huoh

Ongelmahan se menetetty elämän suuri rakkaus on ja suuri ongelma onkin. Ei sitä ole nähdäkseni kukaan kiistänytkään ja juuri sen takia ihmiset tässä ketjussa tuntojaan tilittää. Kaikkia ongelmia ei kuitenkaan voi ratkaista sen paremmin keittöpsykologialla kuin ammattiavullakaan, vaan niiden tuskien kanssa on elettävä tietoisena siitä, että ne saattavat jatkua elämän loppuun asti.

Välillä on helpompaa ja pystyy edes näennäisesti jakamaan läheisyyttä sekä kiintymystä muidenkin kanssa. Rakkaudeksi sellaista lohdutussuhdetta ei tieysti voi kutsua ja ne syvimmät tunteet on syytä pitää omana tietonaan, koska eivät ne vanhat jutut uusiin ihmissuhteisiin kuulu.

Onneksi netissä voi anonyymisti purkaa pahaa oloa, vaikkei tästä varsinaisesti apua olekaan. Vähän sama vaikutus kun korkkaisi surupullon, mutta ilman terveyshaittoja ;)

Ci ci

Näinhän se menee, lauloihan se Juicekin, että ole mulle vähän aikaa hän.

"satu"

[QUOTE=kipeä rakkaus;11018345]Hyvin todettu. Täydellinen umpirakastuminen on siinä mielessä pelottavaakin, että toisella on silloin valtaa tehdä sinut järjettömän onnelliseksi tai surulliseksi hyvin pienilläkin asioilla ilman tarkoitustakin. Huomionosoitusten ja lemmiskelyn ollessa jo sitten täysin jumalaista huumaa. Sitten kun huomaa, että se toimii myös toisinpäin, eli itsellä on sama vaikutus rakkauden kohteeseen, niin sellaista ihmistä nyt ei vain pysty koskaan unohtamaan ja jättää kaipaamatta, vaikka tiet erkanisivatkin ja elämä jatkuisi molemmilla uusissa suhteissa.

Täydellisen tunnerakastumisen ja rakastelun varaan ei kuitenkaan elämää voi rakentaa, vaan tarvitaan paljon muitakin arjen yhdistäviä asioita. Monesti onkin erikseen käytännön tasolla toimivat parisuhteet ja sitten taas ne täydelliset rakkaussuhteet ilman sen kummempaa järkiaspektia.
QUOTE]

mielestäni tää on niin totta !!!

