valoa

Miten selvitä lemmikin kuolemasta? Suru on niin suuri

Edessä vielä

Vastaan vaikken tiedä vastausta. Minulla on vanhan koirani lopetus edessä, siirrän sitä koko ajan, koska en tiedä kuinka selviän eläinlääkärireissusta.

Kamalan itsekästä. Koira tosin vielä syö hyvin ja liikkuu, mutta jalat on niin jäykät, että hirvittää.

valoa

Kiitos vastauksestasi ja voimia sinulle! Meillä tuo koiran poismeno oli onneksi nopea. En tiennyt kyllä miten paljon tälläinen voi sattua

Suru on työtä

Osanottoni, tiedän kuinka kamalaa lemminkin menetys on! Itse jouduin yllättäen hyvästelemään rakkaan kissani. Ensimmäiset kolme päivää en muuta tehnytkään kuin kulkenut apaattisena ympäri tyhjältä tuntuvaa kotia itkuun purskahdellen. jokainen asia kodissani muistutti minua kuolleesta kumppanistani. Aamut olivat pahimpia, koska silloin koko karu todellisuus löi aina uudestaan vasten kasvoja.

Minua auttoi asiasta puhuminen ja onneksi en ollut surussa yksin vaan ympärilläni oli ihmisiä, jotka myös rakastivat ja kaipasivat lemmikkiämme. Toinen apu löytyi kirjoittamisesta: tein listan kissani luonteenpiirteistä, ulkonäöstä, hassuista ja myös niistä raivostuttavista tavoista. Näin sain hetkeksi hengähtää kaikelta siltä pakonomaiselta muistelemiselta -tiesin, että en unohtaisi yhtäkään pikkujuttua koskaan, sillä kaikki oli paperilla. Kävin myös läpi valokuvat ja valitsin niistä parhaat kehyksiin.

Raastava suru muuttuu kyllä ajan kanssa haikeaksi ikäväksi, joka on helpompi kestää. Nyt kolmen viikon jälkeen ikävöin ja muistelen joka päivä lemmikkiäni, mutta suru ja ahdistus ovat onneksi väistyneet. Pikemminkin olen kiitollinen jakamastamme yhteisestä ajasta ja niistä miljoonista lämpimistä muistoista.

Kahvi

Minä jouduin myös lopettamaan koirani 3½ sitten. Vieläkin ikävöin sitä ja muistelen mielelläni millainen se oli ja mitä se teki. se mikä harmitti oli se, että vaikka se oli 9 vuotias oli se täysin terve (ei lonkka-,nivel-,korva-, silmä', ym vikaa) paitsi, että se sai luusyövän...
Päätin olla leikkaamatta sitä sillä se oli sen verran vanha (iältään), että paraneminen olisi kestänyt kauan ja uusiutumisen todennäköisyys oli 95%...en halunnut antaa koirani kärsiä. Joten annoin sille särkylääkkeitä ja seurasin sen vointia tarkasti.
Vein koiran lopetettavaksi kun se vielä juoksi, leikki ja söi (koepala haava aukesi ja koin sen hyväksi "tilaisuudeksi" lopettaa koira).
Vaikka ikävä on suuri, sillä koira oli elämäni "suuri rakkaus" niin olen iloinen, että en antanut koiran kärsiä, ja että tiedän, että koira pystyi luottamaan minuun viimeiseen hetkeen asti. Koira kuoli tietäen, että en koskaan antanut sen kärsiä, enkä ajatellut omaa etuani. Tiedän myös, että näen hänet myöhemmin ja kyllä se välillä "istuu" sänkyni vieressä vartioiden, niinkuin aina ennenkin.

tkk

Puoli vuotta on siitä kun kissani lopetettiin, oli ollut ilonani kuusitoista vuotta.
Laitoin pehmolelukissan siihen kohtaan kodissani missä kissani yleensä makasi, koska katseeni sattui aina tyhjään paikkaan, se helpotti surutyötä.

