portabelle

Noin, olen miekkonen jolla ikää on rapiat 28 v ja valmistuminen häämöttää tässä pian edessä. Takana on lukuisat opiskeluvuodet ensiksi lukiossa ja sitten yliopistolla, minkä aikana on tullut vietettyä melko monipuolista sosiaalista elämää erilaisissa opiskelijatempauksissa, ainejärjestöjen hommissa jne. Vaan ei ole vieläkään tullut vastaan mukavaa tyttöä, joka olisi ollut halukas seurustelemaan. Läheisimmät opiskelukaverit on jo pariutuneet ja etäisyys niihin on kasvanut, luultavasti siviilisäätyero aiheuttaa pitkällä aikavälillä tällaista "erkaantumista" (?) Jotenkin "tilastollisesti" ajatellen olisi pitänyt jo natsata..

Miten voin välttyä erakoitumiselta? Haluaisin olla sosiaalisesti aktiivinen jotta opiskeluelämän ulkopuolellakin tapaisi uusia ihmisiä, mutta jotenkin tuo sinkkumies työelämässä kuulostaa sellaselta vähän lohduttomalta kuviolta, tuleeko se olemaan sitä 37,5h viikossa paiskimista ja loppuaika kotona sohvalla norkoilua. Jotenkin bönthöö ja radalla oleminen ei vaan kuulosta luontaiselta osalta vastuuntuntoisen kolmekymppisen elämää. Voi tosin olla mun omia ennakkoasenteitakin.

Onko kellään kokemusta samanlaisesta elämäntilanteesta, tai ideoita siitä miten voi jatkaa "sosiaalista" elämää työelämässä? Lähinnä kiinnostaa tietää että onko työelämässä toivottomalla romantikolla vielä toivoa :) erityisesti kiinnostaa kuulla tarinoita tosielämästä..

Mestari

Taidat olla tietojenkäsittelyn opiskelija? Voin sanoo että ei kannata edes haaveilla parisuhteen löytämisestä. Mutta ei hätää jos sulla on kavereita. Niiden kanssa voi pitää hauskaa ja viettää sosiaalista elämää ilman parisuhdettakin. Itsellä alkoi vasta työelämässä juhliminen ja sosiaalinen elämä kun seurustelin opiskeluajat. Viina virtaa ja laulu soi ja ikääkin on vasta 36.

ei sinkku mutta

Kyllä työelämässä on paljon sinkkuja. On pikkujouluja, team building tapahtumia, kesäjuhlia ym. joissa voi tavata muita. Ja toki työelämän lisäksi on sitä vapaa-aikaa, jolloin voi harrastaa ja tavata sitä kautta samanhenkisiä ihmisiä. Omalta työpaikaltani tiedän parisuhteen, jossa työkaverit ihastuivat toisiinsa ja hyvin heilläkin näyttäisi pyyhkivän. Ei elämä pääty koulun loppumiseen :)

n30

Aloita joku mieluisa harrastus: sekakuoro, jooga, joku itsepuolustuslaji, kiipeily, tanssi, mikä vaan. Harrastusten parissa on mukavaa, ei erakoidu, ne vähän niinkuin korvaavat opiskelijariennoissa käymisen, ja niissä tapaa samanhenkisiä vastakkaisen sukupuolen edustajia työtapahtumia rennommissa merkeissä. Mutta valitse laji, jota harrastavat sekä naiset että miehet: todennäköisyys tavata naisia on selvästi pienempi, jos liityt mieskuoroon...
Harrastusmenot ovat myös tervehenkisempää toimintaa kuin radalla oleminen ja sopivat paremmin vastuuntuntoisen kolmekymppisen imagoosi :) Suosittelen vahvasti!

