miranmy

Nyt on kulutunu melkein kuukausi siitä kun rakas Kimi-poikani jouduttiin nukuttamaan ikiuneen. Ei asuttu enää viimeiseen viiteen vuoteen samassa osoitteessa omien opiskelujeni vuoksi, mutta uutinen koiran poismenosta oli raskas.

Kimi oli iloinen shelttipoika joka rakasti elämää. En ole koskaan nähnyt koiraa, joka on niin täynnä elämän iloa ja rakastaa elämistä. Poika tuli aina lähelle katsellessa telkkaria, juoksi mukana kesäisin rannalla ja nuoli kättä kun maailma tuntui potkivan päähän. Viimeisen puolen vuoden aikana huomasin 9 vuotiaassa pojassani hidastumisen merkkejä mutta ajattelin niiden olevan ihana normaalia koiran ikään nähden. Vielä joulun aikaan vietettiin aikaa yhdessä, käytiin lenkillä ja leikittiin lempparipallolla.Nyt iltaisin nuo muistot vielä kiipeävät takaisin mieleen.

Nyt siis mielellä ovat enää muistot maailman lämpimimmästä ja rakkaimmasta koirasta, joka odottaa meitä sateenkaarisillalla. Muistot palaatat mieleen aina iltaisin. On hankalaa olla epäitsekäs ja itkeä omaa ikävää, mutta tärkeintä on että rakkaimmalla on nyt hyvä olla <3

Nyt ikävää hellittää enää varmuus siitä, että poikani nukahti rauhassa rakkaan isäni käsillä. Siitä välitettiin viime hetkeen asti. Sitä parempaa lahjaa ei voi koiralle antaa

Outoa puhetta

"

Kunhan elät vielä tätä elämää, et varmasti rinnasta koiraa omaan lapseen. Sitten, kun tapahtuu oikean lapsen kuolema, se on kertakaikkisen erilaista. Eikä koiran isä tai äiti ole ihminen. Se on koira.

Minulta on kuollut sekä rakas perheen lemmikkikoira että oma poika, joten takuulla tiedän, mistä niissä on kyse. Koira sai kuolla emäntänsä sylissä ja poikani äitinsä ja veljensä syleilyssä.

iiiiinu

Minulta on kuollut mies ja rakas koira. Yhtä kovin surin ja itkin molempia. Et voi koskaan väheksyä toisen surua. Lisäksi meillä on koirat "lapsia" niin kun muutkin "oikeatkin" lapset. Olen äiti, en emäntä myös koirille!

Uskon oman lapsen kuoleman olevan maailman suurin suru, jaksamista sinulle vaikeassa surussasi.

Mikael

Meidän rakas koira, Veera, jouduttiin lopettamaan 9.12.2011. vaikka siitä onkin noin pitkä aika, sydämessä se ei vaikuta. Olen 14, Veera tuli meille 2 kuukautta mun syntymän jälkeen, eli elämää ilman koiraa ei ole ollut. Se oli paras kaveri, jolle pystyi kertomaan kaikki mahdolliset huolet, ja se kuunteli aina. Ilman sitä elämä on niin tyhjää, ja se, että tajuaa, että rakas hauva ei tule enää ikinä takaisin, on kauheaa. Tuhkat viedään mökille, pienelle aurinkoiselle niittykummulle pihan laidalle ensi kesällä, samaan paikkaan, mihin vanhempien edellinen koirakin. Ei mulla ole ihmisissä ikinä ollut paras ystävä-käsitystä, ihmiset kuitenkin katoaa niin helposti elämästä, ja voivat pettää. Mutta koira pysyy aina vierellä, ja se piristää, vaikka mikä olisi. Nyt kuitenkin koko loppuelämä pitää pärjätä ilman rakasta Veeraa. Lepää rauhassa kulta-turre, kaipaan sinua aina. :(

