Aivan loppu

Valmistuin reilu vuosi sitten amk:sta. Halusin jatkaa opiskelemaan alan ylempää tutkintoa. Muutin pois opiskelupaikkakunnalta voidakseni suorittaa lisäopintoja. Tein vuoden ajan töitä niska limassa käyden samalla palkkatyössä. Mutta kova työntekoni ei lyönyt leiville. En saanut opiskelupaikkaa, mutta samaan koulutusohjelmaan minun esimerkkiäni seuraten hakenut ystäväni sai. Olen katkera, sillä minulla on paljon paremmat paperit kuin hänellä. Kuluneen vuoden aikana olen myös tullut jätetyksi; avomieheni päätti 5 vuoden suhteemme ja otti välittömästi tilalle uuden naisen. Menetin myös asuntoni, ja jouduin muuttamaan alivuokralaiseksi. Koska olen joutunut tekemään niin rankasti töitä, en ole voinut aloittaa mitään harrastustakaan tai käydä missään, joten en tunne nykyiseltä kotipaikkakunnaltani juuri ketään. Sitten menetin iltatyöpaikkanikin, kun firmassa tehtiin muutoksia. Olen yrittänyt saada uutta työtä tai harjoittelupaikkaa tuloksetta. Tuntuu siltä, että en kelpaa minnekään.

Olen viettänyt kesällä paljon aikaa vanhempieni luona. Oma vuokrahuoneeni on hyvin pieni, ja lisäksi asunto on niin huonossa kunnossa, että perusasiatkin ovat välillä rempallaan (tuholaisia, vessanpönttö usein rikki, muovimatto repeilee, kaapeista puuttuu ovia jne.) Vuokranantajani on vanha mies, joka ei halua/viitsi puuttua epäkohtiin. Hän vetäytyy vastuusta toteamalla, että tiesin asunnon kunnon vuokrasopimusta kirjoittaessani. Minulla oli tuolloin se tilanne, että piti nopeasti saada asunto. Lisäksi minulla on kämppis, joka ei välitä siivouksesta.
Vanhemmillani on viihtyisä talo maaseudulla, ja pidän luonnon lähellä olemisesta kesäisin.

Sukulaiseni ovat alkaneet käyttäytyä tavalla, joka pahoittaa mieleni. Tätini ehdotti minulle vakavissaan muuttoa takaisin vanhempieni luo. Minua vanhemmat serkkuni tarjosivat minulle työtä lastensa hoitajana, ja olivat suurin piirtein niin, että "elämäsi on nyt tuollaista, alat olla liian vanha opiskelemaan tai muuttamaan sitä". Olen 27-vuotias. Veljeni puolestaan säälii minua, ja pitää minua lapsuudenkotiin jämähtäneenä vanhanapiikana.

Koen olevani toivottomassa tilanteessa. Hommaisin paremman asunnon, mutta minulla ei ole varaa maksaa takuuvuokria. Vanhempani ovat haluttomia auttamaan, ja pitävät työnsaantia uuden asunnon ehtona. Olen jo käynyt kotikaupunkini mielenterveystoimistossa, josta sain unilääke-ja masennuslääkereseptit. Tuntuu kurjalta syödä lääkkeitä vain siksi, että todellisuuteni on niin epämiellyttävää. Minulta puuttuvat elämässä suunnilleen kaikki kiinnekohdat. Kiukuttaa lukea Facebookista kavereiden opiskelupaikoista, työpaikoista, lapsista, avioliitoista ja uusista asunnoista. Tuntuu etten saa koskaan mitään, ja että vaikka kuinka ponnistelisin, ei työ tuota tulosta.

Minulla on täydellisen osaton olo. Mistä ihmeestä saisin energiaa jatkaa?

huh huh

Lapsellista juosta mielenterveystoimistossa ja syödä nappeja tavallisen elämän takia. Yksikään noista ongelmistasi ei ratkea niillä, päinvastoin. Tuskin saat työtä ollenkaan jos tuo selviää työnantajaehdokkaille. Pilaat itse elämäsi kun pitäisi vaan ryhdistäytyä ja ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Aivan loppu

Mutta miten? Olisitko ystävällinen ja kertoisit miten tämä "lusikan ottaminen kauniiseen käteen" tapahtuu? Onko sinulla jotain konkreettisia ehdotuksia? Miten itse toimisit tilanteessani?

opiskelija

Sulla on asunto/huone missä lepäillä, luultavasti olet oikeutettu työmarkkina tukeen viideksisadaksi päiväksi. Lepäilet 100 - 200 päivää ja annat maailman mennä menojaan, lueskelet vaikka tai katselet telkkaria, siivoilet ja juttelet kämppiksen kanssa, mietiskelet rauhassa mitä oikesti kannattaisi tehdä ja sen jälkeen kun olet valmistellut päätöksen suoritat tarvittavat toimenpiteet ja jatkat oikeaan suuntaan.
Onnea matkaan, ole hyvä

opiskelija

Aijoo en tiedäkään monta päivää sulla on työmarkkinatukea/työttömyyspäivärahaa jäljellä. Ja niistä lääkkeistä sua täytyy varoittaa, hyvin todennäköisesti ne ovat liian vahvoja, todellinen annostus saattaa olla noin 1/4 lääkärin myöntämästä minimiannoksesta, ne ovat vaarallisia syödä. Syö mieluummin terveys ruokaa ja hölkkäile vähän.

