ex vakava masis

Sinusta ja sinusta??? Jumakauta mitä ääliöitä täällä kertoilee mielipiteitään.
Sain aikoinaa diagnoosin vakava masennus. Siit huolimatta että kerroin kyllä raahautuvani noin kerran viikossa kauppaa samalla vein roskat. Se suurin piirttei oliki ainoa aktiviteetti. Suihkus kävin parimmin 1-2 krt vk. Ketään ei kiinnostanu kaikkein vähiten itseäni.
Olin onnekas pillerit sopi sen verran että pääsin vähä alkuu. Itse masennuksen hoito kesti kyllä toista vuotta. Lääketestailua ja terapiaa.
Jos joku idiootti olis tullu selittämää asennevikaa oisin varmast käyttäytyny aggressiivisest jos ymmärrät. Kun on masentunu ei tartte olla ees paljon masentunu kun ei mikää selviytyminen kiinnosta. Kun ei ole ketään ketä kans kiinnostas.
Ne ketkä jaksaa käydä kaupassa ja JOPA yrittää syödä kevyesti ja kiittelee kun ei oo irtokarkkihyllyjä: SE EI OLE MASENNUSTA. Ne on ihan eri kategoriasta ja maailmasta ja sopii elelläkkin muissa maailmoisa.

kalle

ammu ittes..

grotesk

ei helvetti mitä kusipäitä tännekkin tulee aukomaan päätään taas.
joo, tiedän kyllä mitä masennus on. tälläkin hetkellä. jatkunut jo viitisen vuotta, mutta paha olo ei vain häviä. pahenee vain... enään en halua edes sängystä nousta, koska tuntuu ettei tulevaisuudella ole enään mitään tarjottavaa. masennus on syönyt minut jo loppuun. olo on turta. ei kykene enään puhumaan ihmisille eikä olemaan minkään laisessa kontaktissa minkään kanssa. se on näyttävästi vain kestettävä.

nni

Niimpäniin. Mä en tiedä mikä mulla on, mutta samanlaisia fiiliksiä kyllä. Toistaiseksi olen vielä jaksanut nousta aamulla, kun tiedän että pääsen töihin. Tekemään jotain missä mä en ole mä. Vaan jotain ihan muuta. Ihmiset siellä ei tiedä mun oikeesta elämästä mitään ja se jos mikä on helpottavaa. Kukaan ei kysele miten mulla menee tai jos kysyykin, ei oikeesti halua kuulla vastausta. Ne ei tunne mun historiaa, eikä mun tarvi selitellä siitä niille.

En siis ahdistu arjesta, ahdistun siitä mitä mä olen. Yksinäinen, avioliitossa pahasti epäonnistunut nuori nainen ja osin myös abortin kautta murhaaja. Paha itsekäs ihminen, jolla ei ole enää mitään. Peilistä heijastuu omiin silmiin ylipainoinen ja resuinen raunio, jota työaamuina peitellään vaattein ja meikein. Ettei vaan kukaan huomais. Kaikista kauhein ajatus olis, jos joku tietäis kuin romu mä olen.

Toisaalta olis ihanaa jos joku tietäis. Ja haluais auttaa. Mulle riittäis ehkä sekin, että joku olis lähellä. Pitäis kädestä tai silittäis päätä. Jos se lupais ettei kysy mitään. Tai vaadi mitään. Itsekästä tämäkin, tiedän.

Välillä tulee kausia, kun aivan manian partaalla on pistämässä itseään kuosiin ja elämää remonttiin, kunnes joku aamu vaan herää taas siihen kun on pudonnut sinne monttuun. Syvälle. Ja ajatuskin siitä että sieltä on taas kiivettävä ylös, heittää vaan hiekkaa niskaan.

Tiedän etten ole terve. Tai kunnossa. Mutten myöskään halua että kukaan auttaa. Tai haluan, mutta ilman että mun tarvii näyttää kenellekään mikä olen. Tiedän myös että se on mahdotonta. Ja noidankehä on valmis.