Näinpä näin

Ei minunkaan äitini - jo nyt 70v - koskaan muka ole ilkeä, vihainen, paha , hankala - mitään.
Eli vaikka asioista yrittäisi erilaisillakin tavoilla keskustella tai kertoa mikä menee ja on mennyt pieleen - ei siitä mitään tule.
Ainakaan siis havahtumista, tai anteeksipyyntöä tai pahoittelua tms.
Näin se vaan on.
On muutama reaktionvaihtoehto :
- 'Sinä olet niin herkkänahkainen'
- ' Sinä olet niin hankala ihminen' (siis en tarpeeksi pinnallinen, enkä anna letkautuksien aina mennä toisesta korvasta sisään ja anna mamman mellastaa)
- Toisaalta - ihan tarkoituksellisesta loukkauksesta - ei saisi loukkaantua. Vaikka sehän oli tarkoitus että isku osuisi ? Jälleen minä muutun taas joksikin - ja äiti marttyyriksi * Minä se olen aina vaan paha ja ilkeä ...' - joka ei oikeasti mitän atrkoita, eikä ole anteeksipyyntö, korkeintaan itsesääliä tai mun syyllistämistä...
- Yksi reagointivaihtoehto on juurikin sitten se hänen itsensä surkeampana/kaltoinkohdellumpana tms esiintyminen ' Ei minullakaan aikanaan ollut apua' , 'Ei minukaan kukaan xxxxx tee' tms


Tämä vaan ei ole aitoa eikä normaali ihmissuhde, kiintymyssuhde. Äitini ei ole lähimmäiseni.
Monessakin asiassa hän verhoutuu säädyllisempien selitysten taakse - lapsuutemme elimme nuukasti - vanhemmat tahtoivat panostaa eläkepäiviinsä. Asuimme ahtaasti, emme harrastaneet yms - mutta eläkepäivien mökkiin ja asuntoon säästettiin ja kerrottiin lapsille miten elämä alkaa vasta sitten . Kun ollaan eläkkeellä.
Äitini mukaan silloin vaan oltiin niin köyhiä.
Höpö höpö , sanon minä.
He ja hän vaan tekivät omanlaisiaan valintoja.
Itsekkäitä.
Ei perhekeskeisiä, eikä lapsikeskeisiä...

Itse huolehdin lapsestani yksin, tulen kohtuullisen hyvin toimeen. Voisi sanoa että kaikki elämänvalinnat teen lapseni parhaaksi ja siten että meillä olisi tässä ja nyt mukava, antoisa ja elämisenarvonen elämä.
Ihan samalla tavalla voisin (tai vielä perustellummin) pitää lastani taakkana ja kertoa hänelle miten minun elämäni alkaa kunhan pääsen hänestä eroon.
Näin en kuitenkaan tee...

Toki joku osa asetelmasta on aikakausi eroakin.
Ja joku osa sivistymättömyyttä.
Ja joku osa 'Antaa pahan kiertää' - eli periyttämistä mummoilta ja ukeilta.
Mutta kuitenkin - isoin osa on sitä N-alkuista...

wilbertiina

havahduin äitini outouteen vasta nelikymppisenä. Aloin käymään tuossa ikävaiheessa läpi elettyä elämää, valintoja esim. ihmissuhteissa, miksi olin esim jättänyt silloisen poikaystävän. Olin korvian myöten rakastunut, poikaystäväni suunnitteli meille yhteistä tulevaisuutta, kihlajaispäivä oli päätetty, ja meille oli selvää mitä teemme. poikaystäväni kävi meillä usein mm. isäni kanssa metsällä. kuinka ollakaan äitini alkoi minulle vouhkamaan että se poika käyttää vain minua hyväkseen, ja yrittää vain viilata linssiin. lopulta pelottelu sai sellaiset mittasuhteet, etten pojan kotona käydessä uskaltanut enää heittäytyä suhteeseen, vaan lukkiuduin pintani alle, koko suhde kärsi äitini vaukoamisesta ja jokainen varmaan arvaa miten lopulta kävi. pojan mielestä en ollut enää normaali, enkä kyllä ihmettele miksi hän niin ajattelikin. seuraavan kaverin kanssa päästiin sentää niin pitkälle että muutimme avoliittoon ja saimme lapsen, mutta muutin kotoani vasten äitini tahtoa miehen luokse melkein 200 km päähän, siitäkös piina alkoi. äitini soitteli tuon tuosta, varoitteli ja vakuutti suhteessa olevan kauhun aineksia (mies oli kiltein koskaan tapaamani), välillä oli useita viikkoja ettei äitini pitänyt mitään yhteyttä ja taas kun soitti oli puheissa vain tuo peloittelu, äitini ei koskaan mm. käynyt meillä tuon viiden vuoden aikana. suhde loppui taas mahdottomuuteensa koska pelko sai vallan. äitiäni on aina pitänyt mielistellä, ihmissuhteissa se on muka tiennyt mitä miehet tai ihmiset yleensä, minusta ajattelevat = huonoa, tai jotain negatiivista, ja olen siihen mantraan sokeasti uskonut. äitini, jos sitä siksi voi edes sanoa, on mielstään aina nähnyt enneunia, ja sitten on lapsukaiset ohjaitu tässä elämässä niiden unen tulkintojen mukaan. minua hävettää siis niin tavattomasti, harmittaa ja itkettää ja oksettaa, miten sairas ihminen on päässyt ohjailemaan elämääni mielesnsä mukaan melkein ajaen siihen pisteeseen että otan nirrin itseltäni. Aloin ihmettelemään asioita kun aina oli paha olla ja voin huonosti jokaisen äitini "tietämisen" jälkeen. Minulla oli vahva tunne ja järki nurempana, tiesin kuka olen, luotin itseeni ja ajatuksiini, nyt olen sekaisin sillä tavalla, että minulta on muserrettu oma tahto, en tiedä enää ihmisistä kuka on hyvä, kuka paha. en uskalla lähestyä vastakkaista sukupuolta koska äitini pilaa sen kuitenkin. aloittaa kuitenkin pahan mantran lukemisen. välillä käy mielessä vetää sitä naista turpaan että taju lähtee, pakko myöntää että vihaan sitä ihmistä, on se sen verran saanut pahaa ja tuhoa minun elämässä aikaiseksi, repinyt kappaleiksi.

