Elwira

Olemme tässä parin 30v sinkkukaverin kanssa päätyneet tulokseen, jonka mukaan kaikki ~30v hyvät miehet ovat tällä hetkellä parisuhteessa, lapsia ja kaikki kivasti (joten siis näpit irti!). Ne vapaat 30v.miehet ovat sitoutumiskammoisia, paniikkihäiriöisiä, lapsentasolle jääneitä, ylivaikeita hermokimppuja, jotka kahden kk tapailun jälkeen panikoivat "kun ei tästä välttämättä mitään tule, vaikka rakastankin tosi paljon..."

Toisaalta, kun itse on vielä lapseton, ei halua myöskään mitään eronnutta / karannutta parin lapsen isukkia, joka matsaa viikko toisensa jälkeen exänsä kanssa viikonlopun lapsenhoitovuoroista. Miten sellaisen kanssa voisi edes kuvitella omia lapsia?

Olen itse aikoinaan eronnut pitkästä suhteesta, kun huomasin että olimme kasvaneet erillemme. Siksi siis päädyin 28 v. sinkkumarkkinoille. Seuraavaksi seurustelin 1,5v miehen kanssa, joka vannoi rakkauttaan ja suunnittelimme onnellisina tulevaisuutta, kunnes mies yhtäkkiä petti (2 viikon "työstressin" jälkeen) ja vetäisi riidan päätteeksi minua päin naamaa. Olen vieläkin (4kk) aika "hämmästynyt" tästä suhteen päättymistavasta.

Ystäväni oli pitkään sinkkuna ja löysi vuosi sitten miehen. Ovat tapailleet tiiviisti, mutta miehen mukaan he eivät seurustele... Ei kuitenkaan halua tapailla muita, eikä salli sitä naisellekaan. Mies ehdotteli yhteenmuuttoa, kunnes yhtäkkiä päätti ettei "uskalla" tms ja teki omia pitkäkantoisia ratkaisuja. Kyseinen ystävä on tällä hetkellä aika ihmeissään.

Kolmas ystävä tuli petetyksi ja jätetyksi pari vuotta takaperin. Mies tuli vuosi sitten kinumaan uutta mahdollisuutta. Ystäväni sen antoi ja yrittivät luoda uutta luottamusta, kunnes mies meni ja petti taas. Jälleen kerran kolmekymppinen mies, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi...

Mikä näitä sinkkumiehiä vaivaa?!? Pysyisivät sitten sinkkuina, jos kerran eivät kykene parisuhteeseen ja uskollisuuteen (rehellisyydestä nyt puhumattakaan). Ja olemme kaikki kolme naista hyvin toimeentulevia, kouluttautuneita, urheilullisia, ulkoisesti muutenkin katseenkestäviä, eli toisin sanoen, parasta A -luokkaa ;)

Pitänee sitten vain luottaa spermapankkiin, kun biologinen kello aloittaa soitannon. Tällä hetkellä vielä kun tuo kissa riittää hellyysvajeeseen ja vibra hoitaa miehen työn.

jossu

Siirry vähän vanhempiin miehiin, ne tietävät jo paremmin mitä haluavat. Ikävä vaan, että miehiä 40+ on aika vähän vapailla markkinoilla...

jossu

Siirry vähän vanhempiin miehiin, ne tietävät jo paremmin mitä haluavat. Ikävä vaan, että miehiä 40+ on aika vähän vapailla markkinoilla...

J.

Teidän kaikkien kolmen pitäisi seuloa ahkerammin markkinoita. Siinähän heittovuoroja palaa, kun ripustautuu parisuhdemielessä epäkelpoon tapaukseen.

Sinulla on ollut huono tuuri, mutta sehän vei loppujen lopuksi vain reilun vuoden. Ailahtelevasta tyypistä on nopeammin vaikea saadakaan selkoa, kun alussa on hurmausvaihde päällä.

Kaverisi voisivat ottaa käyttöön pari nyrkkisääntöä:
Pettäminen - lapikasta.
Ei yhteenmuuttoa säällisessä ajassa - lapikasta.

