hmmmmmm

Ei parisuhteen syntymiseen todellakaan vaikuta ulkonäkö, ei fiksuus, ei sosiaalisuus, ei raha. Usein olemme pohtineet kaveripiirissä, miksi esim. monet ihan suoraan veemäiset pompottaja-naiset ovat kaikki naimisissa, mutta joku mielestämme tosi reilu ja auttavainen on ikisinkku. Nää on mysteerejä.

oppimassa

Niinhän se usein että niillä luonteeltaan kovilla ja etäisillä naisilla on ne kaikista kilteimmät ja uskollisimmat miehet - ja sama toisinpäin: "täydellisillä vaimoilla" puolestaan petturimiehet, jos miestä laisinkaan.

Kilttien ihmisten täytyy alkaa tahtoa itselleen hyvää. Kiltit keskittyvät antamaan sitä muille, eivät odottamaan itselleen. Silloin mennään monesti metsään kumppanin valinnassa.

Eli; olen arvokas ja ansaitsen hyvää. Tarkkailen miten tapaamani ihminen minuun suhtautuu. Huomioiko? Onko tunneherkkä?

Hyvää on turha jäädä odottamaan ihmiseltä jolta sitä ei ihan alun alkaen jo saa. Kohde on väärä.

metsänkeiju

Kirjoitanpa tähän vanhaan ketjuun sanasen. Minäkin olen ihmetellyt, miksi joidenkin ihmisten elämään annetaan niin paljon murhetta. Se tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta. Itsekin uskon jonkin verran kohtaloon. Olen myös etsinyt sitä todellista rakkautta, mutta jotenkin se ei ole osunut kohdalle. Ja en todellakaan ole vaikea tyyppi. Ihmiset pitävät minua ystävällisenä, avuliaana, huumorintajuisena jne. Mutta minulle ei kai myöskään ole luotu sitä oikeaa. Kuulisipa Jumala rukoukset.

Pike

Voi Kullannuppu !
Anna itsellesi aikaa, toivu kaikessa rauhassa ja siten tulet löytämäään oman elämäsi ratkkaisut.

Asiat eivät aina tapahdu meidän haluamassamme aikataulussa eikä haluamallamme tavalla - sen ymmärrämme vasta jälkikäteen.

Keskity nyt kaikessa rauhassa hoitamaan itsesi tasapinoon, anna itsellesi vapaata ja katso -
ihmeitä tapahtuu:)

Oikein hyvää jatkoa. Maltti on elämässä valttia:)

Tina

Lukaisin läpi tämän jo aika "vanhan" aiheen. Tuntuu näin kohta 31v. naisena aika pöyristyttäviltä osa kommenteista. Sellaisten ihmisten, jotka eivät todella ole joutuneet kohtaamaan tällaista "jättämistä" viimeistään puolen vuoden jälkeen koko elämäänsä, on hyvin helppo kirjotella, että kyllähän se oikea voi tulla mistä vaan vastaan. Kuulostan ehkä vähän katkeralta, vaikka sitä en oikeasti ole, koska olen 18v. asti käynyt baareissa, harrastanut, matkustanut etsimättä (ehkä paria ensimmäistä aikuisuusvuotta lukuun ottamatta) miestä. Jopa kaikkien muiden kavereideni alkaessa pikku hiljaa seurustelemaan ollessani 25v., etsin uusia hyviä kavereita lenkille, teattereihin, leffoihin, baareihin yms.. netistä. Silti minulla on myös nuo vanhat ystävät säilyneet, mutta parisuhde-elämä ainakin alkuun muuttaa aika paljon sinkkujen kanssa ajanviettoa. Olen positiivinen ja uskonut aina, että jonain päivänä se minullekkin kolahtaa, mutta taas kerran niin lupaava alku kaatui miehen päätöksestä. Nyt alkaa pikkuhiljaa usko loppua tähän touhuun. Paras ystäväni sanoi juuri, että mä oon ollut uskomattoman sitkeä ja positiivinen miesten suhteen. Hän tietää koko mieshistoriani ja on itse seurustellut jo pitkään. Tämä kommentti oikeasti lämmitti. Hän todella ymmärsi sen, että tällainenkin elämä on aika raskasta. Osaakohan ns. "ikänsä seurustellut" ajatella, mikä homma on aina alottaa ns. kaikki alusta ja psyykata ajatus, että se ei vaan taaskaan ollut oikea? Sitä oppii jo kylmettämään itsensä niin, että osaa varautua jo etukäteen pahimpaan, ettei jättäminen satuttaisin niin paljon. (Tähän on ihan turha kenenkään kirjoittaa, että ehkä tämä kaikki johtuukin asenteestani..)Minun maailmaani ei ole koskaan sopinut seurustella vaan tavan vuoksi. Tietenkin sitä välillä miettii mitä vikaa minussa on? Niin kuin joku kirjoitti, että se ei ole luonteesta tai ulkonäöstä kiinni. Ystäviä minulla on paljon ja menoa elämässäni. Ystäväni ovat sitä mieltä aina olleet, että minusta joku saisi hyvän tyttöystävän ja minäkin uskon niin. Mutta silti kukaan ei näytä olevan pitemmän päälle kiinnostunut..Olen itsekkin muutaman kerran katkaissut suhteen, koska se ei ole vaan toiminut. (Onneksi sentään muutama näinkin päin.)