NaimisissaN28

Kyllä työelämässäkin on sinkkuja ja sosiaalista elämää. Monella on kuitenkin jo suhde ja perheenperustaminen ajankohtaista siinä vaiheessa. Kannattaa pitää silmät auki kumppaninvalinnan kannalta, koska kolmekymppisenä parhaat on yleensä jo viety päältä. Mitä vanhemmaksi tulet, niin sitä vaikeampaa on löytää hyviä naisia. Näin ainakin eräs miespuolinen sinkku ystäväni kertoi. Hyvällä fiiliksellä ja hyvillä sosiaalisilla taidoilla löydät kuitenkin varmasti itseäsi tyydyttävän elämän opiskelun jälkeenkin.

*******

Joillakin on onni löytää suhde alle kolmikymppisenä. Minullakin tämä onni oli, mutta suhde kesti vain muutaman vuoden. Nyt olen kai päätynyt siihen "ei-hyvien naisten" joukkoon, kun sinkkuus on kestänyt jo liian pitkään ja neljäkymmentä alkaa joissain vaiheessa alkaa häämöttää... Allekirjoitan kyllä sen, että suhteen löytäminen ei ainakaan helpotu vanhemmiten.

Aloittajalle toteaisin, että itsekin löysin sen ainokaiseksi jääneen pidemmän suhteeni vasta työelämään siirryttyäni. Taisin olla silloin 27-vuotias. Eron jälkeen meni (liian) pitkä aika haavoja nuollessa ja nyt huomaan ympärillä olevan vain varattuja miehiä. Joinakin kertoina olen luullut löytäväni uuden suhteen, mutta ikävä kyllä ovat jääneet vain lyhyisi yritelmiksi. Tosin olen kyllä pitkälti tyytyväinen elämääni, vaikka sinkkuna elänkin.

Tsemppiä sinulle ap! Olet vielä nuori, joten pidä itsesi aktiivisena myös suhteen löytämisessä!

ASD

Erikoinen johtopäätös ap:n tekstin perusteella. Miksi juuri tietyn aineen opiskelija?

commuter

¨
Olen ikäisesi nainen, myöskin vastavalmistunut ja siirtynyt työelämään, ja koen paraikaa kriisiä asiasta. Työssäni on vanhempia ihmisia, nuoret ovat jo pariutuneet, ja muutoinkaan työ ei itsessään ole mitään kaikista sosiaalisinta sortiltaan (ainakaan sosiaalista varteenotettavien ihmisten parissa;).

Tämä on ihan kauheaa, kaikki aika ja energia menee työhön, uuden elämäntyylin- ja rytmiin sopeutumiseen, uuden oppimiseen, ja ihmismassan mukana työmatkalla vaeltamiseen :(

Aiemmin opiskellessa elämäni oli jännittävää, ja aina löytyi poikaystäväehdokkaita, joskus jopa riesaksi asti. Muutoinkin sai nukuttua enemmän, oli vireessä, oli kaikenmaailman sosiaalista tilannetta ja intressejä, projekteja meneillään. Nyt elämä on vain työtä, ja jotakin harrastusta... Välillä järkyttää että tähänkö tämä kaikki intohimoinen opiskelu, suuret unelmat yms sitten tyssäsikin, rankkaan työputkeen joka nyt alkoi.

Joku sanoi että heidän elämänsä loppui lasten saantiin, minun elämäni loppui kun siirryin koulutustani vastaavaan, rankkaan työhön. :( Olen myös väsynyt ja stressaantunut, mikä tuskin saa sitä ennen valovoimaista luonnettani esiin mihin se ihaha mies sitten voisi viehättyä . VOIH!!!! Etsi se tyttösi kun vielä voit!!! ;)

gggggg

jotakin tekisi mieli sanoa tähän. uuteen rytmiin sopeutuessa menee varmaan jonkun aikaa, ehkä vuosi? kokopäivätyössä ja sinkkuudessa on se hieno puoli, että silloin on rahaa harrastaa ja matkustaa (kyllä sitä aikaakin joskus on). jos tuntuu vielä parin vuoden kuluttua, että työ imee kaikki mehut, niin sitten kannattaa harkita siirtymistä vähemmän stressaaviin työtehtäviin. mutta uskon kyllä, että alat nauttia työstäsi. siirtyminen uuteen elämänvaiheeseen voi vain olla stressaavaa.

