ei uppoo

Ja mitenkähän selviää sairas äiti vammaisen kanssa? Näitäkin varmaan on. Eikös kotihoitoa saa tarvittaessa vaikka ympärivuorokauden yhteiskunnalta? Vaikesti vammaisilla lapsilla on ympärivuorokautinen hoitotiimi kotona. Niin ainakin täällä missä minä asun.

sivus....

Ehkä on siellä missä sinä asut mutta ei ole joka paikassa.

useampi ratkaisu

Eikö voi muuttaa tarvittavan hoidon saamiseksi? Eikö lapsen paras ole tärkeintä?

Ehkä tulisi ensiksi tarkentaa millainen vamma lapsella on ja minkä asteinen ja mikä sairaus äidillä on. Jos äiti on kovin sairas, niin eikö joku toinen, terve, voisi olla parempi hoitamaan vammaista lasta? Kuvitteleeko joku, että sairas äiti joka hoitaa vammaista lasta narsistin avulla, olisi hyvä vaihtoehto lapselle? Vai olisiko lapsen elämä helpompaa terveessä ympäristössä?

ratkaisu...

... sekin että ei ehdoteta perheen hajottamista sen paremmin asioita ja ihmisiä tuntematta. Äidin jaksamista pitää tukea että jaksaa ja selviytyy tilanteessa. Ei muutto ole aina paras ratkaisu jos vaik sukulaiset on samalla paikkakunnalla. Siis ihmisiä ja asioita paremmin tuntematta paras ratkaisu ei aina ole eron ehdotus vaan äidille tukea ja vahva tukiverkko ympärille.

hmmmmmmm

Ja se narsistiko tukee äidin jaksamista ja selviytymistä?

ilona71

Tämä kaikki on niin tuttua. Itse heräsin vasta 30+ ja kunnolliseen heräämiseen meni muutama vuosi lisää. Olen käynyt kunnallisella terapiassa, joka loppui. Suorastaan pakko jatkaa omilla rahoilla kun pääsee takaisin töihin. Onnekseni minulla on pikkusisko ja tuemme ja ymmärrämme toisiamme. Äitini ja isosiskoni ovat narsisteja.

Minulla ei ole äidistäni juurikaan lapsuusmuistoja, siskollani ei sitäkään. En muista koskaan olleeni sylissä tai että hän olisi hellitellyt minua kuten omia lapsiani olen. Luulin olevani ruma teini-ikään asti koska en koskaan saanut mitään positiivista palautetta ulkonäöstäni lapsena ja minua syyllistettiin ihan kaikesta, josta sain tosi huonon itsetunnon. Isosiskoni oli ja on edelleen se täydellinen prinsessa. Siskoni kanssa olimme ne jämät. Opin olemaan hajuton ja näkymätön jotten aiheuttanut ärtymystä. Olin täysin aivopesty.

Ihan pienenä (alle 5-v) minulla asui tyynyssäni minun oikea perhe eli kun menin nukkumaan, niin tyynystä kuulin rauhoittavia perhe-elämän ääniä ja nukahdin tähän kuvitelmaani. Todellisuus oli liian kipeä ja pienikin lapsi tajuaa ettei häntä rakasteta, että on näkymätön. Se tunne on musertava, että minun tunteillani ja tarpeillani ei ole mitään väliä. Terapiassa käyntien jälkeen muistan paljonkin ja muistot eivät ole hyviä.

Ainoa positiivinen kommentti, minkä muistan äidiltäni on 15-vuotiaani, kun äitini totesi minulla olevan hyvä perse, juuri sellainen mistä miehet pitävät. Isosiskoni kehumista sain usein kuunnella. Kuinka kaunis ja kuinka fiksu. Ihmekö, että hänestä sitten tuli äidin luonneongelman perijä. Isän syrjähypyn rakkauskirjeet hän luetti siskollani ja minulla, kun olin 12-vuotias. Syyllisti minut soittelemaan isää kotiin ja antoi ymmärtää, että on meidän vika, että isä ehkä nyt jättää meidät. Tottakai minä tunnollisena tyttönä soittelin isää kotiin äidin ohjeilla... Hän mollasi ja mollaa edelleen isääni aina ja ikuisesti. Isän sukuun välejä ei ole, siitä äitini on pitänyt huolen.

Koskaan mikään ei riittänyt. Ei ällän paperit ainoana perheestämme, ei korkeakouluopinnot ja hyvät työpaikat. Ne vaiettiin aina kuoliaaksi ja aina vain kehuttiin suosikin tekemisiä. Vain niillä oli merkitystä. Lapsissanikin oli aina jotain huomautettavaa. Milloin ne olivat ylivilkkaita, milloin puututtiin ulkonäköön ja milloin mihinkin. Siskoni veti vanhempani riitoihinsa mukaan, jos en ollut mieliksi tai suostunut mihin hän halusi. Lukemattomat oli ne hänen lastensa syntymäpäivät, joihin täti leipoi kakutkin ja ne kerrat kun lapsensa oli meillä hoidossa ja odottivat myöhästeleviä vanhempiaan, vaikka nukkuma-aika oli jo ajat sitten mennyt. Omille lapsilleni ei lastenhoitoapua herunut takaisin.

Todelliset ongelmat alkoivat lastenlasten myötä ja erityisesti sittemmin kun rupesin laittamaan suhteeseemme rajoja. Kieltäydyin henkisestä hyväksikäytöstä, syntipukin ja hullun roolista. Puhuin asioista ihan suoraan äidilleni ja vaadin selitystä huonolle kohtelulle, pahan puhumiselle ja ilkeyksille. Silloin minusta tuli se hullu sisko ja sekopäinen tytär, joka ei tajua olla kiitollinen. Kävinhän minä terapiassakin ; )...joten hullu, tottakai. Kun kysyin äidiltä miksi, ei vastausta tullut, mutta kommentti, joka satutti ja avasi silmäni lopullisesti: "Ehkä minä siellä helvetissä tästä vastuuseen sitten joudun". Eli on kyllä ainakin osaksi tietoinen tekemisistään.

