tai ..

Jospa sohvis on saanut muijalta turpiinsa?

Uneton 1-näinen

Tee sinä samoin. Tai oikeastaan: älä tee mitään. Eli älä yritä tehdä vaikutusta. Opettele olemaan tyytyväinen itseesi ja elämääsi ja niihin vapaa-ajanviettotapoihin joihin 'joudut tyytymään' kavereiden hengaillessa kumpaneidensa kanssa. Kun olet tyytyväinen itseesi ja elämääsi, on miehenkin helpompi kiinnostua sinusta. Hapuileva ja epävarma nainen vähän työntää luotaan. Houkuttelee toki onnenonkijoita ja niitä jotka haluaa omaa egoaan pönkittää pompottelemalla arkaa naista. Mutta tasapainoinen ja itsevarma mies tarvitsee rinnalleen tasapainoisen ja itsevarman naisen. Siitä se yhteiselämä saa alun. Ylimieliset jurpot on asia erikseen. Sen verran itsekunnioitusta suhteessa pitää olla ettei alennu parisuhteen toivossa töykkiöiden jalkoihin. Tsemppiä.

loner

...siis kaikki te normaalit, sinkut tai eronneet, suomalaiset naiset? Olen muuten huomannut tuon itsevarmuushommelin. Niinä aikoina kun vielä oli oma kulta omassa kainalossa, niin kyllä piisasi vientiä silloinkin, kun ei sitä halunnut. Nyt se jostakin syystä on muuttunut, kun se ex-kulta on toisen kainalossa ja vihkisormus lähti omasta sormesta. Omasta erosta kaksi vuotta ja nyt tässä on koetettu elää ihan normaalia elämää ja koetinpa tuossa pyytää yhtä naistakin ulos. Ei oikein onnistanna, mutta pakit tyttö antoi ainakin tyylikkäästi. Ei jäänyt hänestä mitään pahaa sanottavaa, päin vastoin.

Pulmana vähän on, ettei normaalia ihmiskontaktia kahden sinkun välillä ole oikein mahdollista tapahtua, kun arki pukkaa päälle. Etenkin, jos sattuu olemaan lapsia, niin kuin itsellä. Ainoa paikka etsiä muita sinkkuja tuntuu olevan baari ja sielläkin joka toisella on sormus lompakossa jemmassa. Ei ole ainakaan meikäläisen paikka. Ja mitä tulee tuohon, että vie jalat alta, niin aika paljon on pyydetty ensimmäisen kohtaamisen perusteella, jos kamppaamista ei lasketa! ;) Kyllä sen silti ymmärrän, toivon itsekin jonkinlaista kipinää kohtaamisessa. Olen vaan tässä edellisen suhteen seurauksena oppinut sen, että tutustuisin mieluummin hitaasti ja varovaisesti ja ikään kuin laskisin suhteen perustan niin, ettei talo myöhemmin huoju...

2. ikuinen vanhapiika

Kiitos tsemppauksesta :)

Oikeastaan olen tyytyväinen elämääni. Sen muistan itsekin, että silloin kauan sitten varattuna ollessani olisi seuraa löytynyt helpostikin... Maailma rakastaa kylläistä leijonaa. Vai miten se menikään?

Kavereiden kanssa en neljääkymmentä lähestyvänä juurikaan hengaile, kun kaverit ovat jo perheellisiä ja se yhdessäolo tapahtuu yleensä jonkun kotona ja baarireissut ovat vaihtuneet teatteri- ja keikkakokemuksiksi. Joskus on tullut tavattua joitakin miehiä kavereiden kautta, mutta toistaiseksi eivät kemiat kohdanneet pidempään suhteeseen asti.

2. ikuinen vanhapiika

Niin totta!

Oma elämä on reitillä koti - työ - harrastukset. Jos siille reitille joku osuisi... Kotoa ei tule kukaan hakemaan. Töissä miespuoliset ovat varattuja. Harrastuksissa (jumpat, kuntosali) keskityn kuitenkin mieluiten siihen liikkumiseen. Varmaan joutuisin paniikkiin, mikäli spinningin jälkeen tulisi joku treffipyyntöjä esittämään. Eikä varmaan tulekaan, sillä näytän huomattavasti paremmalta baarissa kuin reippaan jumppatunnin jälkeen :D

Tosin baareissa en nykyisin oikein käy. Keikalle saatan toisinaan lähteäkin, mutta siellä ihmiset ovat tulleet bändiä katsomaan.