yritä tehdä vapaa-ajallasi voimaannuttavia asioita: käy hieronnassa, yritä vaikka löytää joku luontopolku lähistöltä ja mene muutaman tunnin retkelle luontoon, nuku kunnolla viikonloppuisin.

portabelle

ethän ole sattumoisin terveydenhuoltoalalla? itse menin sille puolelle ja täytyy myöntää, kyllä ne juissit on aika vähissä työpäivän jälkeen :D plus että valtaosa henkilökunnasta on yli 50v...

commuter

[QUOTE=portabelle;11037259]ethän ole sattumoisin terveydenhuoltoalalla? itse menin sille puolelle ja täytyy myöntää, kyllä ne juissit on aika vähissä työpäivän jälkeen :D plus että valtaosa henkilökunnasta on yli 50v...[/QU

Olenpa hyvinkin. Lisäksi työssä ollaan sellaisessa roolissa, joka pakottaa oman persoonan kaavoittamiseen ja jopa tukahduttamisen. Tuntuu hurjalta, että tässä olotilassa sitten oli se palkinto, mihin monen vuoden uurastus sitten tähtäsikin. Lisäksi huomaan, että fysiikkani reagoi erityisen huonosti vähentyneisiin yöuniin. Ei minulla edes olisi energiaa käydä missään treffeillä, ja aiemmin monista asioista kiinnostunut luonteeni typistysellaista vauhtia että koen minäni muuttuvan enemmän kuin osasin kuvitella. Mutta kiitos tsempistänne, kenties tähän sopeutuu alkushokin jälkeen. Turhan usein vain näkee esimerkkejä miten se tapahtuu oman hyvinvoinnin kustannuksella, loppuunpalamisisineen yms.

En vain osaa tähän tilanteeseen mitään seurusteluja nähdä mahtumaan.

M50-

Ryhdy alumniksi.

mies 38

Nuku enemmän.

zzzinkku

Please, älkää tulko hakemaan sitä puolisokandidaattia harrastuspiireistä. Olen sinkkunainen, harrastan erästä lajia, joka on naisilla harvinainen. Kyllästyttää kun kaikenkarvaiset turjakkeet tulevat pyytämään leffaan kahville tms. Minä en ole valinnut harrastustani siksi että tutustuisin siellä tulevaan mieheeni vaan ihan sen lajin itsessään takia .

Etsin toki miestäkin. Viikonloppuisin raflasta, ei se ole kiellettyä meiltä yli kol kymppisiltkään. Mitäs pahaa siinä on että siellä "radalla" joskus käy, kivaahan se on!

nainen vm 72

No ompas se työelämä rankkaa teillä akateemisilla. Itse siirryin työelämään 19 kesäisenä amiksen jälkeen, ja olen siitä lähtien ollut duunissa, vaihtanut olen toki duunipaikkaa jonkun kerran. Ja kyllä jaksan harrastaa, valvoa, matkustaa, etsiä jopa miehiäkin D etenkin nyt kun olen taas sinkku. Mikä siinä duunielämässä nyt niin raskasta on, ainakaan minä en sitä käsitä? Toki onhan siinä omat juttunsa ja vanhemmiten ei jaksa samanlailla kuin kaksikymppisenä mutta ei tämä nyt mikään maailmanloppu sentään ole.

aksu

Yleensähän me vaadimme itse itseltämme aina eniten, mutta puolustan kyllä akateemisia sen verran että akateemiset ovat usein asiantuntija tai johtotehtävissä ja heiltä odotetaan korkeamman palkan vastineeksi tehokkuutta ja enemmän vastuunkantamista kuin duunareilta. Oman kokemukseni mukaan lähinnä se vastuunkanto syö ihmistä.