Tiedän myös sen kavereideni puolelta, ettei parisuhde ketään onnelliseksi ja autuaaksi tee. Niin kuin joku hyvin kirjoitti: ensin pitää oppia rakastamaan itseään, niin voi rakastaa toista. Luin joskus lehdestä,kun eräs nuori nainen kirjoitti olleensa yksinäisempi parisuhteessa kuin sinkkuna. En ole seurustellut 6 kk pitempään enkä asunut kenenkään kanssa yhdessä, joten en koe oikeutuksekseni sanoa sen enempää mielipidettä parisuhteista, koska enhän siitä ystäviäni lukuun ottamatta mitään tiedä..

Olen nauttinut kyllä yksinolosta.. Se ei ole ollut minulle ongelma. Kuitenkin olisi kiva, että varsinkin iän karttuessa olisi kiva jakaa arkea jonkun kanssa, joka välittää minusta ihan sellaisena kuin olen ja voi suunnitella yhteisiä viikonloppuja. Olisin valmis tekemään paljon suhteen eteen enkä ensimmäisissä vastoinkäymisissä juoksisi karkuun. Tämä päivä on mulle-heti-nyt sukupolvea. Tämä ajattelu ei ole osa minua. En silti jää tilannettani suremaan, vaan jatkan ihan mukavaa elämääni, mutta monen seurustelevan on ehkä vaikea ymmärtää sitä, että ei se sinkunkaan elämä todella mitään helppoa ole, jos ei parisuhteetkaan.

niinpä

Eipä se ulkonäkö yms vaikuta tosiaan. Itse olen huomannut, että veemäiset, itseään täynnä olevat "katsokaa minua" -tyypit saavat aina jälkeensä lauman miehiä. Ei tarvitse olla kaunis tai hoikka, liittyisikö sitten siihen että miehet tykkää kun joutuu jahtaamaan koska näillä naisillahan on nokka pystyssä koko ajan eikä kukaan ole tarpeeksi hyvä. Sitten kun joku kelpuutetaan seurustelukumppaniksi, sitä kohdellaan kuin koiraa. Ihmettelen todellakin niitä miehiä jotka tähän alkaa, kun mukavia, kilttejä ja kunnollisiakin naisia on tarjolla. Tosin osa miehistä ainakin oppii ja etsii sitten jatkossa parempaa, eli ehkä vanhemmista ja kokeneemmista miehistä on helpompi löytää kumppani joka arvostaa sitä kilttiä, mukavaa naista.

ainokainen

Todella hyvin sanottu!

kropsi

Alkuperäinen ei liene enää linjoilla, mutta eikö kukaan huomannut aloitusviestistä, että hänellä on jopa diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö? Jos diagnoosi on oikea (eihän ne aina ole), niin tottahan sellaisen ihmisen käyttäytyminen on varsin haasteellista pitkän suhteen muodostamisen kannalta, vaikka nuo mallinmittainen, sosiaalisesti lahjakas (pinnallisemmassa kanssakäymisessä) ja iloinen (joskus) paikkansa pitäaisivätkin. Häiriöön kuuluu todella voimakkaita tunteiden heilahteluja ja holtitonta käyttäytymistä hylkäämistä vältellessä.