Jotenkin karulta tuntuu sekin, että todella monet tuttavapiirini ihmiset ovat tavanneet nimenomaan netin kautta. Eivätkö ihmiset oikeasti enää löydä toisiaan elävästä elämästä?

loner

Niin, eivätkö ihmiset tosiaan löydä toisiaan elävästä elämästä? Nähtävästi eivät. Toisaalta, tässä kohden täytynee katsoa itseäänkin peiliin. Ajatellaanpa nyt. Meidän sosiaalinen elämämme on yhä enemmän chatissa, facebookissa jne. Täälläkin me keskustelemme siitä, miten on niin hankala tavata niitä oikeanlaisia ihmisiä. Eipä ihme, kun harrastusten, kodin ja työn lomassa kulutamme kaiken vähäisen vapaa-aikamme tietokoneen äärellä sen sijaan, että lähtisimme ulos, menisimme torille kahville ja uskaltautuisimme katsomaan toisiamme silmiin. Nettituttavuus on siinä mielessä pelottava, että siellä voit antaa itsestäsi juuri sellaisen kuvan kuin haluat. Se on tavallisesti harhaa. Paremmat mahdollisuudet yleensä lienee, kun toinen pitää meistä juuri sellaisina kuin olemme, vaikka hikijumpan jälkeen, ei niin tällingissä. Tähän mennessä kaikkein viehättävin kohtaamani nainen eron jälkeen oli sellainen, jonka näin säännöllisesti työvaatteissa, jotka eivät tehneet hänelle oikeutta. Mutta ne silmät ja se hymy... Ei lykästänyt, kun pyysin treffeille, mutta ainakaan en ole vielä menettänyt uskoani siihen, että oikea kahden ihmisen kohtaaminen voi johtaa johonkin. Saattaa tietty olla, että alan olla jo menettänyt parasta ennen -päiväykseni! :D

2. ikuinen vanhapiika

loner, olet ainakin yrittänyt, kun olet viehättävää naista pyytänyt treffeille! Itsekin voin kirjata loppuvuodelle yhdet pakit. Vaan enpä ole sen useampaa miestä viime kuukausina treffeille pyytänytkään...

Joo, näinhän se menee, että netissä ihmiset lähinnä keskustelee. Elävässä elämässä jokainen murjottaa omaa elämäänsä yksin, vaikka olisi ratikassa tai bussissakin muiden ihmisten ympäröimänä. Tai missä tahansa.

Tänä syksynä kävi niinkin hassusti, että sain päiväsaikaan juttuseuraa junassa kahdesta vastakkaisen sukupuolen edustajasta. Eikä oltu ravintolavaunussa. Tosin siinähän se matka meni, kun miehet esittelivät lompakostaan lastensa kuvia, mutta pyysivät silti oluelle kanssaan... En voinut lähteä, kun oli sovittuna muuta menoa.

Oma "parasta ennen" -päiväys alkaa taatusti myös olla käytetty. Tosin toivon, että viimeiseen käyttöpäivään on vielä matkaa :D

Ikuinen vanhapiika =(

Kunpa oliskin mahdollista juuri tuo hitaasti eteneminen. Liika kiirehtiminen tai tapaamisten ehdottaminen saa minut jarruttamaan välittömästi. Jostain syystä näin vain on.
Minulla naisena on olisi vielä paljon annettavaa vaikka tietyissä jutuissa aika on ajanut ohi? Ja ihan tavallinen, suht normaali mielestäni olen =) En ehkä mielipiteineni ja arvoineni ihan perusmassaa, näin on sanottu. Kuka on mitäkin mieltä.
Silti nuo 'hitaasti haluavat' eivät kohtaa minua/minä heitä. Tottapa jossain joku hitaasti vaeltaa mutta ennen kun kohtaamme niin siihen menee aikaa =)))

loner

Juu, se voipi olla, että siellä joku taittaa taivalta niin hitaasti, ettei ole vielä ehtinyt kohdalle! ;) Hitaasti eteneminen ei tosin taida tänä päivänä olla kovinkaan muodikasta. Kaksi viikkoa tuntuu olevan pitkä tapailuaika, jonka sisällä pitää jo testata kyvyt sängyssä. Ok, ehkä kärjistän nyt asioita.