Jossun kanssa olen eri mieltä, ei mies automaattisesti parane vanhetessaan. Ikuiset pikkupojat ovat sitä vielä viisikymppisinäkin.

Uutta kehiin vaan. Ja lapsia ehtii hankkia vielä neljänkympin kieppeilläkin.

nuori on parempi

[quote="jossu"]Ei nuo yli nelikymppiset käppänät kyllä kolmikymppistä naista kiinnosta tippaakaan, vaikka niitä varmasti olisi tarjolla. Minä puolestani neuvoisin katselemaan viisi vuotta itseäsi nuorempia miehiä. He ovat vielä täynnä energiaa ja intoa, toisin kuin keski-ikäiset tylsimykset.

Isosisko

2Ne vapaat 30v.miehet ovat sitoutumiskammoisia, paniikkihäiriöisiä, lapsentasolle jääneitä, ylivaikeita hermokimppuja"

Näin on. Ja sitä ne on vielä yli nelikymppisinäkin. Varsinaisia hermokimppuja, jotka haluavat asiat pölyhiukkasta myöten haluamallaan tavalla.

MöröKölli

Ymmärrän kyllä kuvatut ongelmat.. Itse olen kolmekymppinen ns. hyvä mies, jolla on asiat kaikin puolin reilassa.. Paitsi paitsi.. minua vaivaa tuo mainittu sitoutumiskammo. Olen keskustellut asiasta ihan ammattiauttajien kanssa, mutta eipä ole kukaan onnistunut vielä minua "parantantamaan". Tämä kammo on ilmennyt, kun olen jäänyt sinkkumarkkinoille muutamia vuosia sitten. Halu olisi kova ihmissuhteeseen, mutta monista yrityksistä huolimatta en tässä ole onnistunut, alkaahan sitä jo hermo mennä =) Ja kun olen tehnyt huomioiat ympäristöstäni, niin samanlaisia miehiä on itseasiassa aika paljon. Onkohan tämä joku 2000-luvun ilmiö?

fox

Toivottavasti otat tämän rakentavana kritiikkinä, mutta eivät nuo luettelemasi adjektiivit tee naisesta A-luokkaa, vaikka kaikki kunnioitettavia asioita ovatkin. Et ehkä myöskään ole ihan niin täydellinen kuin haluaisit olla.

Löytäisit hyvän miehen paljon nopeammin jos lakkaisit syyttelemästä muita omista ongelmistasi ja ymmärtäisit että et ole täydellinen. Itse voin aivan hyvin rakastua vaikka itseäni vanhempaan naiseen, mutta sinun olisi hyvä ymmärtää että tällaiselle vähän yli kolmekymppiselle suunnilleen elämänsä hallitsevalle miehelle on tarjontaa nuoremmistakin tytöistä. Eli viimeistään nyt sinun pitää kasvaa aikuiseksi ja lopettaa toisten syytteleminen.

Whatever

Ei ole hyviä ja vapaita 30-vuotiaita miehiä. Ei ole hyviä ja vapaita 30-vuotiaita naisia. He löytävät taatusti jotain pikkuvikaa toisistaan ja pysyvät mieluummin sinkkuna. En mää jaksa enää vastata yhteenkään deitti-ilmoitukseen. Niistä ei saa koskaan mitään takaisin kuitenkaan.

On se niin hankalaa kun minäkin olen niin korkeatasoinen, että on vaikeaa löytää riittävän tasokasta seuraa minulle. =) Naiset ei uskalla edes vastata mulle kun ne huomaavat heti että toi jätkä on liian kuumaa kamaa. :D

Elwira

;) Olihan tähän pakko vastata. Tiedän kyllä, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Mutta jos katselee ympärilleen, keskustelee naisten (ja miesten) kanssa ja omaa hiemankin objektiivisuutta, kykenee kyllä tekemään karkean arvion siitä, onko itsessä roimasti parannettavaa vai puhutaanko selväjärkisestä aikuisesta naisesta, joka tietää mitä haluaa, eikä vain tunnu löytävän sitä.