saman kokenut

Vaikka ketju on vanha, niin on se kuitenkin aina yhdelle uudelle oivaltajalle vertaistukea antava voima.. Kiitos hienoista kirjoituksista ja analyyseistä, ei voi sanoa muuta kun osui ja uppos. Aina on narsisteja ja aina tulee olemaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ymmärtää missä on elänyt ja elää.. nyt vaan rakentamaan sitä omaa identiteettiä ja vapautumaan piinasta nimittäin äidistä.. ps Isän kuolema sai avaamaan silmäni lopullisesti ja ottamaan irtioton äidistäni.. Hyvää kesää kanssa ihmiset ja voimia elämään. terv. kuitenkin aikuinen mies.

Nelliina

-On kuin onkin.

väsynyt

en ole varma onko äitini narsisti vai mikä hänellä on... Lapsuus meni surullisesti, kaikki läheisyys puuttui, totuin äidin nöyryyttäviin puheisiin, ajoittain sokeaan raivoon ja väkivaltaan. ihmettelin vain miksi hän ei ollut niin julma muille sisaruksille?

Aikusena on helpottanut kun on saanut etäisyyttä, mutta tuntuu että hän tuhoaa välini muuhun perheeseen. Kääntää kaikki minua vastaan. Pahinta on tunne että kukaan ei usko minua, kohta en usko itsekään itseäni...

vieras

Tämä ongelma on meillä kaikilla narskujen uhreilla. Eihän meitä kukaan usko.
Kun on valmis ottamaan irtioton äidistään, se tarkoittaa myös etäisyyttä muista sukulaisista.
Äitisi on muiden silmissä ihana, hauska ja rakastava äiti. Sinä taas hieman epäilyttävä ja epäluotettava, sanoit tai käyttäydyit miten vaan.
Itsestäni alkoi tuntumaan irtioton jälkeen, että osa sukulaisista näki minun perhettäni velvollisuuden tunnosta. Annoin heidänkin olla rauhassa. Onneksi meillä on paljon sukulaisia miehen puolelta ja minulla ystäviä.

Vinkki

Tuossa on oikeastaan ihan hyvä vinkki kaikille paskassa kärvisteleville, ei kukaan nykypäivänä tosiaankaan tarvitse pitää yhteyttä niihin ihmisiin, jotka aiheuttaa pahaa oloa, vaikka nämä olisi isä/äiti joku muu lähisukulainen. Oman sosiaalisen piirin voi muodostaa ystävistään ja/tai miehen sukulaisista. Perheen käsitys on muuttunut, kyllä minä lasken "perheeseeni" myös suvun ulkopuoliset.

vierailija

Minullakin meni kymmeniä vuosia siinä että ymmärsin mistä on kysymys. Äitini käytti valtaansa minuun ja minä tyttörukka annoin hänen puuttua elämääni ja perheeseeni. Reipas vuosi sitten kuppi tuli täyteen ja kaatui! Minä uskalsin sanoa oman mielipiteeni asiasta, seurauksena oli se että olen hoidon tarpeessa. Aluksi kaikki oli kaaosta, äitini uhkaili itsemurhalla, heittäytyi marttyyriksi, syytteli, solvasi, haukkui minua, kuinka olen huono ja pikkunokkainen ihminen, joka ei tule toimeen kenenkään kanssa. Itseäni voin kiittää siitä että minä en nimitellyt häntä ,vaan kerroin rauhallisesti hänen tekemiään asioita jotka haittaavat minua ja perhettäni.
Ehdin jo katua sanomisiani mutta vuoden aikana olen käsitellyt omat sisimmäiset ajatukseni ja oloni on todellakin huojentunut, uskallan elää. Matkaan on mahtunut kiviä, kantoja, itkua, naurua, vihaa ja kaikkea mahdollista...jopa katkeruutta. Olen voittanut vihan tunteen ja elän aikaa, jossa voin ajatella myönteiseti ja rakentavasti, sillä olenhan VAPAA. Nyt minun ei tarvittse kertoa menemisistä, tulemisista, vieraista tai muistakaan meidän perheen asioista. Minä voin siivilöidä asioita, jotka haluan kertoa. Vuoden sisällä olen käynyt äitini luona 4 kertaa (välimatkaa n. 300 m) Omaa perhettäni voin kiittää ja olla onnellinen kun he ovat tukeneet minua ja olemme voineet käsitellä hyvinkin kipeitä asioita. "Vanhalle polulle" en enää halua palata koska nykyinen tie on se vapauden tie;) Minä voin vaikuttaa vain omaan elämääni, toisen puolesta en voi elää!