Mikael

Kirjottelin tänne palstalle joku aika sitten, Veeran lopettamisesta. Tänään meidän kissa jouduttiin lopettamaan sydänlihaksen liikakasvun, maksavian, ja munuaisten vajaatoiminnan takia... Pippuri oli ollut meillä n. 2 vuotta, me löydettiin se mökiltä, ilmeisesti joku kusipää oli sen hylännyt. Otettiin se meidän perheeseen, ja just kun sen epäileväinen luonne alkoi kadota, ja se alkoi tosissaan kiintyä kaikkiin, se jouduttiin lopettamaan... Molempien rakkaiden lemmikkien menetys kolmen kuukaden sisällä on aivan kauheata... Oon aivan paskana, tää on kauheeta.

jaa-a

Tiiän tunteen...

Ekana kissani koulee aivosyöpää sitten, kani kuolee leikkaus pöydälle ja sit nyt mun kanini tapettiin takapihan ulkohäkkiiin siitä oli lehessä juttuu... :C

AC

Kuulostaa kamalalta. Sä oot kuitenkin pitänyt omista lemmikeistäsi hyvää huolta, joka on hieno homma. Minultakin kuoli koira (kts.AC:n juttu sivulta 17) ja ikävä on edelleen. Koko ajan tulee mieleen yhteisiä juttuja, mitkä enää ei ole mahdollisia. Toisaalta on vain hyväksyttävä, että koiran/kissan elämänkaari on lyhyempi. Se on kuitenkin hyvä, sillä eihän olisi mukavaa jos lemmikki jäisi tänne ilman sinua. Pidä hieman taukoa, ennen kuin otat uuden lemmikin, sillä jos otat sen heti se ei korvaa kuitenkaan menetettyä eläintä. Anna surun haihtua. Kun lemmikistä tulee mieleen kivoja muistoja, eikä tule enää tuskaa rintaan, niin silloin on taas aika hankkia uusi eläin/eläimet kotiin ja viettää taas sen/niiden kanssa uusia mieleenpainuvia seikkailuja.
Hyvää kevättä ja voimia sulle uutta eläinaikaa odotellessa.

JuanJesus

Onneksi tännekin aina löytää tiensä nämä jotka ovat oikeutettuja väheksymään toisen surua, ja tietävät paremmin MITEN jonkun toisen pitää surra.
Kiitos siitä !!

:(

Mikäs sinä olet määrittelemään toisten ihmisten tapaa surra tai kirjoittaa? Tämä palsta on lemmikkinsä menettäneille. Jos et osaa muuta kuin väheksyä, niin ole hyvä ja pysy pois.

:(

Voimia ja jaksuja sinulle!

sureva myös

Tulin tänne lukemaan , koska mullakin on niin tyhjä olo, kun kissa kuoli vähän yli viikko sitten yht'äkkiä, ja ikävä on niin suuri..
Sain paljon lohdutusta teidän JOKAISEN ihanista kirjoituksista, tunnemme kaikki samaa rakkaan lemmikin poismenosta, kaikilla on lohduton ikävä, outo tyhjä olo ja ei voi muuta kuin itkeä silmät päästä, ja itku tuli jokaisen kirjoituksesta, mutta sitten....

Tuli kyllä märällä rätillä päin naamaan, kun tuo paha ja vihainen ärsyyntynyt vihainen ihminen nimimerkki " maalla asuva VIHAINEN koiranomistaja"
tuli ja kirjoittaa surevalle ihmiselle joka menetti rakkaan kissansa kehtaa tulla kirjoittaa tuollaista SKEIDAA!! ja pilata koko kauniin ketjun!!

Ja et sä mun silmissä tiedä ollenkaan miltä tuntuu rakastaa lemmikkiään ja saada vastarakkautta, vaikka sulla on koira, taitaa koira asua vaan ulkona jossakin koirakopissa,
kun et ole yhtään empaattinen toista ihmistä kohtaan joka tulee ja kirjoittaa surunsa tänne, suree lemmikkinsä kuolemaa syvästi!

