| Vihdoinkin perhosia.
Ihanaa olla hillittömän ihastunut pitkästä aikaa. Ja kerrankin tuntuu siltä, että vastaihastusta on oikeasti havaittavissa ja sitä näkyy jopa selkeämmin kuin mitä itse - vielä tässä vaiheessa - uskaltaa toiselle osoittaa. Monta vuotta olemme olleet tuttavia, mutta viime kuukauden aikana (tarkkaa syytä tähän en edes tiedä) olemme tavattuamme jääneet puhumaan niitä näitä. Keskustelut ovat oppilaitoksen käytäviltä yhtäkkiä jatkuneet myös illanistujaisiin ja juhliin, joissa nykyään löydämme itsemme istumasta toisen vierestä, mukamas vahingossa ja samalla hieman tilannetta peitellen, ja sitten vuorotellen keksien tikusta asiaa. Tai oikeastaan mitään tikkuja ole, kaikkihan mitä hän itsestään kertoo on kiinnostavaa ja haluan tietää lisää.
Kumpikaan meistä ei ole tehnyt konkreettista aloitetta, ja itse asiassa hyvä niin, en halua kiiruhtaa tutustumistamme menemällä virallisille treffeille, jotka helposti luovat tietynlaiset odotukset, varsinkin tällaisille hieman ujoille ihmisille. Toisaalta on myös vaikea kestää tätä molempipuolista pidättyväisyyttä selkeiden ihastumisen merkkien osoittamisesta. Kumpikinhan olemme ujoja ja melkein helpompi (ja kivempi) vain tutustua pikku hiljaa, antamalla pieniä vaikeasti luettavia signaaleja ja kuitenkin tietäen sisimmissään, että toinen luultavasti tuntee samoin.
Mies on ujompi. Olenhan minäkin, mutta osaan onneksi helposti rikkoa tukaliksi kehittyviä kömpelöitä hiljaisuuksia ja pitää tarvittaessa keskustelua yllä, siten hänen ei joka välissä tarvitse kuumeisesti miettiä mitä sanoisi seuraavaksi. Ei hän kuitenkaan ole tuppisuu, ja on tähän mennessä uskaltanut osoittaa enemmän lähestymisen merkkejä kuin minä, varsinkin parin juoman jälkeen, jolloin roolit ikään kuin kääntyvät. Olenkin sellainen arkajalka.
Vaikeinta tässä tilanteessa on tietää, milloin olemme valmiina ottamaan seuraavaan askeleen, kumpi sen ottaa, ja tuleeko se olemaan viisas päätös, vai "olisiko sittenkin" pitänyt odottaa ja oikeasti oppia tuntemaan toinen keskustellen ja ns. "flirttailevasti kaverimielessä" hieman kauemmin. Mutta kai se on kestettävä. Jos tämä tästä suhteeksi lopulta kehittyisi, niin ainakin kiitän itseäni siinä vaiheessa. Kai?
Tähän asti ne minun pari oikeasti onnistuneet ja pitkät parisuhteet ovat kaikki alkaneet lähes äkkiarvaamatta 3-6 kuukauden intensiivisen tutustumisen/yhdessä hengailun jälkeen, joissa kiinnostuksen merkit olivat vain rivien välistä luettavia ja pienistä ei-seksuaalisista kosketuksista. Niin kuin nytkin. Perhoset pyrähtävätkin aina lentoon kun hän erinäisissä ei-virallisissa tapahtumissa liikkuu ympärilläni paljon vapautuneemmin ja laskee usein käden olkapäilleni tai leikkisästi taputtaa päätäni. Ja tuntuu olevan siinä lähellä koko ajan. Meidän välillämme kaikki on niin niin hienovaraista ja mitään ei sanota suoraan, niin niin varovaista, että puhelinsoitoillekin pitää aina löytyä joku "tärkeä tiedustelu asiasta x" ja vasta sen jälkeen uskaltaa puhua myös muista asioista, aivan kuin "siinä samalla" ja mukamas suunnittelematta. Haha, ja molemmat tässä reilusti yli kaksikymppisiä :) Naurattaa vähän.
On se kutkuttavaa. Ja samalla niin tukalaa.
Kertokaa ihmeessä omia tämänhetkisiä tilanteitanne, varsinkin jos alkava "suhteenne" on yhtä epämääräinen kuin minun. Toki mielelläni kuulen kaikkia muitakin. Sinkut, mikä tilanteesi juuri nyt?
T. 1,5v sinkku
| 