turnalip

Samaa käyn mielessäni kuudetta vuotta... ihanaa löytää tämä keskustelu! Oma ensirakkauteni (tosin ei ensimmäinen ihmissuhteeni) kesti kaikenkaikkiaan 2,5 vuotta... jo yhden kuukauden jälkeen tiesin hänen olevan se ainoa ja oikea ja rakastavani niin paljon, että sattuu, tätä ennen ja jälkeen olen ollut varsin pragmaattinen ihminen, joten koko rakastuminen oli täysin yllättävää. Suhteessamme oli kuitenkin useita ongelmia, kommunikaation vaikeutta, hänen erittäin dominoiva äitinsä ja elämäntapojemme kohtaamattomuus (hän esimerkiksi ei pidä matkustamisesta, kun minä taas rakastan sitä). Suhteemme päättyi, koska emme onnistuneet ratkaisemaan näitä ongelmia, ja hän tuntui siihen myös haluttomalta, sekä se että tyhmyyksissäni jätin hänet hetkeksi ja olin toisen miehen kanssa, joka tietysti satutti häntä hirveästi, hän kuitenkin halusi palata vielä kanssani yhteen tämän jälkeen mutta emme onnistuneet käsittelemään tätäkään todennäköisesti nuoren ikämme vuoksi... Pian hän löysi toisen ja muutin toiselle paikkakunnalle. Olimme vasta 18-vuotiaita. Tänään olen 25 ja onnellisesti parisuhteessa, mutta se suuri kipinä puuttuu. Tähän asti olen yrittänyt etsiä samaa tunnetta, melkein epätoivon vimmalla, mutta suurinkin ihastus latistuu aina muutamassa viikossa kun alan verrata uutta entiseeni. Nyt olen päättänyt, erinomaisen miehen löydettyäni, yrittää rakentaa tuota tunnetta, mutten tiedä onnistuuko se... Pahinta tilanteesta tekee sen, että pari vuotta sitten tapasimme kun hänellä oli mennyt poikki tyttöystävänsä kanssa, ja suutelimme kerran. Hän antoi selkeästi ymmärtää, että haluja olisi ollut enempäänkin, mutta minä pelästyin enkä antanut tilanteen mennä pidemmälle. Mietittyäni päätin muuttaa miehen kotikaupunkiin takaisin kaiken uhallani, mutta kun aikaa kului taas useita kuukausia hän ehti taas löytää uuden... niin lähellä mutta niin kaukana.
No, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja itse olen valintani tehnyt. Silti mietin edelleen, että jos sittenkin, jos jossain olisi joku hänen veroisensa, tai jos joskus saisin vielä hänet, vaikka eläkkeelläkin. Tiedän kuitenkin, että jos palaisimme yhteen, ei se tulisi olemaan helppoa. Varsinkin itseäni vaivaa sekä mustasukkaisuus hänen muista naisistaan sekä huonommuuden tunne omistani, ihankuin pettäisin häntä joka kerta kun olen toisen kanssa. Eikä niitä uusia rakkauksia voi loputtomiin etsiäkään, elämä kun on mitä ilmeisimmin ihan liian lyhyt tähän. Hän on silti edelleen se ainoa josta voin huokaista "täydellinen", vaikka hänen vikansa tiedänkin.

Mikä siinä on!

Mikä ihme siinä on, että ensirakkaus tuntuu olevan se täydellinen Oikea...!

Kyllä on tosi kummaa, että minä ja ensirakkauteni pyöritään pitkästä aikaa toistemme elämässä oikein urakalla, yli kymmenen vuoden jälkeen.

Joskus 15v teininä ihastuttiin palavasti, niinku teinit vaan voi. Saimme toisiltamme ensisuudelmat, seksikokemukset, kaikki! Mutta yhdessä ei koskaan virallisesti oltu, kaikki lopahti kun sanoin että haluan olla yksinäni ja kasvaa vähän kun olin niin pentu silloin. Ei musta olis ollu seurustelemaan.

No, sitten riideltiin railakkaasti. Vuosikaudet mökötettiin. Kunnes sovittiin. Ja nyt olemme jälleen hyvissä väleissä, oikeastaan enemmän tiedämme toistemme asioista kuin silloin muksuna. Huomaan yllätyksekseni että tämä mies vastaa täydellisesti kuvaani unelmamiehestä, hän on juuri kuten pitää. Tiedän myös olevani hyvin pitkälti hänen ihannenaisensa. Molemmat olemme sinkkuja, tosin eri paikkakunnilla. Viimeksi eilen vaihdettiin flirttailevia tekstiviestejä.
Täydennämme toistemme lauseet, elämäntyylimme on juuri sama jne...

Haluaisin aivan helkkaristi nähdä hänet (emme ole nähneet reiluun vuoteen), mutta en silti ole varma haluanko. Toisaalta tämä olisi ihana pitää samana lapsellisena rakkaussuhteena kuin joskus. Toisaalta haluaisin tietää ollaanko sittenkin, jotenkin kummassa, toisillemme ne oikeat. Tiedän kumminkin selkäytimessä että törmäämme toisiimme ennemmin tai myöhemmin...

Kummallista tämä elämä... Ja jotenkin pelottava tuo suhde ekaan isoon rakkauteen, ehkä vaan tuskailen sitä kaikkea mikä jäi kokematta ja "kesken"...