ap.

Avautumista mun ns. "elämästäni", jos vaikka olo helpottuisi. Kommentointikin on sallittua, muuten kirjottaisin tämän päiväkirjaan.

Olen 20v ja jotenkin ihan syrjäytynyt tämän ikäisten elämänmenosta. En vain jaksa suurinta osaa muista ihmisistä, kai se on niin että kemiat ei vaan kohtaa. Kavereita mulla ei oikeastaan ole. Tai on pari sellaista opiskelukaveria, joiden kanssa voisin viettää aikaa, mutta jos totta puhutaan, niin en oikein viihdy heidän seurassaan. Enkä tiedä viihtyvätkö hekään oikein mun seurassa, jos vaikka vaan säälivät. Muut ihmiset ahdistaa. Olen kamalan sulkeutunut ja nämäkään kaverit ei tiedä musta oikeastaan juuri mitään tai tunne minua. Varmaan siksikin ystävystyminen mun kanssani on hankalaa, kun mulla ei ole mitään annettavaa muille. Ujo persoona olen aina ollut, mutta yläasteella olin kiusattu, mikä varmaan oli se viimeinen niitti.

En osaa tutustua muihin, en tiedä miten ja mistä pitäisi keskustella, miten pidetään hauskaa, en tiedä miten missäkin tilanteessa kuuluisi käyttäytyä. En ole koskaan käynyt esim. baarissa ja ajatuskin ahdistaa. En ole koskaan seurustellut, harrastanut seksiä enkä edes suudellut. Mulla on niin orpo olo, kun lähes kaikilla opiskelukavereilla on kumppanit ja suuri osa asuu jo yhdessä jne. Ja tätä menoahan mä en koskaan ketään tapaakaan, kun en missään käy tai joudu sellaisiin tilanteisiin, joissa tutustuisi uusiin ihmisiin. Koska lähes varmasti uusista ihmisistä on enemmän vaivaa kuin iloa.

Tulipas sekavaa tekstiä. Enemmän tajunnanvirtaa kuin mitään suunniteltua. Lisäksi pelkään että olen sairastumassa masennukseen tms. En vaan enää jaksaisi tehdä yhtään mitään, oikeastaan tämä tekstinkin väsääminen on ollut työn ja tuskan takana, ja olo on koko ajan itkuinen. Itsensä tappaminen käy mielessä useinkin, etenkin aina silloin kun vaihteeksi tajuaa, miten ulkopuolinen on.

askel ja askel

Olipa monta asiaa lyhyessä viestissä.
Ihan ensin suosittelen, että otat yhteyttä opiskelupaikkasi terveydenhuoltoon. Jos se ei toimi kesällä tai asut kaukana, niin terveyskeskukseen. Kerrot itkuisuudestasi lääkärille ja menet juttelemaan psykiartisen sairaanhoitajan kanssa. Eiköhän sinulle saada keskustelukumppani ja sopivaa lääkitystä ahdistukseesi. Jos et tiedä, mitä sanoa näille ammattilaisille, niin ota tuloste tuosta äsken kirjotitamastasi viestistä.

Ilmeisesti sinulla on jäänyt sen kiusaamisen käsittely vähintäänkin puolitiehen, jos sitä on käsitelty lainkaan. Kannattaa nyt käsitellä se psykiatrisen tuen turvin.

Masentuneena ja ahdistuneena on vaikea solmia uusia kontakteja. Anna itsellesi aikaa.

Olisiko syytä myös tarkistaa se, mitä muut ikätoverisi tekevät. Osa on parisuhteessa, mutta vapaitakin on ja niitä, jotka vaihtavat kumppania tämän tästä. Se vaihtaminen kielii osalla vain epävarmuudesta, halutaan näyttää, että tässä seurustellaan ja hyvin menee. Sisältä joku heistä voi olla yhtä yksin kuin sinä, mutta ihan vain yhteisön paineesta näyttelee seurustelua. Ikäisiäsi sinkkuja, jotka eivät ole kokeneet seurustelua ja seksiä, on.

Sinulla on opiskelupaikka. Olet onnekas verrattuna moneen ikätoveriisi. Olet osannut valita paikan, jota haet ja saanut sen.

Mitä harrastat? Sen sijaan, että etsisit ystäviä, niin madalla aluksi rimaa. Etsi uusi harrastusryhmä, jonka kautta saat tuttavia. Yhteinen harrastus on aina myös hyvä keskustelunaihe. Yleensä ihmiset tykkäävät jutella harrastuksistaan. Ja kuulisitpa, miten monta keskustelua aloitetaan säästä!

Kapakoissa kaikki eivät viihdy. Vaihtoehtona ovat tanssilavat, koirakerhot, teatteriryhmät, melontaseurat...

jokutyttö

Hei,

Olen kokenut kutakuinkin samanlaisen nuoruuden kuin sinä. Olen myös koulukiusattu ja menneisyyteeni mahtuu muitakin traumaattisia kokemuksia. Teini-iässä ja vielä aikuis ikään asti minua ei oikeastaan kiinnostanut tehdä juuri mitään..Varsinkaan mitään mikä sisälsi muiden ihmisten tapaamista. En käynyt koskaan ulkona suljin itseni neljän seinän sisälle kunnes äitini pakotti minut lekurin juttusille. Vanhempana tajusin itsekkin, että haluan apua. Kamppailen vielä tänä päivänäkin näiden ongelmien kanssa (olen 28v.) Luottamus ihmisiin on tosiaan kadonnut. Muista syrjään vetäytyminen ja sulkeutuminen kertoo usein juuri luottamuksen puutteesta. Pelko tulla satutetuksi on suuri ja koet varmaankin, että muut eivät ymmärrä miltä sinusta tuntuu? Kuulostaako tutulta..? Minä siis suosittelisin myös ammattiapua se on usein ainoa keino ulospääsyyn..Jos puhuminen tuntuu vaikealta kirjoita asiat mitkä ahdistavat paperille ja mene lääkärin juttusille. Tsemppiä :-)!