kerranvuoteenkäynti

älkää valittako kreikkapaketeista ja espanjapaketeista.
itse et pidä suomen psykiatrien työllisyystilannetta korkealla kun jaksat vuodesta toiseen nillittää jostain tälläsestä aiheesta tälläselle palstalle. monta eri alotusta samasta aiheesta. paha olo ei ole vuosista huolimatta helpottanut. kannattaisko siis kääntyä psykiatrin puoleen. tuollain elämä menee ihan hukkaan. mutta omahan on elämäsi ja onneksi et saastuta lähipiiriä näillä valituksilla. ei sitä kukaan jaksa kuunnella. eikä näitä lukea. taidat vaan pitää aihetta ""korkealla". sorry vaan et saa myötätuntoa.

yksi selitys

Tarkoititko kommenttisi jollekin erityisesti? Eipä täällä taida olla ketään joka vuodesta toiseen valittaa? Paljon eri ihmisten kirjoituksia samasta aiheesta sen sijaan näkyy löytyvän.

Olet ihan oikeassa siinä että useimmat eivät jaksa kuunnella jos joku purkaa huonoa oloaan, ei livenä eikä netissä. Varsinkin jos lapsi voi huonosti, niin moni aikuinen ei jaksa tai halua kunnella koska itse voi kuulemastaan huonosti. Siksi moni kantaa taakkansa itse jo lapsesta saakka sensijaan että osaisi tai uskaltaisi jakaa sen jonkun kanssa. Mielestäni on hyvä jos voi jossain tunteitaan purkaa ja vielä parempi jos löytyy vertaistukea saman läpikäyneiden joukosta.

Äitinsä tytär?

En osaa lainata kenenkään kirjoituksia, mutta pakko sanoa että luin tämän keskustelun ja jokaisen kuvailusta tunnistin hiukan äitiäni. En osaa sanoa onko hän todella narsisti vai muuten vain tunne-elämältään vajavainen, mutta kuten teidänkään äitinne, niin myöskään minun äitini ei ole sielunelämältään aivan normaali. Teki todella hyvää lukea tämä viestiketju läpi ja sen kautta huomata, että äitini käytös ei todellakaan ole normaalia eikä vika ole oikeasti minussa, vaan hänessä.

Tässä muutamia hyytävimpiä muistikuvia lapsuudestani ja nuoruudestani:

Ollessani aivan pieni isäni halvaantui ja sen jälkeen olikin helvetti irti. Vartuin kuunnellen vuosikausia sitä huutoa, miten äiti uhraa elämänsä perheen eteen. Äiti sälytti vastuun kodinhoidosta ja myös minun, vasta kaksivuotiaan lapsen hoidosta täysin kymmenenvuotiaalle isosiskolleni. Sisko muutti myöhemmin pois kotoa jo lukion ensimmäisen luokan jälkeen, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi.

En koskaan saanut äidiltä minkäänlaista rakkautta, läheisyyttä tai edes halauksia. Sylissä minua ei pidetty koskaan. Äiti sai minut tuntemaan itseni pienestä pitäen huonoksi ja jotenkin saastaiseksi. Muistan, kun olimme kylässä tätini perheen luona ja meidät yllätettiin serkkupojan kanssa esittelemästä "värkkejämme" toisillemme, olimme tuolloin jotain nelivuotiaita arviolta. Äiti sai minut tuntemaan itseni saastaiseksi ja hän kutsui sen jälkeen vuosikausia minua "askartelunohjaajaksi". Äidilläni oli hyvin outo suhtautuminen seksuaalisuuteen ja ruumillisuuteen muutenkin, muistan kun täytin kymmenen vuotta niin hän raahasi meille kotiin kaikki mahdolliset terveyssiteet ja muut suojat ja kertoi minulle naiseksi tulemisesta ikään kuin olisin jotenkin saastainen ja minussa olisi jotain vikaa, kun kasvan aikuiseksi. Seksi oli tietysti ihan saatanasta kaikin puolin, vaikka välillä äiti tunsikin tarvetta kehuskella tuttavilleen ja lapsilleen isän ja hänen viriilillä seksielämällä.

Viisi vuotta vanhempi isoveljeni oli aika villi tapaus ja sai kärsiä meistä ehkä eniten. Ainakin häntä kuritettiin eniten, varmaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muistan, miten äiti ja veli kulkivat illasta toiseen huutaen ympäri taloa haukkuen ja nimitellen toisiaan. Isosiskoni oli puolestaan äidin mallilapsi, koko pienen ikäni sain kuulla miten isosiskoni oli ylivertainen kaikessa voimistelusta koulutehtäviin ja teki kaiken aina oikein. Sain kuulla lisäksi olevani ihan kuin kummitätini, äidin sisko, jota äiti on aina selän takana moittinut, kadehtinut ja haukkunut. Äiti pönkitti itsetuntoaan laittamalla meidät harrastamaan kaikkea mielestään hienoa, mm. pianonsoitto kuului näihin hänen hyväksymiinsä harrastuksiin. Ja niinpä minutkin pakotettiin soittamaan pianoa vuosikaudet.