Oliko tuo sinun kirjoitus nyt niin pakko laittaa tänne ketjuun???? et tuntenut ollenkaan empatiaa hänelle joka kirjoitti että tekee niin kipeetä sydämmessä kun kissa menehtyi yht'äkkiä, vaan sun piti tulla vihaisena mollata surevaa ihmistä!

Häpeä! paha vihainen ihminen!

sirkka

Kiitos halauksesta löysin tänään koirani kuolleena uskollinen vahti on poissa järkytys on suuri pakkohan tästä on selvitä nyt olen sitten yksin. Kaukkis oli ihana koira vaikka joskus vähän vaikea oli yhtä itsepäinen kuin emäntäsikin nyt on hirveän ikävä vaan. Pitää tottua elämään ilman turvaa.Halaus on ihana myötätunto sen voi melkein tuntea.

kinkilla

Oman rakkaan 13-vuotiaan chinchillani kuolemasta on jo melkein vuosi. Vasta eilen sain vihdoin häkin siirrettyä vanhalta paikaltaan, mutta sain sen vasta toiseen huoneeseen... Pitäisi heittää se tilanpuutteen vuoksi pois, mutta ajatuskin särkee sydämen. Itken edelleen lähes joka päivä koska syytän chinchillan kuolemasta itseäni. Se sairastui ja laihtui, eikä eläinlääkärikään osannut oikein sanoa mikä sillä oli, epäiltiin hengitystietulehdusta... Yhtenä päivänä, tullessani töistä, oli pieni karvapallo lyyhistynyt heinäkasansa päälle ja nukkunut ikiuneen. Syytän edelleenkin itseäni siitä, etten vain vienyt sitä lopetettavaksi.

En ikinä unohda sitä kuinka se aina istui olkapäälläni kun tiskasin tai olin tietokoneella, kuinka se jutteli pienellä äänellään jos tarjosin sille herkkupalaa tai kuinka se loikki vapaana ollessaan huoneen toisesta päästä toiseen yhdellä valtavalla loikalla. En koskaan unohda sitä kuinka se nakersi kaikki pöydän-ja tuolinjalat... Enkä koskaan unohda sitä kuinka paljon se rakasti kuivattuja omenapuun oksia ja sen harvinaisia herkkuja, rusinoita.

En tiedä miten tästä pääsee yli, vieläkin kaipaan sitä kamalasti ja häkin poisheittäminen tuntuu niin lopulliselta. Ettei se tulekaan enää takaisin. Lisäksi sen hautapaikka on erään talon pihalla, joka joudutaan myymään, joten tyttönen lepää ikuisesti jonkun toisen ostamalla maalla...

Jäin niin kaipaamaan pientä, toivon niin usein että sen kuolema olisi ollut vain pahaa unta. En jaksa enää syyttää itseäni, mutta en koskaan pääse eroon syyllisyydestä.

Lepää rauhassa, Minni.

Rainbow

Olen lueskellut näitä kirjoituksia ja itkenyt vuolaasti luopumisen tuskaa, sekä omaa, että muiden! Olen saattohoitanut 14 v 8kk ikäistä kultaista noutajaani tässä jo tovin. Kasvain todettiin jo reilu vuosi sitten, sydämen vajaatoimintaa on, mutta ollut tosi hyvässä kunnossa vielä tähän asti lääkityksen kanssa. Ikä jo painanut toki, luonnollistakin, mutta vielä jaksanut pikku lenkit ja ruoka maistanut. Nauttinut selvästi elämästä ja huomiosta ja hoivasta, jota saanut nyt entistäkin enemmän. Nyt vain on aika loppumassa, kallein ystäväni hiipumassa ikuisuuteen. Olisi tehtävä päätös. Pian. Olen työkseni saattohoitanut ihmisiä toista vuosikymmentä. Se on arvokasta työtä. Halusin saattaa samalla tavalla rakkaan koirani. Viettää ihania viimeisiä aikoja yhdessä vastaten siihen pyyteettömään rakkauteen, jota kaikki nämä vuodet olen saanut. Miten sen päätöksen tekeminen voi olla näin vaikeaa ja kamalaa? Sitä vaan melkeen toivoo, että kaikki kävisi luonnollisesti. Olisiko se muka helpompi kestää? En voi pitkittää tätä enää, en halua kärsimystä. Olen löytänyt hyvän lääkärin, joka tekee kotikäynnin, kun lähtö viimeiselle matkalle koittaa... Se ei silti tee tätä juuri helpommaksi. Lohdullista, että suruaan voi täällä hieman jakaa muiden vastaavaa kokeneiden kanssa. Tietää, että tätä tuskaa ymmärretään. Ei tätä voi mitenkään verrata rakkaan ihmisen menettämiseen ja siihen tuskaan. Suhde eläimeen niin syvä, aito ja erilainen. Kumpikin sattuu, omalla tavallaan ja yhtä paljon! Voimia kaikille!