Enkä todellakaan laita miehelle mitään vaatimuksia tyyliin; akateeminen tutkinto, vuosiansiot yli 50 000e ja ulkoisesti Brad Pitt... Ja tiedän kyllä että vaikka äiti ja känniset miehet kehuvat kauniiksi, uskon ennemmin peiliin ja siihen, etteivät pikkulapset pelästy.

Joka tapauksessa, vaikeaa tämä kunnon miehen löytäminen tuntuu olevan.

niipe

Olen huomannut samaa ilmiötä. Voin kertoa, että olin itse nuorempana (siis siinä kahdenkympin kierteillä) myös sitoutumiskammoinen. Kyllähän siihen oli syynsä, paljolti se, että vanhempani ovat täysin epäluotettavia ihmisiä, jotka sekä parisuhteessa ettö suhteessa muihin ihmisiin käyttäytyvät jokseenkin vailla holttia. SIttemmin muista syistä hakeuduin terapiaan, ja siellähän nuokin solmut aukesivat. En sinänsä ihmettele, että jos on vieläpä aikuisiälläkin kokenut jotain ikävää, saattaa tuollainen kammo tulla. Mutta elämässä pitää vain joskus ottaa riskejä. Tosin, eipä siitä kammosta varmaan ole niin helppo päästä eroon.

Sinänsä en siis voi ehkä syyttää noita sekoilevia miehiä (pari omallekin kohdalle osunut) ihan täysin, koska ymmärrän liiankin hyvin, missä mennään. Jotenkin vain tuntuu, että useimmat eivät kauheasti pysähdy edes miettimään asiaa, kuten MöröKölli on tehnyt. Vaikka luulisi itsekin tajuavan, ettei käytöksensä ole ihan normaalia ainakaan siinä mielessä, että se aiheuttaa ympäristössä ja ehkä omassakin päässä aika paljon pahaa mieltä.

m41pks

Pitänee sitten vain luottaa spermapankkiin, kun biologinen kello aloittaa soitannon. Tällä hetkellä vielä kun tuo kissa riittää hellyysvajeeseen ja vibra hoitaa miehen työn.

Olen kymmenen vuotta liian vanha, jotta osaisin omakohtaisesti vastata ongelmiisi. Ja minulla on hieman erilainen tilannekin. Olen eronnut, lapsiakin on ja lisää en enää kaipaa.
Mutta hieman jäin miettimään kovin yksipuolista näkemystäsi.

Ensinnäkään, eivät kaikki eronneet miehet taistele exiensä kanssa mm. lasten tapaamisista. Joillakin kun on tilanne, että asia on kerran sovittu, eikä ole tarvetta siihen palata. Lapsista riitely tuskin on lasten edun mukaista, mikä pitäisi eronneilla olla päällimmäinen motiivi.

Toiseksi, kaikki eivät ole sitoutumiskammoisia tai ongelmaisia. Totta kuitenkin on, että kerran petyttyään haluaa olla varma itsestä ja tunteistaan. Sen verran elämästä oppineena sanon, että huonossa suhteessa on paha olla ja sinkkuus hakkaa sellaisen mennen tullen. Mutta eroaako se mitenkään naisen tilanteesta?

Kolmanneksi, en henkilökohtaisesti tunne ketään paniikkihäiriöistä, enkä ole itsekään (ainakaan tietääkseni) sellainen. Onkohan niin, että käytökselläsi vedät puoleesi jostain syystä juuri paniikkihäiriöisiä? Tai lapsentasoisia?

Entä tämä hermokimppu. Miten tämän määrittelet? Mies, jolla on elämänsä aikana enemmän kuin viisi väkivaltaista suhdetta? Naisellahan määrä lisännee vain sääliä...ainakin toisten naisten mielestä.