Minua kiusattiin jo pienenä päiväkodissa, mistä kerroin äidille. Tämä oli hänen mielestään omaa syytäni, hän käänsi asian niin että kiusaan itse muita. Kun kiusaaminen jatkui ala-asteella, en enää vaivautunut kertomaan siitä kotonani vaan kärsin yksin hiljaa. Kaverini, edes parhaat kaverini, eivät koskaan milloinkaan olleet meille kotiin tervetulleita. En saanut koskaan kutsua heitä kylään, enkä kyllä suoraan sanottuna olisi sotkun ja äidin oudon käytöksen vuoksi kehdannutkaan heitä kutsua. Isoveljelleni muistaakseni järjestettiin joskus syntymäpäiväjuhlia, minulle ei muistaakseni enää ainakaan kouluikäisenä järjestetty synttäreitä. Joskus väkisellä vänkäsin itselleni synttärit koska kaikilla muillakin oli ja sain silloin hakea itse koulun jälkeen kavereille jäätelökakun kaupan pakastealtaasta. Tietenkään synttäreitäni varten ei koskaan siivottu, eipä meillä tosin muutenkaan siivoiltu ikinä. Tämä äidin ymmärtämättömyys ystävyyssuhteita kohtaan on säilynyt aivan aikuisvuosiin saakka, äiti ei vieläkään voi ymmärtää miten ystävät ovat minulle niin tärkeitä ja hän onkin sanonut sen aivan suoraan.

Kun pääsin yläasteelta, äitini alkoi hokea että jos asun kotona, minun pitäisi alkaa maksaa heille isän kanssa vuokraa asumisesta. Mistähän minä olisin silloin 16-vuotiaana sellaisia rahoja saanut? Teini-ikäisenä ripustauduin ensimmäiseen vastaantulevaan poikaan, joka väitti rakastavansa minua. Hän oli kotoisin vähintään yhtä rikkinäisestä kodista kuin minä, ja hänen isänsä potkaisi hänet pois kotoa kun olimme lukion kakkosella. Äitini "auttoi" meitä ja järjesti meidät asumaan erään vanhan sukulaistädin tyhjillään olevaan kämppään. Olimme kaksi vanhempiensa hylkäämää kakaraa, jotka yrittivät leikkiä aikuista siinä onnistumatta. Eihän meillä kahdella lukiolaisella ollut edes mitään töitä tai tuloja, ja näimme iltaisin nälkää asunnollamme. Jos menin kotiin syömään sain kuulla heti moitteita siitä, miten pitäisi tulla omillaan toimeen. Poikaystäväni alkoi pahoinpidellä minua kännipäissään ja opin pian, miten peitellään mustelmat ranteissa ja kaulalla. Koko aikana vanhempani eivät olleet huomaavinaan mitään. Kun vihdoin joskus vuosia myöhemmin sain riittävästi rohkeutta jättääkseni tämän pojan, äitini itki pojan perään viikkoja ja syytti minua vihoissaan erostamme. Muistan vieläkin hänen vääristyneet kasvonsa, kun hän sihisi minulle että "Luuletko olevasi liian hyvä sille?".

Kaiken tämän erittäin epänormaalin käytöksen ohella äiti yritti ylläpitää välillä täydellisen äidin imagoa. Hän puki meidät sisarusten kanssa vain parhaimpiin merkkivaatteisiin ja kuljetti meitä parhaissa harrastuksissa, että ulospäin kaikki perheessämme näyttäisi hyvältä. Kai hän sillä koitti ostaa myös meidän rakkauttamme. Sukulaisille ja tuttaville hän oli tietysti aina se sankariäiti, joka pysyi miehensä rinnalla tämän sairaudesta huolimatta ja kasvatti kolme lasta "aivan yksin pienellä palkallaan". Hänen äänensä ja olemuksensa muuttui suorastaan ylitsevuotavan iloiseksi ja ystävälliseksi aina vieraiden ihmisten läsnäollessa. Hän sai suurinta nautintoa, kun hän sai nolata muka hauskojen juttujen varjolla lapsiaan muille ihmisille ja hän nolaa edelleen meitä sukujuhlissa suureen ääneen muistelemalla jotain lapsuuden lausahduksiamme.

Koko lapsuuttani ja nuoruuttani leimasi kauhea tunne, etten koskaan ollut tarpeeksi hyvä ja että olin suorastaan jotenkin paha. En missään, mihin ryhdyin enkä varsinkaan ollut tarpeeksi kaunis. On erikoista nähdä äitini nyt sisareni ja veljeni lasten kanssa myöhemmin, hän ainakin esittää rakastavaa ja hyvää mummoa vaikka yhdenkin kerran kauhistuin miten hän toimi lapsen opetellessa kävelemään ja lyödessään päänsä lattiaan. Äidin reaktio oli suunnilleen "oho" eikä hän kyennyt nostamaan itkevää lasta ylös syliinsä, vaikka oli lasta lähinnä. Minä riensin lohduttamaan lasta huoneen toiselta puolelta. Luulen, että hän on kykenemätön jos ei jopa kokonaan rakastamaan, niin ainakin osoittamaan rakkautta kenellekään.

Olkoon hän narsisti tai ei, hän teki itsetuntooni syvät viillot. Hän ei ole koskaan pystynyt myöskään puhumaan näistä asioista kanssani millään tasolla, vaan olen aina ollut se vaikea lapsi joka vain muistelee kaikkea pahaa eikä koskaan mitään hyvää. Äidin mukaan meillä on ollut niin onnellinen lapsuus...