Tosiaan jos taustalla on vakavahkoja mielenterveysongelmia niin kannattaa ihan reilusti keskittyä niiden hoitamiseen ensin, eikä varsinkaan hakea parisuhdetta ongelmia parantamaan, se tuskin onnistuu. Kukaan ei ole täydellinen ja ihan turha alkaa kaiken muun lisäksi murehtia parisuhteen puuttumisesta. Kyllä siihen kerkeää myöhemminkin.

Minni-Iines

Hei,

itse asiassa alkuperäinen kirjoittaja Minni-Iines on sattumalta linjoilla ja luki vanhaa ketjua. Olen nyt 28-vuotias, täytän loppusyksystä 29. Koen velvollisuudekseni kertoa, mitä näinä muutamana vuotena on tapahtunut ja miten olen kehittänyt itseäni. Jos tästä voisi olla jollekulle samoista asioista kärsivälle apua.

Olet nimimerkki oikeassa tuosta, että minulla oli voimakkaita tunteiden heilahteluita sekä hylkäämisen pelkoa. Osaltaan niitä samoja tuntemuksia on vieläkin, mutta olen vanhenemisen ja hoitojen avulla saanut lievennettyä niitä paljon. Vuosien 2008-2011 välillä minulla on ollut yksi puolen vuoden suhde vuonna 2009 ja kasa tosi lyhkäisiä juttuja, joista ei tullut koskaan mitään. Olin asiasta pitkään todella masentunut. Tuntui myös, että ainoat miehet jotka minua piinaavat, ovat naimisissa olevia vanhempia miehiä. Yököttävää.

Tänä kesänä 2011 minulla kuitenkin niksahti päässä - positiiviseen suuntaan. Muutin asenteeni täysin. Aloin miettimään, miten kiitollinen saan olla elämäni asioista kuten työstä, perheestä, suuresta ystäväpiiristä sekä harrastuksistani. Vaikka sitten yksin, mutta oma oloni vaan muuttui. Yhtäkkiä sitten tapasin miehen, jonka kanssa olen tässä tapaillut vakaasti (vielä ei tiedä kuitenkaan, miten juttu jatkuu). Erona entiseen on se, että minulla on epävarmassa tapailuvaiheessakin levollinen ja kiitollinen olo. Aiemmin panikoin hylkäämisen pelossani kaikki jutut täysin pilalle. Nyt myös tajuan, että ehkä Se Oikea ei ollut minulle vielä aiemmin tarpeen.

Epätoivoiset sinkut: lukekaa Rhonda Byrnen elämänfilosofinen kirja Salaisuus - The Secret. Kirjan opettama tapa suhtautua elämään kiitollisuudella on nostanut minun elämäni aivan uuteen nousuun. Nyt ymmärrän sen, mikä jokaisen pitäisi ymmärtää: miltei kaikki tässä elämässä on omasta mielestä ja asenteista kiinni. Työn saanti, rakkauden löytäminen... kaikki.

Minni-Iines

Hei,

itse asiassa alkuperäinen kirjoittaja Minni-Iines on sattumalta linjoilla ja luki vanhaa ketjua. Olen nyt 28-vuotias, täytän loppusyksystä 29. Koen velvollisuudekseni kertoa, mitä näinä muutamana vuotena on tapahtunut ja miten olen kehittänyt itseäni. Jos tästä voisi olla jollekulle samoista asioista kärsivälle apua.

Olet nimimerkki oikeassa tuosta, että minulla oli voimakkaita tunteiden heilahteluita sekä hylkäämisen pelkoa. Osaltaan niitä samoja tuntemuksia on vieläkin, mutta olen vanhenemisen ja hoitojen avulla saanut lievennettyä niitä paljon. Vuosien 2008-2011 välillä minulla on ollut yksi puolen vuoden suhde vuonna 2009 ja kasa tosi lyhkäisiä juttuja, joista ei tullut koskaan mitään. Olin asiasta pitkään todella masentunut. Tuntui myös, että ainoat miehet jotka minua piinaavat, ovat naimisissa olevia vanhempia miehiä. Yököttävää.