Ongelmasi ydin on siinä, ettet tunnu löytävän sopivaa puoliskoa. Mikä sen helpompaa kuin syyttää miehiä, itsehän tietenkin olet luomakunnan kruunu ja itse täydellisyys "parasta a-luokkaa". En voi ymmärtää, ettei ystäviesikään mieleen tullut, että ehkä heissä oli jotain "vikaa" näiden miesten mielestä. Parisuhde on kompromissien tekoa, eikä tuollainen asenne sitä osoita ainakaan sinussa.

Sorry vaan, tällä en tarkoita suututtaa sinua, vaan herättää.

-----

Hei älkää jaksako enää, tää sama menee tuolla Ihmissuhdepalstallakin. Tosi fiksua....

Whatever

No joka tapauksessa minä en ole mikään kunnon mies. Minä ajattelin juoda tänään pari olutta.

Elwira

Huomasin kyllä, että joku päiväänsä tylsistynyt oli leikkinyt copy-pasten kanssa ja muokannut tekstini toisinpäin. Ja samat vastaukset myös sinne. Jesta että joillain on todellakin liikaa aikaa ja liian vähän ohjelmaa...

Kyllä, ymmärrän hyvin, että kaikilla eronneilla ja lapsiaomistavilla ei ole asiat niin huonosti, kuin aluksi kirjoitin. Kyseessä kuitenkin on hiukan myös itseironinen kirjoitelma. Tiedän kuitenkin aivan tarpeeksi omien eronneiden työkaverieni tilanteista, eikä se todellakaan ole aina niin ruusunpunaista ja tasavertaista kahden kodin välistä lasten roudaamista...

Toisaalta, moniko parin lapsen isukki haluaa vielä uudessa suhteessaan pari lasta lisää? Neljän lapsen ylläpito kun alkaa jo hieman käydä kukkaron päälle... Eli koska haluan sen oman perheen joskus tulevaisuudessa, pyrin rajaamaan miehen etsintää lapsettomiin.

Lisäksi tulevaisuuden suunnitelmiini ei välttämättä kuulu se omakotitalo suomessa, vaan mahdollisesti maamme rajojen ulkopuolella. Sinnekään en usko saavani mukaan miestä, jonka lapset jäisivät Suomeen.

Kyllä, olen pitkälti ajatellut asioita ja tiedän mitä haluan. En todellakaan ole valmis perustamaan perhettä ensimmäisen vastaan tulevan henkilön kanssa, vaan etsin ennemmin sitä loppuelämän kumppanuutta, jonka kanssa olisi hyvä perustaa myös perhe.

Tiedän, että ystäväni ovat samoilla linjoilla kanssani. Ja enköhän ole jo tässä aiemmi ilmoittanut tiedostavani, etten ole täydellinen persoona. On minussakin epätäydellisyyksiä, mutta lisäksi olen erittäin selväjärkinen ja analysoiva. Kolmenkympin ikään mennessä olen jo käynyt parit henkilökohtaiset kriisit läpi ja kasvanut ihmisenä. Kuinka monesta kolmekymppisestä miehestä voi sanoa samaa?

Haaha!

Parin sinkkukaverisi kanssa ette saa miestä, joten vika täytyy selvästikin olla miehissä? Että sitä omaa vaatimustasoa vastaavaa miestä, joka olisi valmis sitoutumaan juuri sinuun tai ystäviisi on vaikea löytää? Niinku jostain syystä kolmekymppisissä sinkuissa on enemmän parempia naisia kuin miehiä?

Ha Ha HA!

Se ei todellakaan ole "hyvien ja vapaiden" miesten ongelma eikä murhe, jos he eivät teitä huoli, koska munasarjanne ovat alkanee kuihtumaan ja parasta ennen päivämäärä on mennyt jo ohi. Kolmekymppiset miehet ovat niitä, joilla on varaa valita kumppaninsa, koska siinä vaiheessa heillä todennäköisesti on jo oma elämä ja omaisuuttakin. Teillä paras aika meni ohi viitisen vuotta sitten. Sori tytöt, mutta tästä tilanne ei voi kuin huonontua. :-D