Nykyään olen yrittänyt olla äitiini hyvin vähän yhteydessä ja antaa hänelle anteeksi. Olen todennut, etten pääse näistä asioista muuta kautta koskaan ylitse. Hän ei todellakaan ollut kovin hyvä äiti, ja jos joskus saan omia lapsia, en aio todellakaan siirtää näitä sairaita käyttäytymismalleja eteenpäin omille lapsilleni.

Täältä tullaan elämä!

Itse täytän 30.v. Minulla on pitkään ollut sellainen "epämääräinen" paha olo, pari vuotta olen ollut todella väsynyt. Olen niin väysnyt etten jaksa kirjoittaa edes omaa tarinaani kokonaan, totean vain että oikeastaan fyysistä väkivaltaa lukuunottamatta olen joutunut oman äitini kanssa kokemaan kaikki tässä ketjussa läpikäydyt asiat.

Ja koska se tajusin...tänä kesänä! Voi että pitää olla tyhmä. Olen ollu muutaman vuoden avioliitossa, ihan ok miehen kanssa ja kaikki on periaatteessa ihan hyvin MUTTA kuitenkin olen ollut kokoajan jotenkin onneton. Asioita pohtiessani olen tullut siihen tulokseen että eipä ihme, olenkin valinnut sen aviomiehen äidilleni enkä itselleni. Mieheni on joka äiden unelma vävy, kaikin puolin kunnollinen mutta minulla ei ole hänen kanssaan oikein mitään yhteistä. Enempi ollaan kuin sisko ja veli.

Jokin aika sitten tapasin ihanan ihmisen joka sai minut heräämään. Meillä oli hieman myrkskyisä alku erinäisistä syistä johtuen ja hän otti monta kertaa esille minun ja äitini suhteen, hän sanoi meidän äiti-tytär suhteestta että "on se ju***auta erikoinen". No niinhän se on. Voi että miten olen onnellinen että tuo ihminen tuli elämääni tässä vaiheessa, olen kuitenkin "vasta" 30.v, vielä ehdin vaikka mitä. Muutos äiti-suhteessani tulee olemaan hidas ja erittäin tuskallinen mutta se on jo onneksi alkanut. Syyllisyyden tunne on valtava, samoin suru siitä että että tajuaa oman äitinsä olevan narsissi. Ei kai sellaista kukaan halua tajuta!?

Ehkä suurin oivallus tuli siitä kun isäni on tehnyt itsemurhan ollessani n.10.v. Hän oli hieman ennen sanonut yhdelle hyvälle ystävälleen että "en kesketä katsoa maanpäältä kuinka tytölle (siis minulle) käy"...olen kaikki nämä vuoden miettinyt että mitä hän sillä tarkoitti, luuliko iskä todella etten pärjäisi elämässäni? Mutta nyt olen oivaltanut että hänen on täytynyt tarkoittaa minun ja äidin suhdetta...voi miten pahalta isästä on täytynyt tuntua! Mitä kaikkea äiti hänelle onkaan tehnyt!? Tämä antaa toisaalta minulle paljon voimaa, ajattelen että kun rimpuilen itseni irti äidin pihdeistä saa isänikin vihdoin ansaitusti levätä rauhassa.

Irtiotto alkoi oikeastaan siitä että hankin keväällä moottoripyöräkortin ja pyörän. Tiesin että äiti ei voi sietää sitä mutta ehkä ensimmäisen kerran tein todella mitä halusin, välittämättä äidin mekkalasta. Otin nyt äitiini hieman lisää etäisyyttä, hankin asunnon jonka osoitetta hän ei tiedä. Se oli hänelle kova paikka ja sen johdosta kaikki huuto, kiukuttelu, v***uilu yms. on vähintään tuplaantunut. Välillä itken, välillä huudan...mutta olen päättänyt että nyt loppui tämä shaisse. Mulla ON oma elämä ja se EI kuulu enää äidille.

Voimia ja halauksia kaikille kohtalotovereille!!!

Äskeinen...

siis narsissi=narsisti :D:D

Saman kokenut N32

Käykääpä lukemassa myös ketju "Raivostuttava äiti (-tytärsuhde)", siellä on käsitelty samaa asiaa. Siellä kertomaani lisäyksenä yksi huomio, jonka juuri tein:

Aina jos olen konfrontoinut äitini, eli kertonut että nyt hän loukkasi minua, hänen reaktionsa on sama... "Normaali" ihminenhän olisi pahoillaan siitä, että on loukannut toista, ja pyytäisi anteeksi sekä tekisi parhaansa että a) tilanne korjaantuu ja b) se ei toistu. Sen sijaan äitini reaktio on heittäytyä marttyyriksi (en minä parempaan pysty, parhaani teen) ja puolustella tekoaan (yritän vain auttaa, sinun parhaaksesi minä, jne). Koskaan ei siis tule anteeksipyyntöä, saatika että äiti myöntäisi tehneensä väärin ja yrittäisi korjata tapojaan.

Esimerkiksi äidin tapana oli arvostella painoani, ja kommentoida vain kun paino oli noussut (tai jos hänen mielestään näytin pulskemmalta). Lopulta kyllästyin tähän, ja sanoin hänelle että hänen kommenttinsa loukkaavat, ja olisi mukava kuulla joskus jotain positiivistakin (esim. silloin kun olin onnistunut laihtumaan). "Normaali" äiti varmasti olisi pahoillaan että on vahingossa loukannut lastaan, ja yrittäisi siitä lähtien kommentoida positiivisesti. Mutta ei, minun äitini vaan sanoi että hyväähän hän vain tarkoittaa, ei todellakaan pahoitellut ja se siitä. No, positiivista sekin ettei painokommentteja ole enää suoraan tullut (nyt hän vain enää voivottelee kuinka itse on niiiiiin lihava, vaikka painaa 25 kiloa vähemmän kuin minä).