tiina

koirilla on oma enkelikoira. Meilla enkelikoiran nimi on Roope. Heti Roopen jälkeen koirien taivaaseen muutti rakas koiramme Teri. Tänään ti 7.3.2012 heidän seuraansa liittyi Millä 12 vuoden iässä. Milla nukkui sylissäni ikiuneen tänään aamulla. Odotan että enkelikoira Roope; Millan hyvä ystävä hakee hänet koirien taivaaseen. Teri ja Roope odottaa Millaa.

Tyttönen

Eilen 16.3 rakas hamsterini, joka oli puoli vuotias, nukkui pois :(

Live and let live

Elämän kokemusta minulla on ja tiedän mistä kirjoitan. Kenelläkään ei ole oikeutta arvottaa toiselle ihmiselle, mikä tässä elämässä kullekin on tärkeysjärjestyksessä, mitä tunteisiin ja suruun tulee. Jokaisella on oikeus omaan kokemukseen.

Minä olen aina rakastanut eläimiä ja luontoa yli kaiken. Tuntuu lohdulliselta ja on kaunis kokemus lukea ihmisten rakkaudesta omaa lemmikkiään kohtaan. Minä en ole koskaan elämässäni rakastanut mitään niin paljon kuin eläimiä, ja ikää minulla on. Yhteydessä ja ystävyydessään eläimeen, ihminen voi mielestäni kokea oman itsensä korkeimpia ominaisuuksia. Itsessäni tämä eläinrakkaus on ollut "synnynnäistä", se kuuluu luonteeseeni. Olen ollut tällainen lapsesta asti. Muistan varhaislapsuudestani hetkiä, joita täytti syvä onnen ja rakkauden tunne. Näihin hetkiin kuului minä ja eläin; meidän välinen yhteys ja ystävyys.

Kannan ikuisesti, elämäni jokaisena päivänä, sydämessäni jokaista lemmikkiäni. Myös heitä, jotka ovat lähteneet taivaallisille matkoilleen. Nämä eläimet ovat tehneet eämästäni elämisen arvoisen. Ei työ, ei raha, eivät ihmissuhteet vaan nämä eläimet ja luonto. Joskus, kun mietin elämäni tarkoitusta ja merkitystä, mietin elettyä elämääni ja mustelen kokemuksiani, ehkä koen itseni ja elämäni merkityksettömäksi, mutta välittömästi kun mietin rakkaitani, nykyisiä ja edesmenneitä, saan vastauksen tähän kysymykseeni. Jos ei muuta, niin ainakin olen saanut rakastaa näitä ihania olentoja ja antaa niille hyviä asioita ja hyviä hetkiä elämässä. Kaikki heidän kanssaan viettämäni hetket ovat olleet ja ovat ihania ja täynnä merkitystä.

