyneen naisen viisaudella lasten isän nykyisen puolison aivoituksia. Me kaikki olemme vain ihmisiä.

En ole huolissani lastemme sosiaalisesta elämästä. Ilokseni olen pannut merkille, että lapset elävät erittäin rikasta ja onnellista elämää. En ole elämäntyylin mallina. Mallina voi ottaa muualtakin. Luovana ja fiksuna nuorena naisena voi ottaa elämästä parhaat palat ja jättää ikävät asiat hienotunteisesti sivuun.

Kuuntelin muutama ilta sitten hääneuvojan ohjeita radiosta. Nainen oli kuulema jo lapsena ollut täysin hurahtanut hääjuttuihin. Hän rakastaa hääjuhlien laittoa.
Eniten minua kiinnosti ohje hankalien (yleensä uusioperheiden) plaseeraus eli istumaansijoitus hääjuhlassa. Toisilleen tuntemattomia tai huonoissa väleissä olevia ei kannata istuttaa samaan pöytään. Pahaa verta ei kuulema kannata tuoda juhlapaikalle. Kannatta vain iloita iloitsevien kanssa.

Tuossa työhuoneeni vasemmalla puolella on joskus Dove-näyttelystä mukaani nappaama postikortti. Siinä iäkäs pariisilaislady istuu kahvilassa kahvikuppi huulillaan ja pieni sylikoira katselee sylissä ikkunasta ulos. Kerroin tuosta postikortista eilen aikuiselle lapselleni. Hän taas tekee lähtöä pois Suomesta ehkä pysyvästi.

Hän sanoi heti juttuuni "ai se on sinun driimi." Niin on sanoin siihen. Ympärillä on ihmisiä ja elämää. Minä saan istua kahvilassa ja tarkkailla ihmisiä. Ehkä keksin taas kirjoittamisen aihetta nettiin tai johonkin muualle. Aika näyttää.

Elämäni on ollut värikästä. Elän nyt seesteistä ja tasaista vaihetta. Olen kiitollinen menneistä ja melko vaikeista vuosista. Odotan rauhallista ja tyyntä vanhuutta.
Kummilapseni oli mennyt salaa naimisiin kertomatta kenellekään. Hän sai onnitteluja isänsä hautajaisissa. Hymyilin lesken pöydässä kyynelten läpi. Rakastin aikoinaan Tsehovin novelleja. Eikö elämä ole aina ollut samanlaista. Ilo ja suru kulkevat käsikädessä.

Koeta ap. nähdä asioilla hyvät puolensa. Jos olet katkera lastesi koulumenestyksestä, niin älä suotta. Minun vähää opiskelua on aina ihmetelty. Suoritin vuorotteluvapaalla ammattitutkinnon. Ehkä innostun vanhoilla päivillä jostakin aiheesta. Kirjallisuus ja taide ovat eniten sydäntäni lähellä. Samoin vapaaehtoistyö ja mielenterveystyö. Puutarhatöistä puhumattakaan.

Kirjoittajana en ole kaksinen enkä halua sitä taitoa enempää kehittää. Lukemista olen yrittänyt karsia vaihtelevalla menestyksellä. En enää omista telkkaria. Minusta se ei tee kenellekään hyvää. Elämä Suomessa on nykyään kuin Kauniit ja Rohkea saippusarjan toisintoa.

Lörpöttelylleni ei taaskaan löydy loppua. Älä pahoita mieltäsi tajunnanvirrastani.
Moderaattoreilla riittää kiireitä eikä kaikkea ehdi luudalla hutkia.

Olet viisas äiti. Oma lapseni sanoi minua tällä viikolla Suomen parhaaksi äidiksi.
Sovitaanko, että luovutan sinulle kultamitalin ja jään tällä kertaa hopealle.

arvottomat

Kiitos Sinulle 50+ elli oivaltavista ajatuksista lörpöttelysi rivien välistä. Ihan kuin näkisit jonnekin etäämmälle.

Elämää ei voi oikeasti hallita ja nuoret elävät omaa elämää, tekevät ratkaisunsa oman kokemuksensa pohjalta. Ehkäpä heidän elämänsä sisältö ei ole olla mukana ja järjestää perinteisiä juhlia. Moni kaihoaa muille maille vierahille, eivät kaikki ole perheorientoituneita.

Elämä voi olla, on aina ollut niin monenmoista. Eivät klassikotkaan ole syntyneet tyhjästä. Ehkäpä tämä "kauniin ja rohkean" ihmiskunnan lajikehitys on nyt siinä vaiheessa, että vankkoja sukupuita on harvassa.

Häät ja hautajaiset muuttavat muotoaan ja seremoniamestarit saavat pähkäiltävää. Ehkäpä tämä oma pirstaleinen elämänvaihe onkin vain osa laajempaa muutosta, kaaosta ja sekaannusta. Ehkäpä vain siihen kasvaneet (nuoret) voivat siitä paremmin selviytyä.