Samoin hänellä oli tapana kommentoida työasioitani tyyliin "no ootko jo mokannut jotain", "voi kauheaa miten sinä muka siinä tulet pärjäämään" jne. Tästäkin lopulta sanoin että minua loukkaa kun hän olettaa aina minun mokaavan ja etten osaa mitään. Lopputuloksena oli "en minä niistä kuitenkaan mitään ymmärrä niin en osaa hienommin keskustella" - ja siitä lähtien työni on ollut "tabu" josta ei puhuta (kun äiti raukka ei kerran osaa kuin arvostella, kun ei alaa tunne). Näitä tabuja puheenaiheita onkin kertynyt sen verran, että ainoat keskustelunaiheet välillämme ovat sää ja lemmikkieni kuulumiset :/. Minun asioistani äiti ei ikinä kysele mitään, omien sanojensa mukaan "kun en minä kuitenkaan niistä osaa mitään sanoa niin ettet loukkaannu". Eli vika on vain minussa, kun loukkaannun kaikesta siitä arvostelusta ja mitätöinnistä jota olen saanut kuunnella lapsesta saakka. Muuten kyllä äitiä kiinnostaisi, hah!

Kyllä

Kyseenalaistaminen on erittäin vaativa taitolaji, jos ei halua loukata toista. On erittäin todennäköistä, että kyseenalaistaja saa toisen loukkaantumaan oli hän sitten äiti tai tytär tai kuka tahansa. Siksi on parasta aina olla samaa mieltä, kehua ja kiittää kaikesta :).

Siten pärjää kenen tahansa kanssa - myös narsistin.

oppivainen

Meillä on meineillään sama tilanne. Kun äiti kaikki vuodet käytti meidän perintörahojamme omiin Venetsia Rooma reissuihin. Nyt ei saa syyllistää ei saa muistuttaa miksi oli sellainen äiti ?

En ole rahan perään mutta olisi mukava jos edes muistaisi lapsuudesta jotain muistoja. Pää täynnä vain tilanteita epämukavuudesta. Ja velvollisuuksista joita lykittiin ihan kuin huomaamatta 10v hoidettavaksi.
Äiti elää kuin kahdella tuolilla. Pyytää käymään kun olet yksin. Kun on sisar käymässä tai hänen lapsiaan on hyvinkin töykeä ja ikävä. Viestittääkseen että minä en ole mitään kun parempi sisar on käymässä jotta ei olisi mustasukkaisuutta. Äiti on näköjään omalla kuviollaan saanut syötettyä ties mitä soppaa väliimme jotta me sisarukset emme pidä yhtä. Hallita ja hajoita - se on rakkautta.

ElliS

Eli siis ehdotat, että narsistin lapset kiittäisivät vaikka eivät tuntisi kiitollisuutta? Ehdotat siis käyttäytyisimme valheellisesti? Miksi? Miksi ylipäätään olisimme tekemisissä ihmisten kanssa joiden seurassa joudumme teeskentelemään?

Valheellinen käytös sopii varmaan hyvin niille ihmisille joille muut ihmiset ovat pelkkiä pelinappuloita joita voi pyörittää mielensä mukaan. Meidän toisenlaisten ihmisten mielestä valheellisuudessa ei ole mitään järkeä.

Saman kokenut N32

Sitäpaitsi useilla/useimmilla? tällaisen äidin lapsella on jo valmiiksi hyvin vaikeaa ilmaista negatiivisia tunteitaan. Me olemme oppineet esittämään koko lapsuutemme kilttejä ja mukavia ja sopeutuvia, koska se oli ainoa keino selvitä edes jotenkin tuollaisen äidin kanssa. Saman jatkaminen enää aikuisuudessa ei todellakaan ole tervettä tai suositeltavaa, kun päinvastoin pitäisi oppia pitämään puolensa ja ilmaisemaan itseään, myös niiden negatiivisten tunteiden osalta.

Kyllä

Jokainen voi itse miettiä itselle sopivaa tapaa tulla toisten kanssa toimeen. Jos hakuaa hankausta narsistin kanssa, ei kannata kyseenalaistaakaan, ei arvostella, saati moittia. Toisaalta, jos ei itsekään pidä arvostelusta tai moitteista, ja aliarvostaa toista (vaikkapa äitiä) niin .. onko ongelma perityvä?

Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä narsismin lähdehän on ratkaisematon viha ja kateus. Ne tulevat aina lopulta pintaan tai heijastuvat ympäristöön jossain muodossa. Vihan ja kielteisten tunteiden ilmaisun kohteena oleminen on narsitille kuin punainen vaate, joka sytyttää ja mahdollistaa myös marsistin omien tunteiden (viha ja kateus) ilmaisun. Empatiaahan narsistilta on turha odottaa, joten jos ei halua kärjistää asetelmaa, niin kannttaa kohteliaasti kiittää. Niinhän tehdään kaupassa ja kassalla ja aina silloin kun halutaan antaa itsestä hyvä vaikutelma. Kyse ei aina suinkaan ole mistään todellisesta kiitollisuudesta.