Kuolkaa vaan yksinäisinä kissalauman ja vibraattoriarmeijan kanssa. Mutta älkää missään nimessä menkö tekemään lapsia ilman _oikeaa_ isää. Päin helevettiä kasvavat nekin lapset ja saatte käydä katsomassa niitä vanhoilla päivilläsi sitten vankilassa tai hautuumaalla.

freeman

Tuota noin... älä nyt suutu, mutta kun luin ylläolevan sekä viestin alussa kuinka ja millä perusteilla luokittelet itsesi "parhaaseen A-luokkaan", niin ehkä kuitenkin kannattaisi jättää ne perheenperustamiset muille ja keskittyä vain siihen uraputkeen. Kun sinulla nyt tuntuu jo olevan selvät tulevaisuuden suunnitelmat niin mitä suotta ottaa siihen miestä sotkemaan kuvioita. Kun ei se välttämättä edes ole kasvanut ihmisenä, ainakaan yhtä suureksi kuin sinä.

Kyyninen pölö

Niinpä. Olen niin rikki, että ajattelin tänne purkaa oloani. Lohduttavaa, että muillakin samanlaisia fiiliksiä. Ajattelin kirjoittaa tuonne "Tänään päätin lopettaa elämän"-ketjuun, muuta tämä on tuoreempi, joten...

Olen seurustellut teinistä 27-vuotiaaksi, miehet vaihtuneet, mutta sinkkuna en siis ole pitkiä aikoja viihtynyt. Viimeisin parin vuoden suhde loppui miehen pettämiseen, ja kun sain hänet kiinni ja tunnustamaan, pätkäisi minua turpaan. Aika uskomaton kokemus, en olisi ikinä uskonut miestä pettäjäksi saati aggressiivikseksi. Oli kuitenkin "varmalla pohjalla" suhde, yhteinen asunto ja tulevaisuuden suunnitelmat. Jätin siis miehen silmä mustana ja petettynä. Siitä kesti toipua, enkä miehiä kaivannut. Läheisyyden kaipuuseen harrastin yhden illan juttuja, jotka oli mukavia, vastavuoroisia, mutta eivät tuntuneet missään, siis tunteen tasolla. Eli täyttivät tarkoituksen, en edes halunnut kiintyä kehenkään.

Pikku hiljaa on alkanut tuntua, että olisi ihana TUNTEA jotakin. Ystävät järkkäili treffeille, ja itse lähdin treffeille miesten pyytäessä. Miehet ihania, eikä heissä mitään vikaa. Ei kuitenkaan tuntunut missään. Aloin jo tottua ajatukseen, etten ikinä löydä ketään. Hankin jopa toisen kissan ja isomman dildon, heh. Eli todellinen vanhapiika.

Sitten muutama viikko sitten olin urheilemassa hikisenä ja punaisena. Yhtäkkiä eräs mies pyysi minua ulos. Hän on moi-tuttu vuosien takaa. Kävimme leffassa, syömässä, urheilemassa, vaikka missä. Ja hän Tuntuu. Ongelma on minussa. Olen niin tottunut siihen, ettei kukaan tunnu miltään, etten osaa olla, menen hänen seurassaan täysin lukkoon ja kylmäksi.

Tämä mies on kaikkea sitä mitä olen halunnut ja paljon enemmän. Olen sisäisesti sossuntäti, ja tapanani on ollut olla magneetti kaikille apua tarvitseville alkoholisteille, taiteilijoille, ongelmaisille, jne. Tämä mies on ihanan normaali. Hän on tasapainoinen, hänellä on päämääriä, hän kohtelee minua hyvin jne.

Mutta koska olen tottunut siihen, ettei mikään tunnu miltään, että kaikki on pelkkää ohimenevää hauskaa, seksi mukaan lukien, en osaa olla hänen kanssaan. Olin hänen luonaan yötä. Kun hän alkoi suudella minua, menin täysin lukkoon. Työnsin hänet pois. Eilen olin syömässä hänen luonaan, olin täysin kylmä idiootti. Pussasin häntä poskelle lähtiessäni kotiin. Hän pyysi mua jäämään yöksi, halusin sitä maailman eniten ja lähdin kotiin. Mikä mua vaivaa?