Se miksi olen edes jotenkin terveen kirjoissa on todennäköisesti isäni ansiota, häneltä sain lapsuudessa jotain rakkautta ja huolenpitoa, välillä hyväksyntääkin. Hän oli kyllä ison osan vuodesta aina matkoilla, liikemies kun oli. Tosin häneen ja äitiini ei välejä enää juurikaan ole. Totuus oli isälle liian kova pala purra, on helpompaa luulla lastensa olevan sekaisin kun avata ne silmät. Olen yrittänyt kertoa hänelle millainen lapsuus hänen tyttärillään perheessämme oli. Meitä vanhempia on monenlaisia, niitä joille lapset ovat ykkösiä ja niitä joille ykkönen on vaimo, vaikka se kohtelisi lapsia kuinka huonosti.

Välit vanhempiini ovat siis melkein poikki tätä nykyä. Minulla ei ole voimavaroja nyt näyttelemiseen ja arvet ovat liian kivistävät. Luulen, että ainakin minulle täysin omaan elämään ja psyykeni eheyttämiseen keskittyminen on ainoa ja toimiva ratkaisu. En ainakaan vielä osaa olla "sattumatta", sillä aina äitini nuolet sen haavoittuvan kohdan minusta löytävät. Ehkä jonain päivänä, ehkä.

Onnekseni minulla on nykyään onnellinen ja toimiva avioliitto, aivan ihanat lapset, joita rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Perheessämme puhutaan paljon ja kaikista asioista. On paljon rakkautta ja halailua. Jokainen on juuri sellainen kuin on ja hyväksytään omana itsenään-ehdoitta.

Vanhimpien lapsieni kanssa olen joutunut pikkuisen näitä asioita läpikäymään, koska ovat jo sen verran vanhoja, että tajuavat eriarvoisuuden ja joilla valitettavasti on jo livekokemusta huonommuudesta isovanhempien ja tätinsä ansiosta. Olen sanonut, että jokainen ihminen on arvokas ja sitä arvostusta ei tarvitse ostaa sen enempää urheilusuorituksilla kuin hyvillä koulutodistuksillakaan. Kenenkään kilot tai finnit eivät myöskään mummon ruodittavaksi sukujuhlissa kuulu.

Minä teen kaikkeni etten tätä sukukirousta siirrä omiin lapsiini. Jos sen hinta on isovanhempien etäisyys tahi poistaminen elämästäni tai lasteni elämästä, on se parempi lapsuus sen arvoinen asia. Sukuaan ei voi valita, mutta seuransa voi.

ilona81

Aika rankkaa tekstiä tuo kirjoittamani. Välillä tuntuu ettei tämä ole elämääni. Olisiko ollut parempi elää tajuamatta epätasa-arvoisuutta pitäen kaikkia lapsuuden kummallisuuksia normaalina? Vaikeita juttuja. Sitten välillä tuntuu, että haluan koko porukan torille vastaamaan teoistaan ja sanomisistaan.

Vaikken enää niin paljon välitä mitä muut ajattelevat, niin mustamaalaus selän takana tuntuu tosi kurjalta. Varsinkin tälläisellä pienellä paikkakunnalla. Täällä juorut kulkevat ja pikkuhiljaa tulee tunne, että sinua katsotaan kieroon. Viimeksi kun kävin kaupassa sain taas jotain kummallista vinoilua yhdeltä isäni tutulta. Sen jälkeen tuntui, että en enää jaksa yhtään.

Pitäisiköhän miettiä muuttoa vaikka etelämpään. Tampere olisi jo varmaan niin iso paikka jotta saisi hengittää vapaammin ko tääl pohojoses....

K Westerlund

Rankkaa tekstiä, kyllä, mutta hieno kirjoitus kovia kokeneelta ihmiseltä, joka on pystynyt kääntämään kokemuksensa parhaakseen ja selvästi matkalla kasvamaan niistä lopullisesti irti. Tämän soisi jokaisen tulevan vanhemman lukevan, ja olisi tärkeää lukemista kenelle tahansa.

Erityisesti minua lämmittää tuo loppukaneetti päätöksestä jättää siirtämättä "perisyntiä" eteenpäin lapsilleen. Huonosti kohdelluista lapsista ei tietenkään kaikista tule itse "huonoja kohtelijoita" isoina, mistä sinä olet loistava esimerkki, mutta se jättää aina jälkensä. Lapsuus on tällaisissa tapauksissa kaikkea muuta kuin ihana muisto, ja arpia - haavojakin - kantaa usein kauan mukanaan.

Vaikeinta lienee useimmille noista kokemuksista irti pääseminen ja päästäminen. Tunteet ovat niissä sitkeästi kiinni, kuten itsekin kuvailet.

Ikävää, että ulkoiset tekijät vielä lisäksi vaikeuttavat irrottautumista, sillä muuten annat ainakin minulle kuvan, että olisit itse valmis jo irrottautumaan.

Moni joutuu ihan konkreettisesti "karkaamaan" narsistisen voimapiirin ulottumattomiin. Muutto voi siis olla ratkaisu. En aio lähteä tässä sinua kuitenkaan neuvomaan, sillä selvästi tiedät itse hyvin, mikä on sinulle ja lähipiirillesi parasta. Tällaisia ajatuksia kuitenkin kirjoituksesi tiimoilta.

Toivotan voimia, onnea ja menestystä!