heihoi-ihanatulevaisuus

MInulle tuttua kaikki täällä esitetty äidin materiaalista itsekkyyttä lukuunottamatta.
Äiti:
- laulava ääni ja aivan käsittämätön epäaito hymy "tärkeille ihmisille" puhuessa (vähän välkymmät "tärkeät" huomaa epäaitouden ja makeilun ja tuntevat olonsa silminnähden epämukavaksi äitini seurassa)
-ihmiset mustia tai valkoisia
- ei koskaan ikinä milloinkaan mitään positiivista sanottavaa minusta tai tekemisistäni
- ei koskaan ole pyytänyt anteeksi pienintäkään tekoaan - saati sitten suuria juttuja
- ei pysty ottamaan minkäänlaista kritiikkiä, edes kritiikiltä haiskahtavaa lausetta vastaan ilman välitöntä selittämistä, kiertelyä, toisten syyllistämistä
- osaa pilata ilon kaikista minun (tai myös muiden läheistensä) ylpeydenaiheista. Tyypillisin tapa: "no, onhan se hyvä että nyt onnistuit, mutta varo, ens kerralla ei sitten ole yhtä hyvä tuuri". Ei ehkä ole luettuna niin kamala, mutta kuultuna tulee selväksi, että sinähän et sitä saavutusta oikeasti ansainnut vaan kilpakumppanit oli niin huonoja tai olosuhteet suosi ainoastaan sinua tms.
- haukkui aikanaan (kun olin vielä tekemisissä kanssaan) minut varmuuden vuoksi ystävilleni ja poikaystäväehdokkailleni (he olivat kyllä aika ihmeissään)
- ei ole koskaan ollut äiti, eli hän on mahdollisimman nopeasti työntänyt "vanhemmuuden" lapsille
Ja se että isä on ihan lapatossu siinä rinnalla ja hokee vain että "yrittäkää nyt jotenkin selvittää asiat".
Äidin narskuuden tyyppi on nääntyvä narsisti eli marttyyri, jonka elämän aina vaan kaikki muut pilaa. Hän kun olisi niin onnellinen ihminen muuten.
Sain olla vuosikauden hänen terapeuttinaan. Äiti eli kriisistä kriisiin, oli sairausongelmia ja ainahan me oltiin ihan konkurssin partaalla ja isä oli kauhea ja esimies hirviö ja hän joutui aina raatamaan, ikinä ei ollut itselleen mitään saanut tai yhtä hetkeä itselleen elää. Opiskelmaankin olisi halunnut mutta lapset esti sen ja mies joka ei mitään tee eikä mitään saa aikaan.
Niin taitavaa tämä ikuinen valitus oli, että olin vasta lähes 30 v kunnes tajusin, että ei se äidin elämä ole yhtään kummempaa kuin kenen tahansa. Ja vasta yli 30 kun tajusin, että vaikka äiti kaiken aikaa raatoi, niin itse asiassa hän ei tehnyt mitään ongelmien ratkaisuksi. Logiikka meni esim niin, että esim. köyhyyttä ratkottiin parsimalla illat 5 markan tennissukkia, mutta ruokaa ostettiin täysin ilman mitään järkeä mätänemään kaappiin aika monien tennissukkien hinta "kun on niin kiire" ettei voi tehdä ostoslistaa tai katsoa sinne kaapin perälle.
Nyt myöhemmin olen huomannut että se raataminen onkin se juju. Sillä on voinut perustella tunnekylmyyden ja täydellisen välinpitämättömyyden lapsista. Ja voi kuinka sillä raatamisella on voinut luoda marttyyriyden sädekehää. Maatalossa ja tilalla työ ei lopu, joten se on nääntyvän narskun toivepaikka.
Marttyyriydellaan ja sillä, että hän on opettanut minut kokemaan itseni huonoksi, laiskaksi ja paheelliseksi ihmiseksi, äiti on pystynyt viemään minua miten haluaa, vaikka kuinka pyristelin vastaan.
Tajusin todella lähteä irrottautumaan, kun tapasin mieheni. Koin, että parisuhteessamme olivat mieheni, minä ja äidin haamu. Koska olin jo oppinut pitämään äidin erillään elämästäni (tosin asiani eivät häntä voisi vähempää kiinnostaa, jos ne eivät ole jonkilaista polttoainetta hänen sairaisiin kiemuiroihin) niin tajusin, että minä itse tuon äidin haamun mukaan.
Tie on kyllä tosi pitkä. Eikä narsku lopeta. Kun olen ollut hyvin etäinen hänelle, hän on alkanut käyttäytyä normaalimmin, ja silloin helposti omat varokeinot unohtuvat. Ja "here we go again".
Ainut tapa, joka minuakin on auttanut, on uskoa, että narsku ei muutu. Hän ei ajattele asioista kuten muut ihmiset, joten mikään järkeily ei auta. Enää en toivo äidin kuolemaa, olen vain surullinen ja kyllä myös katkera hänen käytöksestään. Ehkä jonain päivänä myös sydämessäni tajuan, että en ole loputtoman huono ihminen vaan äitini uhri.
Mutta on se vaan kummaa, miten pyhää se äitiys on. En ole peitellyt sitä, että mulla ei nyt ole mennyt lapsuus ihan nappiin, mutta voi herran pieksut, jos erehdyn sanomaan, että vihaan/olen vihannut äitiäni - saan samantien mielenvikaisen imagon.

hyvä kuvaus

Tekisimieli lainata tätä kirjoitusta ja laittaa yhteen blogiin, kun on niin hyvä kuvaus narsku äidistä, mutta en taida kehdata lainata ilman lupaa

velanainen 45 +

Oletkohan mun siskoni? Kyllä niin lujaa tuli vastoin kasvoa kaikki karu totuus mitä kirjoitit, että taidat olla.