Itse olen yrittäjä ja tässä hommassa vastuuta erityisesti pitää kantaa. Joskus olen hetkittäin kateellinen duunareille kun he voivat vain aamusta tulla töihin ja kun lähtevät kotiin eivät kanna tämän firman murheista kuin pienen murto-osan. Toisaalta jokaisessa työssä on omat hyvät ja huonot puolensa joten tämä on ammatinvalinta kysymys. Minä valitsen ennemmin pitkät päivät ja olen pomo kuin pomotettava. Toisaalta teen nyt pitkää päivää niin uskon saavuttavani myös taloudellisen riippumattomuudenkin lähivuosina. Koen sen kyllä ansaitsevanikin.

ainokainen

Minulla on samat kokemukset työelämästä kuin commuterilla. Ekat viisi vuotta menee sopeutumiseen. Tein itse ekat vuodet 10-12 tuntisia päiviä jatkuvasti. Se nyt vaan kuuluu kuvioon. (Olen myös sattumoisin terveydenhuoltoalalla, asiantuntijatehtävissä.)

Kun etenee uralla, saa ehkä asiat junailtua vähän eri tavalla ja sen myötä sitä vapaa-aikaakin alkaa olla taas enemmän. Mutta ei kaikilla. Työn imu on aika kova, ja siitä saa niin paljon kicksejä, kun teee hommia ja saa asioita tehtyä. Itse ainakin jäin tavallaan koukkuun siihen. Muu elämä jäi.

Mielestäni on tärkeä miettiä oma urasuunnitelma ja toteuttaa sitä määrätietoisesti. Muuten jää raatamaan ilman mitään päämäärää.
Raataminen on välivaiheena ok, mutta ei pysyvänä olotilana. Usein ne raatajat eivät myöskään etene urallaan; kaikki energia menee jaksamiseen.

Innovatiiviset tyypit pääsevät eteenpäin, ja heillä on myös pokkaa jättäytyä oravanpyörästä tarvittaessa sivuun. Jos huomaa olevansa raatamisloukussa, kannattaa kysyä itseltään, teenkö nyt oikeasti töitä oman urakehitykseni eteen, vai teenkö tässä nyt vain ilmaista työtä työnantajalle. Jos tekee liikaa työnantajan eteen saamatta sitä itse mitään, on katkeroituminen ja loppuunpalaminen edessä ennen pitkää.

commuter

Ihana saada vertaistukea henkilöltä, joka on ollut vastaavassa tilanteessa, mutta näemmä osannut siitä selvemmille vesille navigoida.

Itse koen olevani loukussa, ja olen enemmän kriisissä tilanteeni takia kuin uskallan itselleni myöntää. Stressiäni lisää se, että vaikka uskonkin tilanteeni muuutuvan n. viiden vuoden sisällä niin, että toisaalta itse sopeudun, ja toisaalta pääsen työssäni eri kuvioon, niin pelkään "pariutumisikkunani" sulkeutuneen, tai ainakin pienentyneen tuohon ikään mennessä ja jääväni junasta. Mitä enemmän työ elämää ja itseä määrittää, sen enemmän tajuaa miten tärkeää olisi olla sitä muuta sisältöä elämässä, kuten esim oma perhe. Se vain pitäisi olla jo nyt valmiina.

Toisaalta kuitenkin, parisuhde itsessään ei ole mikään tae onnellisuudesta, joten eipähän ole mitään mahdollisia stressitekijöitä sen suhteen nyt uraan keskittymisen tiellä. Hyvänä asiana voin nimittäin todeta ainakin sen, että tässä tilanteessa ei minulla ainakaan olisi sitä turhuuteen ulottuvaa kärsivällisyyttä ei-niiden-oikeiden miesten suhteen, en todellakaan katselisi hetken vertaa esim selkeästi minua roikkumassa pitävää sitoutumiskammoista miestä, miestä joka ei todella rakasta, tai muutoin huonoa käytöstä, sillä sietokykyni ylittyisi varmasti nopeammin! Siinä tulee sitten heti karsittua jyvät akanoista, eikä pyöriteltyä mieskuvioita liiaksi mielessään. Opiskelijatyttösenä katsoin jos jonkinlaista tyyppiä.