(Quote) Onnekseni minulla on nykyään onnellinen ja toimiva avioliitto, aivan ihanat lapset, joita rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Perheessämme puhutaan paljon ja kaikista asioista. On paljon rakkautta ja halailua. Jokainen on juuri sellainen kuin on ja hyväksytään omana itsenään-ehdoitta. (endquote)

Tuo kuulostaa aivan upealta! Noin sen pitäisi aina voida olla!

Waltteri

Oletteko te muut huomanneet saman piirteen narsistisesta henkilöstä? Hän haukkuu ja kritisoi muita juurikin niistä asioista joita itse on. Hyvänä esimerkkinä jälleen hullu anoppini joka aina valittaa kuinka huono lapsuus oli. Asuivat pienessä hellahuoneessa. Äitinsä oli kova käymään tanssimassa ja jätti pienemmät sisarensa hänen hoidettavikseen. Ja niitä miehiäkin oli paljon ja kaiken hän näki ja kuuli siinä samaisessa hellahuoneessa.... Tosiasiassa itsehän tuollaista elämää on viettänyt, pahempaakin. Jaksaa vieläkin toisinaan muistella tuommoisia, ja kun vaimo sitten häntä muistuttaa omasta lapsuudestaan, loukkaantuu verisesti... Paras oli kuitenkin kun vaimoni on peräti joutunut katsomaan vierestä äitinsä lemmiskelyä. Tätä hän ei kieltänyt, piti ihan normaalina.... Tämä on sitten varmaankin tuota: Lainaus: http://www.narsistienuhrientuki.info/

"Huono itsetunto tekee mahdottomaksi käsitellä ahdistusta rakentavasti. Hän on ristiriitainen ja lyhytjännitteinen, masentuu helposti eikä kykene hillitsemään aggressiivisia tunteitaan. Käyttäytyminen voi olla kaksijakoista, tai sitten hän siirtää erittäin vakuuttavasti omat huonot ominaisuutensa ja sanomisensa toisten ominaisuuksiksi ja teoiksi syyllistämällä uhreja omista heikkouksistaan. Narsisti osoittaa oman vastuuntunnottomuutensa juuri negatiivisten asioiden siirtämisellä toisille ihmisille. Vastuuntuntoisella ihmisellä on tapana myöntää ongelmansa ja alkaa selvittämään niitä."

Ja toinen aivan käsittämätön piirre on kuinka hän mukamas tietää kaiken muista. Millaisia he ovat ja mitä tekevät. Jälleen hieno heitto anopilta kun vaimoni kertoi ettemme enää tulisi sinne pyykille, kun mies(eli minä) en halua enää olla tekemisissä anoppini kanssa. Tähänhän tietenkin tiesi kertoa, etteihän meillä muita paikkoja ole.... Kiva että anoppi tuntuu tietävän meidän elämästä enemmän kun me itse. Ihmetyttää kuinka hän on nostanut itsensä niin tärkeään rooliin meidän elämässä. Ettei meillä mukamas muita tuttuja&sukulaisia olisi. Tämä harhainen oman tärkeyden korostaminen tulee useasti esille muutenkin hänen jutuissaan. Oli soitellut minun äidille, ja kertoi sitten kuinka iloinen ja onnellinen äitini oli hänen soitostaan. Tosiasiassa äidilläni ei juurikaan ole yhteistä anoppini kanssa, ja juttukavereitakin löytyy omasta takaa. Tuntuu vaan niin käsittämättömältä kuinka joku voi pitää itseään niin tärkeänä ja ainutlaatuisena. Onko tämä tyypillistä narsisteille? Vai onko kyseessä psykoottistasoinen häiriö?
Vai onko se tätä? Jälleen lainaus tuolta: Narsistin moraalikäsitys ja omatunto - NARSISTIEN UHRIEN TUKI RY
"Narsisti on hyvin itseriittoinen, eikä hän kykene ymmärtämään sitä, että muilla ihmisillä on identiteetti. Vaikka narsistit voivat näennäisesti pitää muista ihmisistä, vuorovaikutussuhteet eivät pääse kehittymään aidoiksi, sillä narsistilla on jo omat ennalta omaksutut mielipiteet muista ihmisistä ja heidän tekemisistään. Näin ollen narsisti ei koskaan tosissaan kysy, kuinka joku ihminen voi, koska hän tietää kaiken etukäteen. Loppujen lopuksi narsisti on tuskin edes kiinnostunut toisten asioista, ellei asia koske narsistia itseään."

näkymätön

Narsistinen ihminen käyttää muita ihmisiä minänsä peilinä. Hänen maailmassaan ei ole harmaan sävyjä, vaan on joko hyviä tai pahoja. Niin kauan kaikki on hyvin kun hän saa sinulta positiivista palautetta ja olet hänen kanssaan samaa mieltä, ihailet ja annat hyödyntää itseäsi. Hän erittäin taitavasti yleensä manipuloimalla saa sinut toimimaan kuten haluaa. Hän käyttää toista ihmistä tukemaan omaa täydellistä minäkuvaansa. Hän ei ymmärrä, että muut ihmiset ovat erillisiä, että heillä on tunteita ja oikeus omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä.

Kun joudut tälläisen ihmisen kanssa ongelmiin, niin olet pahassa pulassa. Hän ei kestä sitä, että joku hylkää hänet tai on eri mieltä asioista. Se ei sovi hänen minäkuvaansa. Eihän siinä voi olla naarmuja. Erimielisyyksistä voi alkaa ihan sairaalloinen vaino. Hän ei kykene keskustelemalla puhumaan ja sopimaan asioita, jos et suostu siihen, että hänen vain hänen versionsa asioista on totta. Sinua yritetään pakottaa ja uhkailla pysymään hiljaa. Asioista vaietaan ja jos koetat saada ääntäsi kuuluville (kasvotusten, ei selän takana niin kuin hän) sinut leimataan hulluksi. Vaikka et olisi vuosiin narsistisen sukulaisen kanssa tekemisissä, jatkaa hän mustamaalausta selkäsi takana. Hän tekee sinusta pahan, koska ei kestä sitä, että näet hänen naarmunsa. Hän ei osaa pyytää anteeksi koskaan, vaan vika on aina sinussa. Narsistisista esimiehistä tai ystävistä voit sentään päästä eroon työpaikkaa tai ystäviä vaihtamalla.