Saappaat jalkaan

No onpa hirveää elämää, no ei ole, vaan aivan normaalia takapakkia elämässä, ja sitten taas eteenpäin. Olet nuori ja voit opiskella vaikka toisen ammatin, muuttaa minne maailman kolkkaan tahansa, ja työmarkkinoilla vielä erittäin kilpailukykyinen. Mikä siis on ongelmasi, se ettet kykene nyt prosessoimaan noita muutamaa pettymystä? Ei ihme, että monelta nuorelta jää armeijakin kesken, luovutetaan ja masennutaan,miksei suomalaisessa kulttuurissa kehoteta nousemaan jaloilleen ja taistelemaan. Sinun ongelmasi on se, ettet kykene nyt ajattelemaan sen laatikkosi ulkopuolella.Mieti elämääsi siis mahdollisuutena, älä pettymysten ketjuna.

wowwwwwe

Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä ja usein ongelmat kasaantuvat siten että vastoinkäymiset tulevat samaan aikaan. Kun tarpeeksi kauan elää niin oppii että alamäen jälkeen tulee aina ylämäki ja että useimmat ongelmat ratkeavat aikanaan tavalla tai toisella. Olet vielä nuori, harvalla meistä on kaikki jo alle 30-kymppisenä, jotkut ei saavuta koskaan kaikkea toivomaansa. Se, että näet tilanteesi tosi mustana, voisi viitata masennukseen ja siksi nuo pillerit voisivat olla jopa avuksi.

yritä uudestaan

Mikäli muistan oikein lukemaani ap:tä keljuttaa eniten opiskelupaikan tyssääminen.
Luin jostain, että tänä vuonna yliopistopaikan saaminen on vaikeampaa kuin aikoihin.

Joten älä ap. turhaan kieriskele itsesäälissä. Yritä ensi vuonna uudestaan.

Paluu lapsuuskotiin tuntuu varmasti tylsältä. 27-vuotiaana ei kannata sitoutua.
Kannattaa katsella maailmaa. Petraa kielitaitoa matkustamalla. Varamsti saat käärittyä matkarahat kokoon, kun nyt on niin edullinen vuokra.

eteenpäin vain

Sinulla on ollut lyhessä ajassa paljon vastoinkäymisiä. Pahoitteluni niistä. Kyllä nuo apeaksi vetävät.

Onneksesi olet suorittanut amk-tutkinnon, joten hae sinnikkäästi töitä. Laajenna työnhakualuetta muuallekin kuin ihan lähipaikkakunnille. Jos nykyinen asuntosi ei ole kovin häävi, et varmasti menetä mitään, vaikka muuttaisit muualle.

Mall_a

Voi, olet ollut vain huono-onninen. Vastoinkäymiset myös vahvistavat ihmistä, elämään ei suhtaudu enää yhtä pelokkaasti, on rohkeampi ja uskoo parempaan tulevaisuuteen. Usko minua, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Minun elämäni meni hyvinkin samankaltaisesti, mutta sitten kaikki alkoi järjestymään. Sain kivan työpaikan, ihanan asunnon, uusia ystäviä jne. Älä menetä toivoa. Sinulla on kuitenkin katto päänpäällä ja perustarpeet turvattu, siitä on hyvä ponnistaa.

ghosts

Jos raha ei riitä takuuvuokraan, niin mikset pyydä sossusta? Ei se ole mikään häpeä. Kyllä siellä maksellaan turhempiakin hankintoja.

Kone huoltoon

Alkajaisiksi, ettei unohdu: Sossun takuuvuokra on hyvä ajatus, samalla voit laittaa hakemusta myös kunnallisiin vuokra-asuntoihin.

Olet uurastanut itsesi piippuun. Siitä tässä on lähinnä kysymys. Ihminen ei kestä ylikuumenemista, vaan tilttaa kuin kone kiinni. Laiskalle ja rennolle sellaista ei tapahdu, vaan ahkeralle ja tunnolliselle, niinkuin sinä. Ongelmaan auttaa vain lepokausi ja huolto. Sitä tukemaan olet saanut unilääkkeitä ja ehkä muutakin, mutta tuskin niitä kauan tarvitset eikä niitä varmasti tarkoituttukaan, kuin akuutin tilanteen laukaisemiseksi, jotta saat levättyä.

Minusta on hyvä, jos pitäisit ihan kunnon tauon kaikessa yrittämisessä. Kunnianhimossakin kattaattaa pitäytyä kohtuullisuuteen. Kotona asumisessa välivuoden verran on mieltä, anna itsellesi aikaa ja rauhaa, ajatuksille tilaa virittyä uusiin uomiin. Jos opiskeluissa on jotain kesken, niitä voi vähitellen tarmon lisääntyessä saattaa loppuun tai valmistautua johonkin ihan uuteen. Sukulaisesi taitavat ymmärtää, jotta tarvitset lepotauon ja tarkoittavat todella parastasi, kun ehdottavat kotiin muuttamista tässä vaiheessa. Lastenhoitokaan ei ole paha asia, mutta ehkä ei niin sitovasti nyt, kuin siskosi ehdotti. Hän varmasti ajatteli rahan olevan nyt tarpeeseen, mutta saat sitä kyllä toimeentulotukenakin. Hakemuksia vireille nyt heti.

Usein elämän käännekohdiksi muodustuvat nämä vastoinkäymiset ja epäonnistumiset. Silloin ainakin oppii tietämään oman jaksamisensa rajat ja välttämään tulevaisuudessa samaan kuoppaan putoamisen.

Elämä ei ole suora viiva kohteesta A kohteeseen B sen mukaan, mitä olemme suunnitelleet ja kaavaksemme piirtäneet. Kyllä se on mutkikas tie, kuoppainen ja tienhaaroja täynnä. Montuista ja mutkista selviää, tienhaaroissa mietitään, mille tielle kääntyisin, mitä halluan eniten.

Vanhat sanovat, jotta jos elämässä ei muuta opi, niin ainakin hitaasti kiiruhtamaan. Se on arvokas oppi.