Tällaisenkin näennäispositiivisen näkökulman on joutunut itselleen kehittään. Joku toinen voi verhota epäonnistumisensa ja pettymyksensä toisenlaisiin ajatuksin ja toimintaa, koska ne omat "perinteiset" tunteet ja toiveiden katoaminen ajoittain riipaisee hyvin syvältä.

lörpöttelijä

"Elämä voi olla, on aina ollut niin monenmoista. Eivät klassikotkaan ole syntyneet tyhjästä. Ehkäpä tämä "kauniin ja rohkean" ihmiskunnan lajikehitys on nyt siinä vaiheessa, että vankkoja sukupuita on harvassa."

Avioeroni yhteydessä tein rankkoja linjauksia sukuperinteissä. Isäni puoleinen suku harrastaa sukuseuroja. Kielsin perhetietojeni laittamisen sukukirjaan.
1970-luvun alkupuolella kirjastossa lainattavissa oleva kirja päivitettiin.
En halua olla kummankaan suvun kanssa missään tekemisissä. Elämäni on nykyään paljon selkeämpää. Keskityn vain olennaiseen.

kirjoitin aikoinaan avoimen kirjeen mieheni sukulaisille. Jätin jäähyväiset
ja minusta se oli hyvä ratkaisu.

On varmasti rankkaa antaa lapsensa toisen naisen kasvatettavaksi. Se olisi ollut
minulle tosi iso luu purtavaksi.

Elämässä kannattaa katsoa horisonttiin. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu.
Kävin eilen kirjastossa ja lainasin Anton Tsehovin novellikirjan. Eniten minua
kiinnostaa Kirsikkapuisto vuodenaikamme takia. Näen joka puolella luonnon
suunnatonta kauneutta.

Kyllä kaikella on joku tarkoitus. Kiitän päivittäin Luojaani saamistani opetuksista.
Olisin ihan mahdoton ihminen, jos en olisi saanut päästä tähän elämänkouluun.

Lörpöttely on helmasyntini. Mutta vielä pahempi juttu olisi jos jaarittelisin
työkavereiden kanssa ja veisin samalla kahden ihmisen työaikaa.

Suku on monelle tärkeä asia. Joskus mietin siteiden uudelleen solmimista, mutta
se taitaa jäädä väliin. Luulen viettäväni vanhuuteni ulkomailla. Jos joku haluaa pitää minuun yhteyttä hän on aina tervetullut käymään tai ottamaan minuun muuten yhteyttä.

En voinut vastustaa kiusausta

Laitappa se osoite tanne niin tullaan kaymaan....

Ennakoi tuleva tilanne

Tuossa taisi tosin olla kyse vasta tulevasta vanhuudesta jossain ulkomailla, joten ei vielä tähän hätään kai kannata kysellä kahvin perään. Joudumme keittämän toistaiseksi itse.

Kyläilijä

Pahus olisi se kahvi maistunut minullekin :) :) :)

arvottomat

Niin, taitaa ollakin tärkein syy toisen tapaamiseen se kahvi ja pulla :((.
Ja lakkiaisissa tietenkin "tuulihatut erilaisilla täytteillä" ja kaikki muukin tarjottava ja uudet asusteet, astiat ja sisustus. Lakkiaisethan ovat tosi tärkeä syy panna koti kuntoon!

lörpöttelijä

[quote="arvottomat"]Niin, taitaa ollakin tärkein syy toisen tapaamiseen se kahvi ja pulla :((.
Ja lakkiaisissa tietenkin "tuulihatut erilaisilla täytteillä" ja kaikki muukin tarjottava ja uudet asusteet, astiat ja sisustus. Lakkiaisethan ovat tosi tärkeä syy panna koti kuntoon!


Kävin äsken kahvilla mäkkärillä ja istun nyt kirjaston koneella.
Olen ollut elämäni varrella muutamissa lakkiaisissa ja niistä on jäänyt hyvä mieli.

Lähetin lapsilleni sähköpostilla runon "äidit nuo toivossa väkevät..." Juttelimme vähän aikaa
sitten runoudesta ja vanhempi lapsi on innostunut lukemaan aikoinaan lakkiaisissaan lahjaksi
saamaansa tiiliskiven paksuista elämänviisauskirjaa. Tuollainen runojen lukija minäkin olin
tuossa iässä.

Juttujani voi lueskella Ellit 50+ palstalla. Juodaan ainakin toistaiseksi virtuaalisesti kahvia.
Tykkään käydä mäkkärillä. Siellä on niin ihanaa asiakaskuntaa. Nytkin yksi isoäiti monen lapsenlapsensa kanssa. Jotain kaatui pöydälle ja henkilökunta kävi pyyhkimässä. Isoäiti tuumasi
lapsille "täällä me kävimme silloin kun olimme vähän pienempiä."

Voihan Elleissäkin tuumata "täällä me juttelimme kun olimme vähän nuorempia."