miuk

Lemmikin menetys on aina kauheaa. Ei siihen totu koskaan... Kaikista pahinta on ehkä, että lemmikki kuolee yllättäen. Muutama vuosi sitten meidän rakas tyttökissamme nukutettiin sterilointia varten, eikä se koskaan herännyt. Se oli jotain aivan hirveää, kissa kuoli vielä minun syliini... Kisu oli kuollessaan alle kaksivuotias. Meni vuosi ennenkuin pystyimme ottamaan uuden kissan, vanhan kaverin muisto oli niin vahvana mielessä. Minun oli pakko kantaa kaikki kissan tavarat varastoon pois silmien alta, koska tuntui siltä, etten muuten pystyisi ikinä unohtamaan. Erityisen katkeralta kisun kuolema tuntui juuri siksi, että se oli lähtöisin erittäin huonoista oloista, se oli pentuna vieroitettu aivan liian aikaisin, se pelkäsi kaikkia ja kaikkea - minä sain sen kesyyntymään ja tottumaan tavalliseen kissanelämään.

valoa

Kiitos kaikille kun jaoitte kokemuksianne, ja kiitos sille henkilölle joka nosti tuon toisen keskustelun ylös. Helpottaa saada tällaista vertaistukea, vaikka olenkin surullinen, että tekin olette lemmikkinne menettäneet. Nyt on olo niin yksinäinen ja tyhjä, että on hienoa tutustua muiden selviytymistarinoihin ja saada voimia niistä.

tkk

Vielä luopumisesta. Kissaani ennen minulla oli koira kolmetoista vuotta jonka jouduin lopettamaan. Ainakin vuoden valmistauduin siihen ja kun se tuli ajankohtaiseksi niin vannoin etten ota ikinä mitään eläintä kun siitä täytyy luopua.Tietysti suru oli suuri.Meni vajaa vuosi kun otin tämän ihanan kissan jonka sain pitää 16 vuotta. Nyt muistelen molempia lämmöllä ja kiitän kun sain pitää ne noinkin kauan.
Näillä näkymin yritän tulla toimeen pehmoleluilla.
Aina jouluna olen vienyt kynttilän mökille jossa lemmikin haudat on,tänä jouluna oli eka kertaa kaksi kynttilää. Ja tietysti kesällä kukkaset.
Tämä keskustelupalsta on hyvä surutyöhön, koska minullekin sanottiin että sehän oli eläin miksi itket, ne ei ymmärrä joilla ei ole ollut lemmikkiä.
Nyt minulla on levollinen olo ja iloinen ettei mun rakkaat lemmikit ole tarvinnut kärsiä kipuja ja saivat elää hyvän ja rakastavan elämän.

Silkkiperhonen

Olen tunteellinen ihminen, mutta keskustelupalstaa lukiessani itken harvoin. Tämä lemmikin kuolemaa käsittelevä keskustelu kuitenkin sai kyyneleet virtaamaan vuolaina koskina. Varsinkin Miukin kirjoitus nuoresta kissasta, joka ei herännyt koskaan nukutuksesta, saa minut romahduksen partaalle. Itselläni on myös reilun vuoden ikäinen, eläinsuojeluyhdistyksen kautta tullut tyttökissa, joka leikattiin muutama viikko sitten. Kissa voi nyt hyvin, eli sen suhteen ei ole mitään hätää. Miukille sanoisin lohdutukseksi, että onneksi kissa sai sinun luonasi hyvän kodin ja nukkui pois onnellisena ja ilman tuskia.