Tänä kesänä 2011 minulla kuitenkin niksahti päässä - positiiviseen suuntaan. Muutin asenteeni täysin. Aloin miettimään, miten kiitollinen saan olla elämäni asioista kuten työstä, perheestä, suuresta ystäväpiiristä sekä harrastuksistani. Vaikka sitten yksin, mutta oma oloni vaan muuttui. Yhtäkkiä sitten tapasin miehen, jonka kanssa olen tässä tapaillut vakaasti (vielä ei tiedä kuitenkaan, miten juttu jatkuu). Erona entiseen on se, että minulla on epävarmassa tapailuvaiheessakin levollinen ja kiitollinen olo. Aiemmin panikoin hylkäämisen pelossani kaikki jutut täysin pilalle. Nyt myös tajuan, että ehkä Se Oikea ei ollut minulle vielä aiemmin tarpeen.

Epätoivoiset sinkut: lukekaa Rhonda Byrnen elämänfilosofinen kirja Salaisuus - The Secret. Kirjan opettama tapa suhtautua elämään kiitollisuudella on nostanut minun elämäni aivan uuteen nousuun. Nyt ymmärrän sen, mikä jokaisen pitäisi ymmärtää: miltei kaikki tässä elämässä on omasta mielestä ja asenteista kiinni. Työn saanti, rakkauden löytäminen... kaikki.

kropsi

Kuulostaa hyvältä ja tosi positiiviselta! Täytyypä vilkaista tuota kirjaa.

romukasan ääniä

Hienoa Minni-Iines, että elämä hymyilee. Vielä on kesää jäljellä vaikka pian syksy saapuu. Positiivisuutesi ja uudet asenteet mitataan suhteen jatkuessa pidempään. Eroa ei kannata alkaa maalailemaan, mutta entä jos suhde ajautuukin erilleen, kestätkö sen, vai takerrutko mieheen. Oletko kasvanut itsenäisenä riittävän vahvaksi, vai onko tämä mies tukenut kasvuasi, ollut liian läsnä ja muuttunut tarpeelliseksi.

En halua masentaa tai vetää mitään jalkojen alta. Ehkä olet itsekin näitä ajatellut, mutta kirjoitin ne nyt kuitenkin "ääneen". Nimittäin mulle kävi niin, että juuri kun kuvittelin olevani vahva itsenäisenäkin (raskas avioliitto vielä raskaampi ero josta juuri ja juuri näin valoa), tapasin miehen joka oli kuin taivaan vastaus elämäni vastoinkäymisiin. Totuin siihen, mutta... suhde päättyi onneksi liian aikaisin kuin myöhään, mutta liian myöhään sittenkin. Vajaan vuoden kesti onni kun alkoi mennä huonosti. En kuitenkaan ollut itsenäistynyt ennen suhdetta tarpeeksi, vaan se ero vei syvemmälle kuin aiempi avioero. Siitä asti olen karttanut suhteita. Yhdenyön jutut heitän ulos ennen kuin saavat silmiään auki. Töistä on joskus vaikea selviytyä jne.

Toivottavasti miehesi on riittävän kunnollinen ja mukava ettei eron tielle tarvitse hakeutua, tai jos niin kävisi, se tapahtuisi hallitusti.

Minni-Iines

Noh, nyt kävi sitten miehen vakavien mielenterveysongelmien vuoksi niin, että sain muutaman viikon jälkeen pakit. Kuulemma ei johdu minusta. Eli sama kiroukseni jatkuu omasta olostani huolimatta: ei pitkiä parisuhteita koskaan.