Itse olen kokenut tälläisen ihan järkyttävän vainon. Siinä muuttuivat ihan todelliset oikeassa elämässä tapahtuneet asiat ja faktat täysin toisenlaiseksi kahden narsistisen sukulaiseni toimesta. Vaikka näillä tapahtumaketjuilla oli lukuisia ulkopuolisia näkijöitä. Koska olin jo vuosia aikaisemmin tajunnut mistä on kyse, niin kerrankin elämässäni pidin puoleni ja koetin selvittää asioita suoraan, kasvotusten ja puhelimessakin, näiden ihmisten kanssa. Toista näistä jopa pyysin kanssani ulkopuoliselle puolueettomalle terapeutille selvittelemään välejämme, jotta välejä ei olisi tarvinnut katkaista. Ei sopinut, tietenkään. Ennen tätä välikohtausta olin koettanut vuosikausia olla etäisissä väleissä ja olla siellä takarivissa näkymättömänä etten joudu maalitauluksi.

Kun laitoin välit poikki, minua ei jätetty rauhaan. Koska toinen henkilö oli äitini ja minulla on lapsia, koetin olla vielä jossain tekemisissä vanhempieni kanssa hyvin harvakseltaan ja hyvin etäisenä, että lapsilleni jäisi jokin muisto ja koska isäni kärsi tilanteesta.

Mutta ei narsistinen ihminen voi jättää asioita taakseen ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin niinkuin normaali ihminen, koska ei kestä naarmuja minäkuvassaan. Hän ei voi hyväksyä asioita ja elää omaa elämäänsä ja tyytyä edes niihin etäisiin väleihin (jotka on itse käytöksellään aiheuttanut). Tiedän, että hän voi kyllä ihan aidosti surra rikkimenneitä välejä, mutta ei näe tai tunnista osuuttaan siinä miksi näin on.

Tämänkin jälkeen mustamaalaus ja mitätöinti, vähättely ja kaikki muu jatkui yhä selkäni takia (tietämättäni), koska olin ollut yhä tekemisissä äitini kanssa. Tänäpäivänä minut on onnistuneesti ja hyvin taitavasti keinoja kaihtamatta leimattu suvussamme hulluksi. Osa näistä keinoista ei kestä päivänvaloa. Asia on valjennut minulle kaikessa kauheudessaan pikkuhiljaa, kun olen ihmetellyt sukulaisten muuttunutta suhtautumista minuun. Sitten sain kuulla sen mitä jo epäilinkin yhdeltä tädiltäni, joka näki mustamaalauksen lävitse.

Olen vuosi sitten katkaissut välini kokonaan ihan kaikkiin ja elän tällä hetkellä täysin omaa elämää. Hakeuduin yksityisen psykiatrin kautta terapiaan ja käyn siellä käsittelemässä traumojani. Toivon, että jonain päivänä voin luottaa ihmisiin ja pystyn ajattelemaan asioita ahdistumatta ihan hirveästi. Ettei tule paniikkikohtauksia. Että jonain päivänä olen työstänyt tämän mustan elämästäni kokonaan pois. Suosittelen näitä psykiatrian ammattilaisia. Siellä voi turvalllisesti käydä asioita läpi, että voi jättää ne taakseen.

Henkisesti orpo

Hyvä 'Näkymätön' -
ja monta muutakin uutta kirjoittajaa.
Niin tuttua, niin tuttua. Olen tähän tai johonkin näistä aihepiirin ketjuista kirjoitellut minäkin.
Niin - millainen pitää olla ettei nuoli osu ja ktikerä myrkky satuta ?
En oikein tiedä...
Minäkään en osaa.
Enkä tiedä muuta keinoa kuin tuon välimatkan pitämisen.
Sekään taas ei ole kivaa , ja haike aolen jatkuvatsi - kun kaipaisin suurta sukua ja rakastavaa perhettä.

Ja tuo riittämättömyyden tunne on karsea veren perintö - en tiedä onko omallakin äidilläni asiat niin huonosti, että hän mitätöinnistä aina saa itse virtaa ?
Osittain ajattelen hänen olevan niin eri maata ja puuta - ettei hän osaa oikeasti arvostaa vaikkapa niitä älliä tai koulutusta.
Ihminen , joka itse ei ole kouluja käynyt.

Kadonneen jäljillä - sitähän tämä on ?
Kadotin äitini varmaan jo aika pienenä ?
Tai äitini kadotti äitiyden itsessään ?
Ihanaa tai ironista - miten kaikki 'Kadonneen jäljillä' jaksot päätyvät onnelliseen jälleennäkemiseen. Ihan kuin tv-ohjelman ansiosta kaikki näkisivätkin sen oleellisimman ja oppisivat rakastamaan ?
Mistä sama resepti kadotetulle äidille ?
Mun tapauksessa sisarenikin katosi ?
Auttaisiko MTV3 ? :)