Itse jouduin luopumaan melko vanhasta kissastani, kun se puolitoista vuotta sitten pääsi livahtamaan omille teilleen eikä monen kuukauden etsinnöistä huolimatta löytänyt koskaan kotiin. En ole päässyt surusta yli, enkä vieläkään voi ymmärtää miksi näin piti tapahtua. Kissa oli minulle todella rakas, ja olisin niin mielelläni halunnut hyvästellä sen. Mutta lemmikin omistajan elämä on joskus epäreilua, ja luopuminen tulee eteen tavalla tai toisella. Olen jo henkisesti yrittänyt varautua siihen, että noin 14-vuotiaasta kissastani kohta aika jättää. Iäkkään lemmikin kuolema on luonnollista enkä sinänsä sure sitä, mutta ajatus viimeisten hetkien mahdollisista tuskista pelottaa. Toivottavasti lähdön hetki tulee niin, että olen kotona kissan turvana ja voin tarvittaessa kutsua eläinlääkärin edesauttamaan mahdollisimman kivutonta kuolemaa.

Masako

Minun rakas kissani kuoli 22 vuotta sitten. Suru oli silloin aivan valtava. Naita juttuja lukiessani tuli kisu taas mieleen ja ymmarran kylla teita muita. Ihme kylla, nain monien vuosien jalkeen kisuni ilmestyy seikkailemaan uniini aina silloin talloin. En koskan ottanut toista kissaa tilalle.

Tuplamenetys edessä

Mulla on 2 sairasta koiravanhusta ja molempien menetys on varmasti tämän vuoden aikana edessä. Ne ovatkin sitten ensimmäiset menetykseni ja pelottaa jo valmiiksi, että miten siitä selviää?! Jos olisin tiennyt, miten raskasta on omistaa kaksi vanhaa ja vaivaista koiraa yhtä aikaa, niin olisin hommannut toisen vasta vuosia myöhemmin. :( Voimia sinulle ap.!

ikävöivä:(

on poissa. Eilen hän lähti viimeiselle matkalle, pieni raukka. Ikinä ei pikku hupsumme tehnyt mitään pahaa kenellekään, mutta itse joutui kärsimään sairauksista. Pahinta on, että kisullamme oli karmea menneisyys (eläinsuojeluyhdistykseltä otettu) ja ehti vain 2,5vuotta elää kanssamme. Siinä ajassa hän kyllä otti paikkansa meidän perheessä.

Tuntuu, että itsekin kuolen tähän suruun. Itkettää, puristaa rinnasta, on kammottava ikävä. Pahinta on hyväksyä se, etten enää koskaan saa silittää tuota pehmeää turkkia ja kutittaa korvan alta. En ikinä enää kuule tuttua tepsutusta ja purinaa. En enää koskaan saa siristellä noiden silmien kanssa.

Tuntuu myös vaikealta kohdata muita ihmisiä. Pelkään, ettei kukaan tajua todella, miltä tämä tuntuu. Miltä tuntuu luopua olennosta, jonka kanssa on viettänyt eniten aikaa kaikista elävistä olennoista viimeisen 2,5 vuoden aikana, jonka luottamuksen on kärsivällisyydellä ja sitkeydellä saavuttanut. Joka rakasti ehdottomasti, jota itse rakasti ehdottomasti.

Itkettää ja vihloo sisältä. :(

muistelija

Kyllä se aika joka minulla oli kisuni kanssa oli ihana.
Niin vain kävi sairaus tuöi ja oli lopetettava.
Ensinmäinen leikkaus tosin toi lisäaikaa kolme vuotta.
Ensin surin ja itkin;
-mutta sitten oivalsin,
pitää nauttia niistä kultaisista muistoista jota kukaan ei voi pois ottaa.
Niin kyyneleet katosivat, tietysti vieläkin joskus surettaa, mutta asenne koko elämään on muuttunut.