Asia on tämän hitaasti etenemisen kanssa vähän kyllä pulmallinenkin. Jos näin miehenä haluaa edetä hitaasti (kun samaan aikaan pitäisi olla aloitteellinen), jättää herkästi sellaisen mielikuvan, ettei nainen kiinnosta. Jää äkkiä kuva sitoutumiskammoisesta, vaikka kyse ei olisi välttämättä siitä. Omalla kohdallani kyse olisi siitä, että haluan oppia tuntemaan toisen kunnolla nähdäkseni, voinko luottaa häneen ehdoitta. Sitä ei selvitetä ihan hetkessä.

Ei selviä muuten sekään, miten uusi naisystävä suhtautuisi kahteen lapseeni, joista toinen ei oikeastaan ole edes biologisesti minun.

Ikuinen vanhapiika =(

Luultavasti hän jossain liikehtii suuntaani...
Sepä se että sitä haluis vähän oppia tuntemaan toista ja selvittämään omaa suhtautumistaan sekä toisen.
Mielestäni nykyään nainenkin voi olla aloitteellinen, ja jotkut ovatkin. Miksi sen osa pitäis jäädä miehelle.
Luultavasti minuakin pidetään sitoutumiskammoisena kun torppaan vauhdilla toimimisen. Kaipa minussa on tiettyä varovaisuuttakin, oisko se sit vaikka viisautta =) Jonkun toisen tyyli toimia on nopea ja se hänelle suotakoon.
Kyllähän oma ajattelu, suhtautuminen, mielenkiinnon tuntemus ja jopa tunteetkin selviävät ajan kanssa. "Haasteellisemmaksi" koen itse miehen joka ei ole niin "helppo ja selvä tapaus" (en keksi parempaa kuvausta) kuin sellaisen joka haluaa heti kiirehtiä ja josta oikein näkee että hän miltei etsimällä etsii naista elämäänsä.
Joskus ajattelen että pienessä kaupungissa minut on leimattu katkeraksi miestenvihaajaksi ja jopa ehkä lesboksi kun vain taivallan yksin =)) Nooo, ehkä nuo muut eivät ajattele minun asioitani ihan tuolla intensiteetillä =) Kumpaakaan edellä mainuttua en itsessäni tunnista, sitä varovaisuutta vain.

ihmettelijä

Vuoden vaihtuminen saa ainakin minut tekemään muutoksia vaikken mitään lupauksia nykyään teekään... Lopetin nettideittailun kokonaan, se on jo nähty ja koettu juttu, ja se alkoi enemmänkin olemaan minulle jonkinlainen pakkomielle. Tuntui muuten aika helpottavalta poistaa deittiprofiili, jännä juttu. Enpä aio muutenkaan etsimällä etsiä seuraa, annan asian olla. Joku tulee vastaan jos on tullakseen. Ei odotuksia, ei stressiä. Elämässäni on kuitenkin tulossa tänä vuonna joitakin uusia kuvioita, joten mistä tietää mitä esimerkiksi ne tuovat mukanaan, ainakin kaikkea muuta mielenkiintoista varmastikin.

moneskohan yksin

Varmaan pitäsi ensin olla jotakin kavereita kenen kanssa chattailla. Suomi24 chat ei toimi koneessani jostain syystä ja muita en tiedä olevankaan. En varmaan osaisikaan chattailla, saatikka suostuisi tapaamaan nettipersoonia.

Sama toimii facebookiin. Laitoin 2 vuotta sitten facebook-tilin ja se oli ihan julkinen ja kuvakin oli mistä minut tunnisti. Sain kolme kaveripyyntöä täysin ventovierailta ihmisiltä mut ei keltään tutulta. Edes puolitutulta. Pyysin paria sukulaista kaveriksi ja ne tuli. Sitten paria koulukaveria mutta kumpikaan ei vastannut. En pyytänyt toista kertaa. Sitten oli hiljasempaa. Laitoin joitakin tilapäivityksiä mutta kukaan ei kommentoinut eikä tykännyt. Yritin itse olla jonkin aikaa aktiivinen muiden suuntaan. Se siitä. Viime kesänä poistin tilin.

Täällä voi keskustella monesta mutta kavereita en lähtisi netistä hakemaan siltikään. Putoan aina työpaikan yhteisjutuissaki seinäruusuksi. Minut otetaan kyllä mukaan sellasena kasvottomana ja persoonattomana. Ehkä olenkin vähän arka mutta tällainen olen. En osaa olla ulospäin suuntautuva. Koitettu on, ja lopputulos on entistäkin huonompi.