ei sanaa suustaan saa

Lyhyesti kirjoitettuna, mulla on niin narsistinen äiti (tai joku muu) ettei se kestä kahta lausetta enempää kuulla mistään muusta kuin itsestä tai jostain itse valitsemastaan aiheesta. En ole koskaan varmaan puhunut 2-3 lausetta enempää, sisarukset alkavat huutamaan ja korottamaan ääntä, minä näen sen täysin turhaksi. Nyt kun hän on vanhus, hän täydentää sen ensimmäisenkin lauseen esim. Ä: Mitä kuuluu? Minä: o käytiin viikonloppuna... Ä (1-2 sek) jossain esityksessä (teatteri tms), mulla se on ollut taas niin huono olo ja väsyttää.....jne..... Tämä toki on niitä pienimpiä juttuja, mitä tehnyt, mutta halusinpa tuoda tälläisenkin piirteen esiin. Ihminen, joka ei jaksa 2-4 minuuttia olla omasta itsestä liittyvästä aiheesta irti. Arvaattekin varmaan, olenko puhelias ja sosiaalinen? ja tätä siis kestänyt noin 40-v

suu kiinni

ja jatkona tuolle, että tietenkin "äiti" ihailee kaikkia sujuvasanaisia ja myös holtittomasti puhuvia ihmisiä ja haukkuu maan rakoon hiljaiset, mumisijat, sopertajat yms. (vittuilua mulle selvästi)
Hän itse ei kuitenkaan ole sujuvasanainen vaan puheminen on usein kamalaa sanojen hakemista (jo siis nuorempana) ja sisältö toivottoman tyhmää, josta ajattelenkin että äitini on heikkolahjainen (varmaan onkin). Minä petrasin sitten kirjoittamalla (sainhan vapaasti ilmaista itseäni). Olen yliopisiton käynyt, mutta ei sillä väliä kun en jaksa (halua)siivota tarpeeksi eli liikaa. Lisäksi se, että kirjoitan hyvin ei ole mitään siihen verrattuna että joku, kuka tahansa, suoltaa puhetta ja on ulospäinsuuntautunut. Yleensä nämä äidin "ihailemat" puheensuoltajat ovat nk.juoruämmiä.

Narsistin käly

KERTOKAAPA NARSISTISEN ÄIDIN LAPSET - MISSÄ IÄSSÄ TAJUSITTE
- ettei äidin käytös ole normaalia?
- tunnistit narsismiksi?
- tarvitsitko terapia-apua? miten tepsi?

Kannan huolta veljeni perheestä jossa talon emäntä hallitsee koko perhe-elämää puolisosta lapsiin. Kukaan ei siinä perheessä voi hyvin. 14v. tytär alkaa "olla jyvällä" meiningistä. Oireilee pahasti. Miten voisin tätinä auttaa?

oppivainen

Pitkin lapsuutta ymmärsin että perheemme ei ole normaali koska olin äitini terapeutti. Piti elää aina hänen saatavillaan.

Tunnistin vasta yli 35v kun puhuin toisille ja vertasin omaa lapsuuttani koulukaverin suhteeseen lapsiinsa. Ymmärsin mitä oikea äidin rakkaus on lastaan kohtaan.

Tarvitsin apua vasta siinä vaiheessa kun aloin etsiä miehissä samoja ominaisuuksia mitä äidissäni oli.
en tiedä tepsiikö elämä on kesken. Hymy..

Oikeesti kannattaa olla kaukana ja kuitenkin lähellä tuota perhettä . Jos nassu huomaa että lapsi hakee sinusta turvaa hän tekee perheen elämän helvetiksi.

Minä

Äitini ei ole koskaan tuntunut äidiltä, vaan aivan kuin vieraalta ihmiseltä. Hän on niin erilainen, joka tasolla, että luulin olevani lapsena vaihdokas. Tuntuu, kuin että en olisi koskaan ollut kiintynyt kehenkään ihmiseen, ne tunteet ovat minulle aivan outoja.Lapsi ei käsitä, että joku käytös ei ole normaalia. Se on hänelle normaalia, koska aikuinen tekee, ja reagoi niin. Aikuinen on hänen auktoriteettinsa. Keski-ikäisenä sairastuin vakavaan masennukseen, ja samalla alkoivat flash-back muistot lapsuudestani. Asioita, joita en ollut prosessoinut, mutta jotka alitajunta tunki masennuksen takia päivätajuntaani. Välillä jopa epäilin tulevani hulluksi. Loppujen lopuksi kuitenkin pieniä oivalluksia, polun löytymisiä ja jopa syy kroonisen masennuksen puhkeamiseen. Olen selviytynyt, käynyt Tuonelassa, kuten eräs runoilija omasta masennuksestaan sanoi, mutta en voi kertoa, mitä näin siellä.

jerry

Minun tarina.
Kun sain selville asioita joita peitellyt. Mm . sen että yritti raskauden keskeytystä viinalla ku odotti minua. _Sain vamman lap.sena ei viety sairaalaan. Vasta myöh. vei rtg-kuvia itselleen ja kielsi että lapsuuden tapahtumat ei ole totta. Ihmettelen sairaalan toimintaa miten täysjärkisen lapsen papereita rtg.kuvia voidaan hävittää vielä 2000 -luvulla. ??Sain nuo lapsuuden vamma rtg itselleni kieroudella äidiltäni. Nykyään pidän kaikki rtg kuvat ,tekstit itselläni enkä kerro enää vanhalle sairaala expertille enää mitään asioitani. minua painostetaan kun en kerro omista asioistani mutta jos se johtaa täysin vastuuttomaan käytökseen lääkäriä manipuloimalla. eikö paras ole kun pystyy pelastamaan itsensä.
Koen suurta syyllisyyttä koska joudun koko ajan varmistamaan oman hyvinvointini sillä että väistelen rakasta manipuloivaa ihmistä. Minusta on tullut pahempi kuin äidistäni. Surku.

valkoinen varis

Kiitos kirjoituksestasi! Voitko kertoa MITEN se seläntakana mustamaalaus sinun tapauksessasi toimi?
Epäilen että olen itse samanlaisen tapahtumasarjan uhrina, ihmiset joille en ole tehnyt mitään pahaa koskaan ja jotka aikaisemmin ovat olleet hyvissä väleissä kanssani ovat alkaneet jotenkin katsoa minua oudosti ja olla jotenkin etäisiä, tylyjä... heti sen jälkeen kun en ole enää ollut äitini sätkynukkena. Tiedän että takana on jotain äitini kieroiluja, mutta en tiedä miten lähteä avaamaan tätä palettia, koska tiedän että osa näistä "aivopestyistä" on niin äitini pauloissa että heti menisivät kertomaan hänelle että olen kysellyt...