Kyllä äitiys on pyhää jne... tosiaan.

Saman kokenut

Meikäläisen äiti osaa tuon myös niin hyvin. Mitätöintirepertuaariin kuuluu myös ainakin:
* Olisit vielä voinut xxx (xxx=tehdä jonkin paremmin)
* Oho, oiskohan niillä muilla xxx (xxx=ollut jokin syy epäonnistua, eli onnistuit vain kun muilla oli huono tuuri).
* Älä sitten pety jos ensi kerralla käykin huonosti.
* Entäs jos vielä kuitenkin xxx (xxx=jokin mikä voi mennä vielä pieleen)
* Ymmärsitköhän varmasti oikein. (että tapahtui jokin hyvä asia)
* Vai niin, varohan sitten ettet xxx (xxx=jokin tapa pilata asia)

ja niin edelleen. Kaikki hyvä pitää saada jollakin lailla kyseenalaistettua, mitätöityä tai vähintäänkin sitten peloiteltua että ensi kerralla menee huonommin tai jokin voi vielä mennä vikaan. Kaikkea huonoa taas sitten paisutetaan, esim. puolison pettäessä se oli oma vikani kun "miehet nyt vaan on semmoisia, pitäisihän sinun jo tietää" ja lemmikin kuollessa "sama se on edessä niillä muillakin lemmikeillä". Tai kaverin peruessa kahville menon "Jos se ei vaan halunnut lähteä sinun kanssasi".

Aivan uskomatonta miten lapsilleen voi ihminen puhua, enkä itsekään uskoisi jos en näitä asioita olisi itse elänyt ja kuullut... Ja kun olen aikuisiällä kyseenalaistanut moista mollaamista ja negaatiota, niin tottakai äiti vain "ajattelee minun parastani" ja "enhän minä pahalla, halusin vain ettet sitten pety jos..."

"minä vaan sanon"

Sain sellaisen duunipaikan mitä olen halunnut, palkka on okei, toimenkuva vastaa täysin kykyjäni ja koulutustani etc. Kerroin asiasta äidille, ja että mitä kaikkea teen, vastauksena oli että "ai tuollaistako vain teet?" Itse hän kävi hyvin matalapalkkaisessa aliarvostetussa osapäivätyössä ikänsä, isän elättäessä hänet.

Minulla oli ollut mieheni kanssa probleemeita muttei puhuttu niitä kuin harvoille ja valituille. Kun kerroin sitten lopulta erostamme äidilleni, oli tuomio tyly: "No minä olinkin katsellut että Ville oli ollut niin harmaan ja huonon näköinen jo pitemmän aikaa, olisihan se pitänyt arvata että sinusta se johtui". Vaikka aiemmin äiti ei ollut tullut kunnolla edes juttuun Villen kanssa niin nyt yhtäkkiä minä olin se joka kykenee jo harmaannuttamaan miehetkin ympäriltä. Melkoisen noidan on onnistunut musta kasvattamaan :(

Saman kokenut

Melkein jo huvittaisi jos ei olisi kyseessä niin traaginen asia, sillä niiiiin samankuuloista settiä näköjään sinun(kin) äidiltäsi tulee :/. Meikäläisellä, kun pääsin nykyiseen työhöni, äiti voivotteli etukäteen "Mitenkähän sinä siellä pärjäät". Jonkin ajan päästä kysyi "No joko olet mokannut" (nämä siis ainoat kommentit mitä häneltä työn aloitukseen tuli). Joskus vuosia myöhemmin yritin puhua kuinka työssä on jatkuvaa stressiä ja olen uupunut, äiti oikein puuskahti epäuskoisena "no ei kai tuollaisessa työssä voi olla stressiä, kuules kun minun hommassa...." (ja se hänen homma on ihan perusduunarityö, minä taas olen vastuullisessa korkeakoulutusta vaativassa virassa jossa yleisestikin esiintyy paljon työuupumusta). Niin, sepä keskustelu jäi siihen vaikka yritin selittää mistä stressiä tulee, äiti vaihtoi aihetta. Enpä sitten kertonutkaan miten myöhemmin olin pariinkin otteeseen pitkällä sairauslomalla työuupumuksen takia, en jaksanut enää sitä ihmettelyä siinä alkaa kuuntelemaan. Jos ei ole empatiaa niin ei ole.

Ja todellakin minunkin eroni on AINA ollut minun syytä, vaikka exä olisi ollut väkivaltainen pettävä juoppo. Taaskaan ei yhtään empatiaa tai edes kysymistä "kuinka voit", ainoastaan syyllistäminen siitä kuinka olisi pitänyt ymmärtää että sellaisia ne miehet on / olla muuttamatta yhteen / yleensäkin mieluummin pysyä sinkkuna tai muuta vastaavaa. Nykyisen kumppanini kanssa olen seurustellut vuoden, eikä äiti ole kysynyt edes hänen nimeään. Kylään hän ei ole tervetullut, koska äiti ei "halua kiintyä miehiin, kun hän on sitten niin pettynyt jos eroamme". Ja tottakai hänen mielestään eroamme, koska (minua nuorempi) miesystäväni haluaa ihan varmasti vaihtaa minut nuorempaan.