Jos tykkäisin edes oluesta voisin käydä lähipubissa istumassa ja oluen voimalla kun kielikin notkistuu voisi jauhaa lantaa muiden kanssa. Yksinäinen nainen näyttäisi kyllä joltain muulta kuin juttuseuraa kaipaavalta kaverilta.

En ole nirso sosiaaliluokkien suhteen mutta jokin sivistystaso pitää olla että jaksaa edes keskustella. Jos pitää ensi töikseen selittää mitä tarkoittaa demokratia ei kannata politiikkajuttuihin edes osallistua. Tai miksi ihmiset on erilaisia ja niillä on oikeus olla erilaisia. Jokainen voi tykätä kissoista tai koirista tai olla tykkäämättä mutta mikään niistä ei ole oikein ja väärin ja toisenlaista ei kannata teilata. Silti värikästäkin keskustelua voi saada aikaan jos lähtökohdat on samat ja positiiviset. Ja sitä rataa. Mutta tätä se teettää kun kavereiden ja ystävien puuttuessa tuli opiskeltua sitä sun tätä. Opiskelukaveritkin tuntui olevan eri planeetalta eli mitään suhteita sieltäkään ei jäänyt. Alkuun oli avoin kun meitä yhdisti intressit saman asian opiskeluun mutta parissa kuukaudessa sitä vaan vetäytyy omilleen. Mitä nyt opiskeluun liittyen pidettiin yhtä. Ei lasketa sitä minusta kiinnostunutta miestä joka oli jokseenkin toivoton koko elämässään. Sitä olisi pitänyt tuuppia sekä ylä- että alamäissä ja myös tasamaalla ja semmosta jaksaa vain tiettyyn rajaan asti.

Teen työni mielestäni asteikolla 1-5 keskimäärin numerolla 4. Pyrin tekemään niin hyvin kuin voin mutta en vaadi itseltäni mahdottomia. Enkä muilta. Riittää kun tekee parhaansa. Jos ei edes yritä, sitten tulee moitteita. Kannustaa kuitenkin pitää. Se on kuitenkin vain työtä, vaikka 8 tuntia päivässä sitä tehdään.

Näytän varmaan just pinttyneeltä vanhaltapiialta vaikka pukeudun siististi vaan en trendikkäästi ja ehostan hieman en siis meikkaa. Ei haittaa. Jos mies haluaa itselleen äidin tai rakastajattaren, niin ymmärtää ettei minusta kumpaankaan ole. Jos haluaa tasavertaisen kumppanin, mahdollisuus on olemassa. Mitä vanhemmaksi tulee sen epätodennäköisempää esim. yhteen muuttaminen tulee olemaan. Voihan suhde olla silti hyvä vaikka erillään asuisi. Luulen.

Naisen mieli

"Olen vaan tässä edellisen suhteen seurauksena oppinut sen, että tutustuisin mieluummin hitaasti ja varovaisesti ja ikään kuin laskisin suhteen perustan niin, ettei talo myöhemmin huoju... "

Lainasin tuon joltakin ketjun kirjoittajalta. Juuri noin ajattelen nykyään itsekin. Olen vuosikausia sitten eronnut nainen, ikää on 48v ja viimeisimmästä seurustelusuhteesta tulee keväällä puolitoista vuotta kuluneeksi. Sen suhteen toinen osapuoli antoi odottaa paljon eli suunnitteli suhdettamme eteenpäin, lupaili paljon. Hän se sitten lopulta lopetti suhteen... Näistä kummasti oppii, ettei liikaa haihattele ja jälleen vähän tarkemmalla korvalla ja silmällä eteenpäin :).

Tällä hetkellä pidän deittisivustolla profiilia, muttei sen kautta ole tapaamista löytynyt. Ennen tuntui olevan huomattavasti vilkkaampaa, liekö ikä sitten tehdä sen, että yhteydenottoja tulee harvakseltaan. Enkä itsekään aktiivisesti niitä enää tee, lähinnä katselen ja olen tähän yksinelämiseenkin tyytyväinen. Nuorteni kanssa riittää vipinää, yksinoloa ei ole liikaa...

Kyllä se itselle sopiva vielä varmasti löytyy, uskon niin.