TÄMÄN takia naisten korkeakoulutus ja vaativat työtehtävät ainakin kannattavat! ;)))

ainokainen

Minäkin mietin silloin ylityövuosien aikaan, että tässäkö tämä oli. En ikinä jaksanut lähteä mihinkään, ja jos lähdin, haukottelin leuat väärällään jo klo 22 aikaan. Ei puhettakaan, että olisin jaksanut istua jossain pilkkuun asti.

Suurin osa kavereista on samassa tilanteessa, joko korvia myöten töissä kiinni, tai sitten perheen kanssa. Perheellisillä nyt ei ole aikaa edes sen vertaa, mitä sinkuilla. Onneksi ystävyysuhteet ovat säilyneet. Tapaan kuitenkin ystäviä nykyään mieluummin illallisen merkeissä hyvässä ravintolassa. Siinä saa kuulumiset paremmin vaihdettua, kuin jossain ärsyttävän diskomusan jytkeessä. Siitä sitten jatketaan baariin, jos jaksetaan. Yleensä ei jakseta.

Jotenkin tuntuu, että aika on ajanut ohi. Olen 36 enkä jaksa mennä enää baareihin. Baarin vessan peilistä katsoo turvonnut olemus ja väsyneet kasvot. Miehet eivät enää katso perään. Nuoret, kauniit ihmiset pitävät hauskaa keskenään. Mitä minä sieltä haen?
Joku suruprosessi siinä oli, mutta nyt tuntuu, että ihanaa kun ei tarvitse enää lähteä sinne.

Mestari

Minä olen alkanut haaveilla duunariammatista. Yliopisto-opinnot jätin kesken ja töissä inhottaa olla palavereissa, jotka ovat täynnä turhia paskantärkeitä ihmisiä. Tämä minun downshiftaus-ajattelu karkottaa varmasti loputkin naiset, jotka arvostavat urakehitystä. Fuck 'em! Mulla loppu just lyhyt suhde työkeskeisen yliopistonaisen kanssa. Minä en oikeastaan edes siedä sitä että ihmiset puhuu työjuttuja. Ketä vittu kiinnostaa jonkun työasiat. Minä en ainakaan tylsistytä ihmisiä koskaan kertomalla työasioistani.

Tämä on yhteiskunnallisesti vastuutonta puhetta, koska jokaisesta ihmisestä pitää puristaa kaikki mehut irti yhteiskunnan hyväksi. Monta vuotta meni opiskeluihin ja nyt mietin oman alani hylkäämistä.

ainokainen

Vähän samat fiilikset mulla. Siis tottakai perustoimeentulo pitää olla kunnossa jne. mutta muuten...

Palkat ei ainakaan mun alalla huimaa. Jos tienaisin 5-6 tonnia tai edes 4 niin joo, mutta kun palkka alkaa kolmosella, niin ei tässä kauheasti ole motivaatiota tehdä ylitöitä ilman palkkaa.

Huomasin edellisessä työpaikassa olevani "putkessa" jossa ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa häämötti yleneminen, mutta se raatamisen määrä ei tuntunut sen arvoiselta, että olisin jaksanut jäädä sen varaan roikkumaan.

Vaihdoin työtehtäviä vähemmän vaativiin hommiin, tavallaan epäkunnianhimoista, mutta en vaan jaksanut olla enää siellä istumassa joka ilta perse homeessa.

Nyt lepäilen ja mietin, mitä oikeasti haluan tehdä. Opiskelen tässä ohella ja kattelen, josko tulevaisuudessa löytyisi jotain oikeasti kiinnostavampaa, eikä aina vain sitä puurtamista ja just sitä helvetin kokouksissa istumista.
Usein oli jalatkin illalla töistä lähtiessä niin turvonneet, että en saanut saappaan varsien vetoketjuja kiinni. Saappaat auki sitten lenksottelin bussipysäkille.