Minua kiinnostaa siis juuri ne keinot, joista sanoit etteivät kestä päivänvaloa...? Auttaisitko?

Koska muuten narsistisen äidin käytös toistaa niin tuttua rataa, joka täällä palstallakin lähes kaikkien kirjoituksissa toistuu, ajattelin että ehkä tämän kieroilunkin kohdalla olisi yhteneväisyyksiä. Minua auttaisi suuresti hypätä pois tästä sudenkuopasta jos tietäisin miten ja millä tavoin se ympärilleni on rakennettu, mutta tuntuu että ajattelen liian "puhtoisesti ja viattomasti, että olen aivan liian naiivi ja hyväntahtoinen", että voisin ymmärtää äitini narsistista kataluutta kaikkeudessaan. En osaa edes kuvitella miten joku voisi toimia niin kierosti ja mustamaalata selän takana niin niin niin lahjakkaasti... Ja miksi??? ja koska en osaa/halua uskoa sitä kokonaisuudessaan todeksi, olen myös täydellinen uhri, koska itsekin melkein puolustelen häntä miettien "kuvittelen vai," "ei hän varmaan tarkoittanut" yms. Mieheni sanoo että koko ajan yritän puolustella ja pehmittää äitini tekemisisä/sanomisia.... Nykyään teen sitä vähemmän, mutta silti... tuntuu, että tarvitsisin apua juuri sen mustamaalaamisen lävitse näkemiseen. Tuntuu, että kierre on niin katala. En tiedä, mitä minusta/miehestäni on puhuttu, mutta tunnistan muiltakin tulevan, äkisti muuttuneen oudon käytöksen ja kohtelun. Mutta miten voin puolustautua, kun en tiedä, mistä minua/meitä edes syytetään? Ja en ikinä puhu itse pahaa äidistäni heille, en halua alentua samaan kieroon peliin, vaikka sanottavaa hänestä olisikin paljon! (todenmukaista, ei tarvitsisi tosiaan alkaa valheita sepittämään...) mutta nyt peli on se, etten mitenkään voi pulustautua, kun en edes tiedä - miltä?

Jotenkin tälläinen näkymätön sorron/alistamisen/vähättelyn/ivallisuuden kuoppa jonka kuiluun olen pudonnut.

Jos olet sieltä kuopasta itse jo ryöminyt pois, niin heittäisitkö köyden kohtalotoverille?
Lentäisin pois itse, mutta nämä monelta suunnalta kivitetyt siivet ovat liian hennot, liian hauraat...

Katkaisisin välit, mutta olen joka suunnalta ja joka tavalla sidottu kiinni tähän solmuun, tähän sukuun, tähän hulluuteen....

- valkoinen varis

[/QUOTE]
Olen vuosi sitten katkaissut välini kokonaan ihan kaikkiin ja elän tällä hetkellä täysin omaa elämää. Hakeuduin yksityisen psykiatrin kautta terapiaan ja käyn siellä käsittelemässä traumojani. Toivon, että jonain päivänä voin luottaa ihmisiin ja pystyn ajattelemaan asioita ahdistumatta ihan hirveästi. Ettei tule paniikkikohtauksia. Että jonain päivänä olen työstänyt tämän mustan elämästäni kokonaan pois. Suosittelen näitä psykiatrian ammattilaisia. Siellä voi turvalllisesti käydä asioita läpi, että voi jättää ne taakseen.[/QUOTE]

saludo66

Tuttua juttua on tässä ketjussa.

Mua on vaivannut se, että aina on kaikista "kuoliaaksi vaiettu" niin kuin edellä joku kuvasikin. On tosi vaikeaa kasvaa aikuiseksi, jos et saa palautetta mistään, ei negatiivista etkä positiivista. Aihetta esim.positiiviseen on kyllä ollut.

Narskuäidit ovat aivan totaalisen välinpitämättömiä lastensa henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin/pahoinvointiin niin lapsena kuin aikuisenakin.

Lapsena mulla oli niin vakava virtsatieinfektio että se meni munuaisiin. Jouduin itse 12-v kävelemään päivystykseen (vanhemmilla ei ollut alko tms. ongelmaa)

Teloin vahingossa teräaseella käteni ja ei muuta kun taas kävellen terveyskeskukseen, jossa tikattiin (silloin virkailijoille ei tulisi mieleenkään ilmoittaa sossulle vaikka lapsi tulee yksin päivystykseen )

Korvatulehdusta ei viititty hoitaa, tuska oli kamala kun tärykalvo puhkesi yms.

vauvana viruin kuulemma monta päivää lähes elottomana (tätä siis kerrotaan hauskana vitsinä ja häpeän joka kerran kun kuulen sen, koska vanhempani ei nähtävästi ymmärrä että ovat syyllistyneet laiminlyönteihin)kunnes virkistyin (ilman lääkärinhoitoa)

jne

Aikuisena:

Äiti piipahtaa kylässä kun olen keuhkokuumeessa (minun ongelma on se, etten mene lääkärille kuin viime tipassa johtuen juurikin tuosta edellä kertomisista) jääkaappi tyhjä (koska en ole pystynyt menemään kauppaan muutamaan päivään) Äiti kertoilee omat juttunsa ja lähtee harrastepalaveriin ja mä jään yksi, onneksi illalla tajuan soittaa kaverin viemään sairaalaan, en olisi täällä kertoilemassa juttujani