metalgirl

lueskelin netissä tarinoita vanhoista koirista ja osuinkin tälle palstalle. Lohduttavaa lukea kanssasisarien mietteitä ja huomata etten ole tämän asian kanssa yksin.
Suru on lohduton ja tuntuu ettei tästä pääse yli :((
Meidän karvaherra nukkui pois perjantaiyönä (16.2.2007) klo 3.00 16.8 vuoden iässä. Hän oli sekarotuinen kultapoika, joka melkein viimeiseen asti oli äärettömän terve koirapoika. Ruokahalua oli vaikka muille jakaa, köpöttely oli jo verkasta ja viimeisellä viikolla kävely oli jo melko harvaa, välillä jäi paikoilleen ihmettelemään että missä mennään mutta matka taas jatkui. Eläinlääkärissä kerrottiin kuukausia sitten, että jos me itse vain jaksamme niin voimme häntä vielä pitää, ei kärsinyt. pojalla oli vaivoina ms-tauti joka pikkuhiljaa eteni. Pisuminen meni osittain manuaalisesti eli lääkäri neuvoi pumpppaamaan loput pisut ulos jotka jäi sisään. Tämä tuli itsellekin jo rutiiniksi eikä poikaa sen kummemmin haitannut. Osasi kyllä vielä viimepäiviin asti pyytää ulos. Sydän oli äärettömän vahva ja oli osittain ihme että hän eli näinkin vanhaksi. Ei sitä eden ymmärrä kuinka vanha hän loppujen lopuksi oli jos ajatellaan ihmisen iässä. Sitä syyttelee itseään että mitä teki väärin, tekikö jonkun virheen mutta kun hänen ikäänsä ajattelee niin olihan se jo aikakin. Hän nukkui itse omaan petiinsä rakkaimmat ympärillään ja todella toivon koko sydämestäni että nyt pojalla on kaikki hyvin ja hän on saanut rauhan :(((

Suru on silti lohduton ja itkemisestä ei tule loppua. Hän oli mun oma vauva......

Ehkä otan joskus uuden koiran, en hänen tilalleen, mutta seuraksi....

Rakastan sua poju ikuisesti!!

-Emä-

siskosi

Koirani poistui tästä maailmasta 12 tuntia sitten, 9vuotiaana, täysin terve poika - ja vieläpä hieno persoona tietenkin. Tämä on raskasta, varsinkin kun kaikki tapahtui yllättäen ja nopeasti. Ei osannut aavistaa tätä kukaan. Nyt maailman parasta ystävää ja uskomattomia sielun silmiäsi suunnattomasti kaivaten. Olet maailman ihanin koira. Oma chihu ystävä.

Täysin terve poika?

Mikä sille tuli?

siskosi

Uskokaa tai älkää, niin poika oli täysin terve, kuukausi sitten kävi eläinlääkärissä tarkistuksissa, ja hyvin vilkas ja leikkisä. Veriarvot oli siinä kunnossa yht'äkkiä, ettei ehditty tekemään jatkotutkimuksia, mutta kuolin syy oli vakava maksavaurio ... ja se oli menoa sitten.

Täytyy vain jaksaa eteen päin, mutta kyllä tää on vaikeaa, ja ymmärtäähän sen kun koira oli minulle kuin veli. Ja vanhemmilleni kuin lapsi.

suruisa

Otan osaa suruusi, niin, eihän koirasi terveenä kuollut, jos hänellä oli vakava maksasairaus. Oli kuitenkin sairas, tarkoitat ilmeisesti sitä, ettei sairauden merkkejä ollut vielä näkyvissä. Me jouduimme myös lopetuttamaan vanhan lähes 15 vuotiaan vanhuksemme viime viikolla, vakavampi aina kuolemaan johtava sairaus todettiin noin puolitoista vuotta sitten, tämä väli aina viime viikkoihin oli sujunut hyvin eläinlääkäristä ostamallamme erikoisruoalla, sitten vain tuli romahdus, koira lakkasi syömästä, meni alakuloiseksi ja joi ja pissasi vain loppuajan. Sen lopetuspäivän olin itkuinen ja surullinen, mutta jo nyt näyttää, että elämä voittaa. Ilmeisesti surun määrän kokeminenkin on myös omistajan omasta elämänkokemuksesta ja iästä kiinni, kun omistajalla itsellään tulee ikää ja on saattanut lähiomaisiakin hautaan, oman rakkaan lemmikin menetys ei ole maailmanloppu. Tietenkin ikävä on suuri, mutta ainakin meillä vanhus ei ollut enää se sama sesse, joka viipotti mennessään, vaan lähinnä surkea näky, joka ei juuri antanut koskeakaan itseään loppuvaiheessa vaan siirtyi heti pois, "menetimme" hänet siis jo paljon aiemmin ennen varsinaista eutanasiaa.

siskosi

suruisa: otan myös osaa sinun suruusi. Kyllä elämä voittaa. Välillä on haisteltava koiran petiä, ja tutusta tuoksusta tulee suuri ikävä, jälleen.