Näköjään minun elämänfilosofisella muutoksellani omassa päässäni ei olekaan mitään muutosta siihen, millaisia miehiä vedän puoleeni tai vedänkö ollenkaan.

tango

Kovasti voimia sulle! Mutta hei, älä usko, että sinulla olisi jokin maaginen veto vääränlaisiin miehiin. Tuskin vain ajaudut suhteeseen, vaan noissa ihmisissä on ollut jotain sellaista, joka on kiehtonut sua. Mä itse en aikaisemmin uskonut, että olisin parisuhdekelpoinen (tämä monestakin syystä johtuva juttu: enole erityisen naisellinen typykkä, enkä kodin hengetär, en edes halua äidiksi...). Tämä taas vaikutti siihen, millaista parisuhdetta pidin mahdollisena. Jos kaikki tuntui olevan hyvin ja toinen rakasti ja oli vastuullinen suhteessa, niin minä aloin hötkyillä ja tuntea olevani huono, epäillä omaa rakkauttani, kriisiytyä itsekseni. Ero tuli jomman kumman aloitteesta. Sitten olin niissä jo valmiiksi huonoissa suhteissa. Jotenkin siesin paremmin sen, että oli ongelmia jotka kenties voitaisiin joskus ratkaista, kuin sen, että lähtökohta oli hyvä, mies tasapainoinen ja rakastava. Yhdellä miehellä oli alkoholiongelma ja toisella oli kaksisuuntainen häiriö, kumpikin älykkäitä ja omalla laillaan hurmaavia miehiä, joiden rinnalla mun oma huonommuudentunne menetti merkityksensä... Mun ei siis tarvinnut tehdä töitä paremman itsetunnon puolesta, vaan energia meni siihen, että jännitin miehen seuraavaa ryyppyputkea tai maanista kautta.

Tää on ihan kyökkipsykologiaa, mutta olisko mahdollista, että suhun vetosi tässä viimeisessä suhteessa juurikin miehen vakavat mielenterveysongelmat? Sitä voi kuvitella auttavansa toista tai tukevansa kumppania, kun oikeasti itse haluaisi tulla autetuksi tai tuetuksi. Ja sitten jos itsellä on ollut omia mielenterveysongelmia, niin helposti kuvittelee, ettei ns. normaalit ja tavalliset kykenisi ymmärtämään tai edes sietäisi omia huonoja hetkiä.

kyökkipsykologiaa...

"Mun ei siis tarvinnut tehdä töitä paremman itsetunnon puolesta, vaan energia meni siihen, että jännitin miehen seuraavaa ryyppyputkea tai maanista kautta."

Hienosti oivallettu. Ihminen elää toisen kautta eli läheisriippuvassa suhteessa.
Kun toinen häipyy jää outo olo. Sitten selvittää tilanteen ja tutustuu itseensä.

Onneksi nykyään tiedetään asioista ja niistä voi puhua ja kirjoittaa. Ei tarvitse hävetä ja lakaista ongelmia maton alle. Hyssyttely, pelkääminen ja salailu ei ole nykyaikaa.

Minni-Iines

Hmm. En tiennyt niistä mielenterveysongelmista juurikaan mitään, tulivat esiin vähitellen ja lopulta räjähtäen. En siis ole väkisin yrittänyt ihastua mielenterveysongelmaiseen. Tietysti ajattelin niiden selvitessä, että mä ainakin pystyn häntä ymmärtämään kun itsellänikin on kokemusta tietynlaisista olotiloista.

Mutta ei.

Mun kirous jatkuu. Vaikka olen tehnyt vuosia itseni kanssa töitä ja tuntenut tänä kesänä oloni levolliseksi ja hyväksi. Mikään ei siis näköjään auta mun tilanteeseen, mussa on jotain peruuttamattomasti vialla.

tango

Muista nyt kumminkin, että suhteen alkamiseen tarvitaan kaksi, lopettamiseen vain yksi. Älä ota kaikkea kontollesi, se on yhtä valheellista kuin se, että syyttäisi kaikesta toista.

Iso osa suhteista päättyy omia aikojaan ensimmäisten kuukausien jälkeen. Ihminen on sen verran monimutkainen olento, ettei hänestä saa muutamassa viikossa käsitystä - tai saa, mutta se käsitys voi olla ihan pintaa. Ei siinä, että sun suhteesi kaatuvat lyhyen seurustelun jälkeen TARVITSE olla takana sen syvempiä syitä, mutta kun sama kuvio toistuu useamman kerran, niin kai on syytä miettiä, miksi. Ja tää syiden miettiminen ei tarkoita sitä, että olisit jotenkin peruttamattomasti viallinen.