Äiti "suuttuu" kun synnytän suurin piirtein yhtä aikaa hänen selkäleikkauksen aikana, huomio jakaantuu

Näitä esimerkkejä on loputtomiin,. Ketjun aiheena oli, miten tunnistan narsisti äidin, joten nuo edellä olevat esimerkit olivat vain pieni siivu koko probleemaa. Minusta normaaalit aikuiset ihmiset eivät tee jatkuvaa numeroa sairauksistaan (äitini puhuu nykyään ainostaan niistä ja osa on ihankeksittyjä ja siis muut ei saa sairastaa, isääkin haukkuu tai vähättelee jos on flunssa, paras oli, että kun isällä oli normi tarkastus niin yritti vääntäytä samaan huoneeseen ja vaati itselleen myös saman tarkastuksen). Eli nämä sairauksilla huomionhakeminen ja toisten sairauksien yms. vähättely ja varsinkin jos kohdistuu lapsii on todella hälyyttävä oire.

ei kenenkään tytär

On hienoa että otat veljesi perheen onglemat tosissasi ja haluat auttaa heitä. Se tulee varmasti olemaan lohdullinen tieto silloin kun lapset itse oppivat näkemään totuuden äidistään ja tajuavat etteivät he olleetkaan silloin yksin kun oli niin vaikeaa. Se narsismiksi tunnistaminen onkin sitten toinen juttu. Itselleni asian tiedostaminen ei käynyt hetkessä vaan se oli pitkällinen prosessi, koska äitini manipulointi on niin hienovaraista, älykästä ja kieroa.
Lukioikäisenä tajusin että äidilläni on psyykkisiä ongelmia, mutta syytin lähinnä itseäni, koska äitini manipuloiva kasvatus oli ohjelmoinut minut kääntämään häntä kohtaan tuntemani vihan omaan itseeni. Parikymppisenä tuli masennus- ja psykosomaattisia oireita, joita en silloin osannut yhdistää äitiini, mutta nyt, yli kolmekymppisenä, osaan. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut että psykosomaattiset oireet suojelivat minua henkiseltä sairastumiselta, koska ajatus siitä että läheinen ihminen onkin pelkkä ihmisen kuori ja tyhjäkatseinen zombie, on niin kammottava, ettei sitä halua nähdä. Keskityin kipuihin, ettei minun olisi tarvinnut nähdä sitä liian tuskallista totuutta. Olin jo tutustunut narsistiseen luonnehäiriöön ja tunnistin narsisteja läheisissä ihmissuhteissa, ennen kuin myönsin itselleni tässä muutama kuukausi sitten että oma äitinikin on narsisti. Se oli hirveä shokki ja järkytys. Kunpa olisin tiennyt sen aina, niin en olisi tuhlannut kaikkia omia voimavarojani häneen!
Asian ymmärtämiseen ei auta se, että yhteiskunnassamme tunnistetaan edelleen niin huonosti narsistinen luonnehäiriö. Narsistiset äidit ovat mielestäni vielä vaikeampi pala, koska kristillinen myytti hyvästä ja uhrautuvasta äidistä on edelleen niin vahva ja sen juuret ovat syvällä suomalaisessakin mentaliteetissa. Se myytti suojelee heitä; äitiään kritisoiva ihminen saa yleensä tuomitsevia asenteita osakseen, varsinkin jos äiti on muiden silmissä lempeä ja pidetty henkilö, kuten minun tapauksessani.
Terapiasta sen verran, että valitettavasti terapeuttienkin joukossa on sellaisia jotka idealisoivat omat vanhempansa ja elävät sokeasti kristillisessä vanhempien kunnioituksessa ehkä jopa tiedostamattaankin, vaikka eivät olisikaan mitenkään uskovaisia. Sellaisista terapeuteista ei mielestäni voi olla apua narsisti äidin lapsille. Kaikki eivät valitettavasti ymmärrä mitä on narsismi kun eivät ole sellaista itse kokeneet. Terapeutitkin ovat vain ihmisiä ja heillä on vain se oma elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa käytettävissä. Mutta sitten kun läytyy sellainen terapeutti joka tietää millaisesta ongelmasta on kysymys, niin terapiasta on varmasti hyötyä. Kävin parikymppisenä ehkä neljällä eri terapeutilla. Heistä ainostaan yhdestä oli apua. Parasta apua olen löytänyt netistä, kun olen vaan osannut etsiä oikeista osoitteista, ja toisaalta sellaisilta ihmisiltä joilla on ollut samanlainen murhaava kasvatus kuin itselläni. On tärkeää että tulee kuulluksi ja ymmärretyksi.
Kun kerrot tuosta 14-vuotiaasta tytöstä, niin tulee mieleen että itse olisin silloin teininä varmasti halunnut että joku ulkopuolinen olisi rohkaissut tekemään omia tulevaisuuden suunnitelmia; olisi sanonut ettei elämä tule aina olemaan näin ahdistavaa, että vielä muutama vuosi, ja sitten pääsen toteuttamaan omia unelmiani. On tärkeää että nuori tietää että hänellä on oikeus laittaa omat tunteensa etusijalle ja olla ajattelematta äitinsä tunteita joka hetki. Kaikkiin tunteisiin on oikeus. Ehkä voisit rohkaista häntä olemaan rehellinen itselleen, pohtimaan omaa äitisuhdettaan ja tuntemaan kaikki negatiivisetkin tunteet äitiään kohtaan. Toisaalta hänen ei kannata näyttää niitä tunteita narsisti-äidilleen oman henkisen hyvinvointinsa takia, ja hänen tulee suojella itseään riidoilta, koska niistä ei ole mitään hyötyä, kun vastassa on ihminen joka ei kykene ajattelemaan lapsensa parasta. Vaikeaahan sellainen on, että täytyy esittää läheiselle ihmiselle jotain muuta kuin todellisuudessa on, mutta tosiasia on se että lapset ovat juridisesti vanhempiensa armoilla eikä heitä voi ulkopuolinen suojella. Äidiksi voi valitettavasti tulla kuka tahansa, vaikka olisi miten häiriintynyt ihminen. Äidillä on lapseen rajaton valta, ja hän voi traumatisoida lapsensa jo vauvana omalla tunteettomuudellaan. Mutta äitiys tuntuu joidenkin mielestä olevan niin pyhä asia että se oikeuttaa ihan mihin vaan.