Niin eihän se koira toki terveenä kuollut, mutta ikinä ei saada tietää miksi sen maksa meni semmoseen kuntoon. Oireiden alkamisesta koira eli n. 12 tuntia. Ja se tekee siitä erityisen raskasta ymmärtää.

Voimia kaikille!

...

Kovasti voimia kaikille surua eläville! Ikävä on lohduttoman suuri, eikä ihanan karvakumppanin läsnäolo koskaan katoa sisältä. Vain toinen lemmikin omistanut ymmärtää todella, mitä jokapäiväisen ystävän poismeno merkitsee. Halaus kaikille!

Kamala päivä

Minulla nyt edessä 14 vuotiaan koirani viimeinen matka eläinlääkäriin. Varmaan huomenna, tänään en pystynyt soittamaan eläinlääkärille. Olen vähän väliä itkenyt täällä töissä tässä näyttöpäätteen äärellä.

Pitäisi jaksaa ajatella sekin, mitä sen jälkeen. Eli sopia tuhkaus ja uurna ja kaikki se, voimia ei tunnu löytyvän. Olisipa kesä niin hautaus ei tuottaisi ongelmia.

En olisi uskonut, että tämä on näin vaikeaa.

silkkikorva

ja suru on vielä aivan mittaamaton. Labbispoika oli ollut meillä 10 vuotta ja sairastui viime kesänä vakavaan tautiin. Eläinlääkäri tuli kotiin ja poika sai nukahtaa omalle matolle. Mammalle jäi valtava suru ja kaipaus. Pääseeköhän tästä ikinä eteenpäin. Elämässämme on ollut monta koiraa mutta mikään menetys ei ole sattunut näin paljon. Muistelen silkinpehmeitä korvia ja rauhallista uskollista katsetta, ajattelen kuinka paljon mukavaa olemme yhdessä tehneet, kuinka monta namipalaa on jaettu ja saunaillan makkaroita paistettu. Sattuu niin. Yhdyn edelliseen kirjoittajaan - en olisi uskonut, että tämä on näin vaikeaa.

xxzz

Edellisiä kompaten: vaikeaa se on.
Koiravanhuksen kuolemasta on jo kolme vuotta ja talossa mellastaa uusi karvakorva, mutta aina välillä muistelen vanhusta kaipauksella.
Jaksamisia!

nicola79

Suru on jotain sanoinkuvaamatonta. Meidän seropipojalla oli ollut kurja menneisyys ennenkö pelastimme sen meille. Tullessaan hänellä oli paha virtsatie-infektio ja sruiittikivet vaivasivat.. lisäksi hän oli vähän huonosti hoidettu ja laiha kun mikä. meillä ollessaan hän alkoi pikkuhiljaa luottaa ihmisiin ja painokin nousemaan. Meillä hän ei ehtinyt olla kun päivän alle 2kk kun sattui kamala onnettomuus. hän jäi yllättäen auton alle, remmi meni poikki ja poika juoksi suoraan tielle ja auton alle. ja meni heti. Toisaalta onneksi koska ei tarvinnut jäädä kitumaan. Minulle hän oli kuin neljäs lapsi. rakas. on ollut vaikeaa kun ei ole voinut surua kohdata suoraan kun on pitänyt lapsia tukea, he kun näkivät sen mitä tapahtui. oma surutyö on vielä täysin kesken. Nyt toinen on lähtenyt tuhkattavaksi ja kun maa sulaa saamme haudata hänet että on joku paikka missä voi surunsa kohdata.