P.S. kirjoitella voi, jos tuntuu löytyvän kirjoittelemisen aihetta tai jopa kiinnostusta tutustua Pirkanmaalla (kuitenkin kaupungissa :) ) asuvaan naiseen, joka harrastelee liikuntaa, tykkää ulkoilla (mieluummin kaverin kanssa), käydä leffassa, syömässä, joskus "ulkonakin" ja suunnata minne nyt nenä näyttää ja kiinnostavaa tekemistä löytyy. Olet sitten mies tai nainen, niin kirjoittele - olen hetero, joten naisiin tutustun vain heteropohjalta :).

mii22 (at) luukku.com

siipeeni sain

" Välillä tuntuukin että pitää oikein esittää pirteää ja että kaikki on hyvin, ettei vaan ole se tylsä ilonpilaaja. Ehkä en vaan uskalla kokeilla, että ovatko he niitä oikeita kavereita jotka pysyvät mukana huonoinakin aikoina, koska jos eivät ole niin sittenhän minulla ei ole yhtään ketään."

En ihan kaikkia viestejä tarkkaan lukenut, mutta taidan olla ainoa vanha vastaaja :)
Olen osa-aikaeläkkeellä oleva nainen ja mietistellyt näitä asioita aika paljon, koska lapset ovat lentäneet pesästä, osa ulkomailla. Eroni jälkeen en käynyt oikeastaan missään, päätiin olla hyvä äiti, ja hyvä työssä. Eenmpään minusta ei riittänyt ja oikein tein.

Päätin myös, että lapsilleni ei tule uutta isää, eikä isäkokelaita meillä ramppaa. Kuitenkin aloin vuosia kestävän suhteen työpaikalla olevan miehen kanssa, joka itse oli/on avoliitossa. Siistiäkö?

Viisasta joo, mutta näin se meni. Kipuilin siinä, ihanaakin oli huomasin että lapseni kaipasivat uuttaa isää, kun kavereiden vanhemmat menivät uusiin naimisiin ja tuli uusia rakkauslapsia.
Työpaikan mies, lahjoi lapsiani...
Otin meille lemmikin ja se helpotti meitä kaikkia, nyt vain minua :)
Kokeilin kapakkaa, ei se minulle sovi, päissään en halua luoda suhteiata sitä tuli nuorena kokeiltua.
Kokeilin lehti-ilmoitusta, tapasin miehen joka itki entisen perään ja oli impotentti, joka oli taas minun syy.
Nettiin hurahdin ja kokeilin monta miestä, mutta vain yhden tapasin ja pieleen meni. Sain koukkuun yhden ihanan miehen. Mutta taas naimisissa olevan (suurin osa niistä naimissa on) koska tyhmä kertoi nimensä jo heti, ajattelin jopa kostaa. Koin itseni niin petetyksi.
Uhkasin mennä kylään, soittamaan ovikelloa. Reppenan itki ja pyysi anteeksi, että opettajahuoneessa joku vain päätti että pidetään yhdessä hauskaa?

Kokemusteni jälkeen olen (taas) päättänyt, että kiitti riitti, kukaan ei enää vaadi minulta timmiyttä, ja muutakaan mitä en ole, tahdo olla.
Olen lihonut, (siis lihottanut itseni ettei kukaan enää minua satuta) ettei kukaan enää kuolaa perääni ja ikäkin tosiaan jo suojelee.

Rakkaat sisareni ovat väliin ihmeissään, tiedän että säälivät minua. Olen kuitenkin haavoittunut jo liikaa parisuhdeyrityksissäni, että tuli vain mitta täyteen. Kaikkein tärkeintä minulle on LAPSI ja hänen hyvinvointinsa, itsestä en niin välitä.
Kun ikää tulee, ei enää tunne tarvetta rakastella, hassua ja hieno juttu. Minulla oli viisi vuotta sitten kuuma suhde (varattu mies) ja hullaannuin, koin kai viimeisen kunnon huuman jota on ihan muistella, loppuelämä. Verenpainetta, diabetes takaa sen etten täällä satavuotiiaaksi palloile, elämä on. Toki rukoilien etten sairastu vakavasti ja jäisi vuoteenomaksi, mutta eihän sitäkään voi valita. Suvussamme lapsi kuoli syöpään, urehileva läheinen vammautui aivorenvuodon vuoksi, töissä on palajon surullisia kohataloita.
Isosta sisarussarjasta olin se joka hoiti isän hautaan, ja hoidan nyt vanhaa äitiäni. Nyt olen lääkärini määräyksestä hoitanut myös itseäni, ja jättänyt vastuuta muille.
Miestä en halua, joskus toki kaipaan kun kuolaan ihani leffoja, mutta tässä tämä on. Ja minulle sopii.