En mä tarkoittanutkaan, että väkisin olisit yrittänyt ihastua mielenterveysongelmaiseen. Mutta jos sulla on isosti sellainen käsitys, että sinussa on peruuttamattomasti jotain vialla, niin totta helkkarissa helpommin päädyt sellaisiin suhteisiin, joissa jo peruslähtökohta on nyrjähtänyt. Eikä noita nyrjähtämisiä suoraan ja tietoisesti noteeraa, en mäkään arvannut juopon kelkkaan lähtiessäni, että mies oli juoppo, tilanne valkeni vasta ensimmäisen vuoden aikana. Sama juttu bipon kanssa. Alussa nämä molemmat tyypit vaan vaikuttivat muhun voimakkaasti ja kuvittelin, että se olis ollut rakastumista. Jälkikäteisviisaudella oon vasta tajunnut, ettei esim. kumpikaan kyennyt vastavuoroisuuteen tunnetasolla. Eli jos mä sanoin vaikka "tykkään susta", niin toinen totesi suunnilleen "vai niin" tai ei mitään ja jatkoi jotain konkreettista hääräämistä. Mun tunnekoukkuni oli siinä, että jäin kiinni ihmisiin, jotka eivät peilaa mun omia tunteitani. Terapiassa selvisi, että oon ollut aika lailla näkymätön lapsi, eivätkä mun vanhemmat omien ongelmiensa takia ole osanneet vastata mun tunteisiin. Päädyin sitten suhteisiin, joissa oli ihan samanlainen tunneilmasto kuin mun lapsuudessani.

Jos osaisit luottaa, että olet ookoo ja rakastamisen arvoinen, niin suhteella olisi terveempi perusta, mille rakentua. Lisää terapiaa?

Tzim

Kenessäkään ei ole mitään maagista vetoa, joka vetää vain huonoja miehiä. Koko ajatuskin on naurettavaa epäloogisuutta ja lähes taikauskoa, joka sinänsä on naisilla yleistä. Ilmiö on kuitenkin nähtävissä ja sille on järkevä selitys. Kukaan ei yleensä halua sitä kuulla, koska totuus satuttaa. Kyse ei ole siitä että huonot hakeutuvat luoksesi. Ongelma on se, että huomaat vain heidät. Hyvät miehet ovat kyllä aina siinä ympärillä mutta tietyt naiset eivät ole heistä koskaan kiinnostuneita. Siksi niitä paskoja kokemuksia tulee heille solkenaan.

Usein ongelma on myös se, että monet naiset ovat kiinnostuneita vain kaikkein tavoitelluimmista miehistä. Kyseisillä miehillä on iso lössi naisia mistä valita, vaikka uusi nainen joka päivä. Heillä ei ole yleensä suurta motivaatiota pitää kenestäkään tietystä kiinni tai kohdella tapaamaansa naista hyvin. Jos tällaisia miehiä jahtaa, niin pettymykset ovat melkein taattuja. Koska suuret laumat naisia tavoittelevat näitä harvoja miehiä se johtaa siihen, että iso osa miehiä jää ilman kumppania. Tällaiset miehet ovat motivoituneempia olemaan hyviä puolisoilleen.

Mestari

Minullakin oli mahdollisuuteni oikeaan parisuhteeseen kun seurustelin 10 vuotta sitten. Ongelmana oli vain että en halunnut lapsia ja suhde kaatui. Olen monesti miettinyt, kumpi olisi ollut pienempi paha. Elämä unelmien naisen ja lasten kanssa vai elämä yksin?

metsänpoika

Kyllä sitä ihan tavallinen nelikymppinen mieskin voi ihmetellä samoja asioita, että on ihme kun ei oikeaa rakkautta löydä. Jos metsänkeiju on linjoilla, ilmoittelehan itsestäsi, jospa Jumala kuulisi rukoukset.

metsänkeiju

Taas osuin lukemaan tätä ketjua pitkästä aikaa. Taas kesä tulossa. Yksinäinen kesä. Nyt en ole viitsinyt edes yrittää tutustua kehenkään. Jos jostain vielä mies tupsahtaisi elämääni, niin ottaisin kiitollisena vastaan.

Entä Metsänpoika, mitä kuuluu nyt?