Olen siis niin kyyninen ja "kova", että pystyn mihin vaan tunteettomaan jyystämiseen ihmisten kanssa, jotka eivät välitä oikeasti? Voin tunteettomasti nussia ketä vaan! Mutta kun oikeasti pidän/ olen täysin ihastunut, ja tunne on molemminpuolinen, en kykene mihinkään? Miten musta on tullut tällanen kamala paskiainen. Mä en jaksa itseäni.

ooh

Äh. Yksinkertaisesti sanoen: olet löytänyt itsesi. Ehkä et vielä pysty asiaa itsellesi tunnustamaan. Mutta sinä nyt vain et halua vakiintumista, läheisyyttä tai rakastumista, vaikka sellaista vielä yrität kuvitella. Eikä siinä mitään, moni muu ihminen on samanlainen.

Olisit kuitenkin reilu jos kertoisit tämän suoraan tuolle hyvälle miehelle, ettei hän riko itseään sen enempää sinun takiasi. Uskon että mies itsekin tätä arvostaisi.

P.S. Tarkoitan tällä siis suhdettasi normaaleihin ja kunnollisiin miehiin. Kyllä sinä vielä jonkun "ihanan" rappiojuopon tai narkkarin löydät hoivattavaksesi. Tarjontaa varmasti riittää.

kierrosmittari

Hieno asenne ensinnäkin, siitä pojot! Eli toisen oma on toisen omaa.

Sitten kaksi sanaa teille: toinen kierros. Kuten itse olet pitkän suhteen jälkeen eronnut ja pidät itseäsi kai kutakuinkin normaalina, niin onhan niitä miehiä vastaavassa tilassa. Pitkä suhde takana, kun sen ekan kanssa ei onnistunut.

Tässä on vain yksi mutta: nopeus. Yleensä nämä normaalit, 16 - 27-vuotiaana ensimmäisen tyttöystävänsä kanssa seurustelleet miehet viedään salamana sitten, kun ovat kerran ekastaan eronneet. Siinä täytyy kiittää onneaan, jos tällaisen kohtaa, ei miettiä, miksi se on vapaana ja onko siinä joku vika.

Kriittinen vaihe on juuri se oikea sauma ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä.

MöröKölli

Mainittakoon vielä, että en halua lapsia. Tämä on omiaan herättämään "sitoutumiskammoa" naisissa, vaikka muuten menisikin hommat hyvin yksiin. Tämän kun lisää soppaan, niin saan varmasti olla yksin =) Eipä siinä sen puoleen mitään, viihdyn kyllä sinkkunakin, lyhyet suhteet vaan tuppaavat olemaan tunnepuolella hieman rasittavia.. :)

vela

No eipä lapsia haluamattomalla naisellakaan asiat ole yhtään paremmin. Moni mies on kaikonnut, kun olen kertonut, etten ole ajatellut ryhtyä äidiksi. Ja aika moni mies on tuntunut olevan nimenomaan tulevien lastensa äitiä etsimässä, ennemmin kuin parisuhdetta, mikä taas minulle olisi tärkeämpää.

vela

No eipä lapsia haluamattomalla naisellakaan asiat ole yhtään paremmin. Moni mies on kaikonnut, kun olen kertonut, etten ole ajatellut ryhtyä äidiksi. Ja aika moni mies on tuntunut olevan nimenomaan tulevien lastensa äitiä etsimässä, ennemmin kuin parisuhdetta, mikä taas minulle olisi tärkeämpää.

Vieras Sika

Toi on vähän kun etsisi tosi hyvää ja edullista kämppää, joka on ollut kauan myynnissä.

Pysykää vain keräilyerien parissa, kyllä sieltäkin voi joku löytyä, joka teille välttää, kunhan ette kuvittele ittestänne liikoja. Kyllä naisistakin tuohon ikään mennessä parhaat on mennyt ja keskikastikin.

?

Miten täällä voi olla näin kitkerää ja katkeraa porukkaa?