nni

Eilen päättyi rakkaan kääpiöpinseri-pojan elämä :( Koiran omisti äitini, mutta se oli käytännössä syntymäpäivälahjani lähes 11 vuotta sitten ja olen pitänyt sitä myös minun omanani. Erityisen raskaaalta sen menettäminen tuntuu, koska se oli ainoa koira, jonka olen tuntenut pennusta saakka.
Äitini soitti päivällä koiran olevan huonona ja päätin lähteä mahdollisimman pian katsomaan sitä, jotta näkisin vielä kerran sen. Olisi pitänyt lähteä 5 minuuttia aiemmin...Olin jo melkein perillä kun tuli soitto huonoista uutisista.
Sairashan poika oli, mutta todella iloinen ja leikkisä lähes loppuun saakka. Vielä viikkoa aikaisemmin se retuutteli omaa leluaan ja teki temppuja niinkuin normaalistikin.
Se oli käytetty eläinlääkärissä hengitysvaikeuksien takia aiemmin päivällä ja saanut kortisonipiikin, joka ei ehtinyt vaikuttaa. Seuraavana päivänä edessä olisi kuitenkin ollut lopetuspiikki mitä todennäköisimmin. Kaksi viimeistä tuntia olivat kuulemma kamalaa katsottavaa kun toinen ei löytänyt sopivaa asentoa ja oli tuskainen. Se pyrki lehtikoriin pöydän alle, muttei jaksanut kiivetä. Äiti lopulta auttoi sen sinne ja se rauhoittui. Äiti jo luuli kortisonin vaikuttaneen, mutta muutaman minuutin kuluttua huomasi koiran olevan hengettömänä korissa.
Toisaalta toivon, että olisin nähnyt pienen vielä, mutta puolentoista vuoden takainen kokemus lähisukulaisen kuoleman näkemisestä saa osan minusta olemaan onnellinen, että viimeiset muistikuvani ovat iloisia. Puolitoista vuotta sitten tosin minulla oli pieni lohduttaja kyljessä tuhisemassa kun itkin itseni uneen...

mirkku13

itselläni oli hamsteri ja sain sen synttäri lahjaksi

vipe 95

lopetin 15 v koiran. Paha syöpä. Mitään ei ollu enää tehtävissä. Soin itselleni aikaa 2pv. Tän hetkisen elämäni pahin kokemus. Ei varmaa helpota ku sanon, et päätös ei oo se pahin.. Itkin ja nukuin sen koiran kaa lattialla ne viimoset kaks yötä. Onneks elkkulääkäri tuli kotia nukuttaa. Luulen, et se oli koiralle helpompaa (pelkäs eläinlääkäreitä iha pirusti) Hautaa laitto iha yhtä helvettii! Nyt on aikaa kulunu puol vuotta, ja silti oon iha rikki. Nään kaiketyöt unta, ja tahtoisin vaa saaha mun oman koirahauvan vieree lämmittää.. En tarpeeks voi toitottaa voimia kotieläimiensä menettäneille.. :(

Pike

Pidin koiraani sylissä ensimmäistä kertaa sen ollessa kaksi päivää vanha. Mielestäni se eli täydellisen elämän mitä koira voi toivoa. Lopulta kun sen aika tuli, eläinlääkäri auttoi sen kivuttomasti pois. Nyt se lepää kauniissa metsikössä mökillä.

Heeyyy....

Me teimme suuren virheen, kun lykkäsimme kissamme lopettamista. Sillä oli keuhkosyöpä, mutta se söi hyvin ja liikkui, joi, ja oli lähes normaali. Peruimme varatun ajan, mutta seuraavana iltana kun tarkastelimme kissaa tarkemmin, huomasimme sen olevan tosi sairas. Isäni soitti eläinlääkärille, mutta aika meni vasta ensiviikon lopulle. Kissamme ei olisi selvinnyt siihen asti, joten isäni soitti e-lääkärille ja kertoi, että enää ei voinut odottaa. Niin sitten kävi että tänään aamulla kissamme nukutettiin lopulliseen uneen rauhallisesti isän sitä silitellessä. Älkää tehkö samaa virhettä!!!