Ja joo, yhdyn täysin tuohon, että vapaalla ei kiinnosta p**kaakaan puhua työasioista tai kuunnella toisten työjuttuja. Ellei sitten ole kyseessä ole joku hauska juoru tms. Mutta jos se on vain jotain yleistä työlätinää niin voi hyvää päivää, ei vois vähempää kiinnostaa!

Vapaalla nimenomaan pitää puhua ihan eri asioista, irroittautua, tehdä asioita joista oikeasti nauttii. Jos se ei ole baariin lähtemistä, niin jotain muuta. Vaikka sitten vaan sitä sohvalla makaamista ilman syyllisyyden tunnetta siitä, että ei saa mitään järkevää aikaiseksi. Jotenkin me suomalaiset ollaan liian tunnollisia. Uskotaan, että raataminen kannattaa. Ei se kannata! (no, ei ainakaan mun palkalla...)

aksu

Minusta tuo on ihan fiksua jos et viihdy nykyisissä hommissa. Itsekin joudun välillä seurustelemaan paskantärkeiden ihmisten kanssa, mutta onneksi kuitenkin aika vähän. Enimmäkseen toimin toisten yrittäjien kanssa ja heillä on yleensä jalat maassa.

Itsekään en jaksa jauhaa työasioista ja ärsyttää että jos tutustut johonkin uuteen tyttöön tai naiseen niin he aina ensimmäisenä kysyvät työstä, yrityksestä jne. Eikö naiset vois olla vähän kiinnostuneempia miehestä ihmisenä eikä siitä mitä hän tekee? Ei mua kiinnosta mitä nainen tekee vaan se että onko hän mukava, ystävällinen, optimistinen, meillä on yhteisiä arvoja jne.

commuter

No siinähän osa niistä arvoista tuleekin esille, jos toinen puhuu töistään ja toista ei voisi vähempää kiinnostaa. Toisin sanoen, toinen määrittää itseään työstatuksensa- ja roolinsa kautta, ja toisen mielestä työ kuuluu ns muun elämän ulkopuolelle, jollekin ei-niin-tärkeälle välttämättömyyden kentälle.

Eli ei _kaikki_ puhu vain työstään ja halua kuulla toisen työstä, vain ne joiden arvojärjestyksessä se tulee korkealle. Jollekin taas työ saattaa olla hänen suuri intohimonsa, ja näin myöskin aivan luonnollisesti suuri osa sitä mitä hän on ja edustaa ihmisenä, jolloin työstä puhuminen valottaa hyvinkin paljon juuri hänen persoonaansa, vaikka vastaavasti omasta työstä puhuminen ei valottaisikaan.

Työn äärellä olevat kysymykset siis jo paljastavat paljon henkilöstä, siten miten siitä puhutaan, tai halutaan jättää puihumatta. ;)

dsssssssssssssss

Opiskeluaika oli tosiaan parasta aikaa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen, ainakin itselläni oli silloin eniten suhteita ja parhaiten itselle sopivia/omia kiinnostuksenkohteita jakavia miehiä. Eli kysymys on aika hyväkin.

Toisaalta kyllä muuallakin voi tutustua. Itse tapasin joitain miehiä ravintoloissa, mutta niistä ei ehkä noiden em. erilaisuuksien takia tullut mitään. Harrastuksissa en ole koskaan onnistunut ketään tapaamaan, mutta joillain se onnistuu.

Cleopatra

no voi hyvät hyssylät. Onpa ajat muuttuneet sitten kun itse valmistuin. Älkää hyvät ihmiset masentuko - työelämään totutteleminen vie totta kai aikaa eikä siitä nyt pidä kauheasti huolestua jos joutuu sinkkuna jonkin aikaa olemaan. Sitä paitsi täällähän kirjoittelee samanlaisessa tilanteessa olevia sinkkuja - sekä miehiä että naisia. Mikä estää kommunikoimasta keskenään ;-). Jospa....;-)