tomaatintaimi

Olen vuosi sitten katkaissut välini kokonaan ihan kaikkiin ja elän tällä hetkellä täysin omaa elämää. Hakeuduin yksityisen psykiatrin kautta terapiaan ja käyn siellä käsittelemässä traumojani. Toivon, että jonain päivänä voin luottaa ihmisiin ja pystyn ajattelemaan asioita ahdistumatta ihan hirveästi. Ettei tule paniikkikohtauksia. Että jonain päivänä olen työstänyt tämän mustan elämästäni kokonaan pois. Suosittelen näitä psykiatrian ammattilaisia. Siellä voi turvalllisesti käydä asioita läpi, että voi jättää ne taakseen.[/QUOTE][/QUOTE]

tomaatintaimi

Valkoinen varis - Oletko rekisteröitynyt? voisinkohan lähettää sinulle yksityisviestin? Koen elämässäni juuri samaa kuin kuvasit kirjoituksessasi. Tarvitsisin kipeästi vertaistukea.

tytteli

On hienoa, että näitä nettipalstoja on ja ihmiset pääsevät mahdollisimman nuorena pohtimaan yhdessä ongelmiaan, joista yksi kammottavimmista on narsuäidin lapseksi syntyminen. Itse olen käsitellyt näitä vasta reilun 10 vuotta, äidin hautaamisen jälkeen, mutta traumat ovat syvällä. Olin näistä narsuäidin lapsista se syntipukki, ja lemmikin roolissa sitten kasvanut sisarus jatkaa tätä sabotaasia edelleenkin elämässäni aina kun siihen pystyy. Kaikki temput mitä tässäki ketjussa on tulltu esiin, ovat täyttä totta, mukaanlukien julma fyysinen väkivalta potkimisineen ( esim. vaatekaapissa ei kaikki narsun mielestä kohdallaan niin alta 10 v lasta potkitaan maassa vatsaan, kylkiin, päähän jne... että tällä tavalla. Voi kun se kaikki loppuisikin siihen kun pahantekijä kuopataan, vaan ne muistot nousee entistä selvemmin pintaan näin vanhempana. Nyt luovun kaikista esineistä, kuvista jne.. mitkä millään tavalla muistuttavat tästä henkilöstä. sanaa äiti ei mielestäni pitäisi käyttää lainkaan. Älkää odottako muutosta, sanoin omalle äidilleni kuolinvuoteella että annan anteeksi, ja mitä hän tekee ( ei ainakaan pyydä, ei ota vastaan anteeksiantoa vaan edelleen syyttää MUITA ja tietysti hymy huulilla ). Voi hyvä tavaton. Kun löytyisi vielä joku konsti UNOHTAA kaikki. Yksi oli omien lasten lapsuudessa varmaa, TEKEE KAIKEN PAINVASTOIN.

herännyt

tjaa ,taisin lähteä pakoon omia vanhempiani kun olin käynyt kouluni. sitä pakomatkaa kesti sitten 16 v kunnes päätimme muuttaa takaisin rakkaalle kotiseudulle. ihmettelin aina että miksi tuli huono ja syyllinen olo kun menin kotiin.

nyt kun olen seurannut äitini elämää aikuisena ihmisenä, olen huomannut kuinka ikävästi hän on käyttäytynyt meitä lapsia kohtaan. ramppasin syyllisyyden tuntoisena tyttärenä siivoamassa joka kesäloma entisen kotini kuntoon, kun asuimme kauempana.

äiti on käyttänyt meitä sisaruksia manipulointinsa kohteena, ja on aiheuttanut toiminnallaan eri puraa meidän välille. kuuliaisesti olen jaksanut kuunnella hänen valituksiaan isästä, kuinka kipeänä hän itse on kuinka häntä on käytetty rahallisesti hyväksi.

nyt toivoisin löytävän itselleni sen rauhan etten välittäisi enää hänestä, kun ei kerran muutu miksikään siiitä. enää ei vain yksinkertaisesti jaksa. rajansa kaikella ja nyt se on sitten tullut. eläkööt omaa elämäänsä.

tomaatintaimi

Sehän se suuresti vihaksi pistää, kuinka toinen ihminen voi käyttää hyväksi toisen herkkäuskoisuutta ja alistuvaisuutta. Narsistihan ei tunne mitään, eikä ole varustettu omallatunnolla. Erityisen "helppoa" vielä on kun uhri on omassa perhepiirissä ja "piiristä" irtautuminen tehdään miltei mahdottomaksi! Käytetään hyväksi uhrin heikkoutta = syyllisyyden tunteita, vaikka uhri ei olekaan syyllistynyt mihinkään. Saadaan manipuloimalla ja marttyyrinkatseilla uhri tuntemaan epävarmuutta ja syyllisyyttä. Alkaa sitten itsekin epäilemään että on varmaan itse syyllinen taas, kuten aina..Eivät perhesiteetkään velvoita ketään alistumaan toisten ihmisten hyväksikäyttöön, mitättömäksi leimaamiseen... Surullista vain on se, että tällaiseen kohteluun havahtuu vasta aikuisiällä. Lapsena näitä asioita ei voi ymmärtää. Ihmettelee vain omaa pahaa oloaan ja ahdistustaan.