sinja..

Niin,samaa kysyisin,mutta täytyy ajatella,että kukaan/mikään ei elä ikuisesti.Luulisin/toivon että aika auttaa,kuten moneen muuhunkin asiaan.Lemmikkini oli jo 17v,mutta silti se tuntuu pahalle,vaikka olikin luonnollinen kuolema..Esim valokuvat pöydällä/seinällä voisi auttaa surussa,kun saa nähdä lemmikkinsä,ainakin kunhan pahin tuska on mennyt,ja täytyy vaan toivoa,että joskus vielä kohtaamme,kuten muutkin rakkaat,jotka on menetetty.Voimia ja jaksamisia kaikille saman kokeneille.Kun olen tehnyt surutyöni,haluan ehdottomasti uuden lemmikin.

Tyttö joka itkee...

meidän rakas koiramme lähti koirien taivaaseen eilen. Hän oli 11vuotias maailman kiltein ja ihanin luppakorva.Viime viikon alussa tyttö oli vielä pirtessä kunnossa eikä mitään epä tavallista näkynyt käytöksessä, toki vanhuus oli jo pitemmän aikaa näkynyt hitaampana kävelemisenä mutta ei muulla tavalla.mutta sitten loppu viikosta takajalat alkoivat yllättäen pettää välillä alta ,sen lisäksi patit kyljissä olivat jo melko isoja. Viikonloppu menikin itkiessä ja miettiessä onko aika tullut luopua rakkaastamme.Kun tyttömme vielä oli hyvin rauhaton ja läähätti etenkin iltasin hyvin paljon aina hetkittäin, aavistelin että nyt on kipuja ja ei ole tytöllä hyvä olla, vaikka häntä heiluikin kun rapsutteli tai jutteli. Maanantaina teimme eläinlääkärin kanssa päätöksen että tyttömme päästetään lepäämään rauhassa. tiistaina oli aika. Oli niin tuskallista kun minun kulta rassukka oli niin innoissaan lähdössä lenkille kun olikin aika lähteä viimeiselle matkalle....tyttö oli vielä niin pirteä kävellessämme autolle,tosin kävelytahti oli yhtä hidasta kuin ennenkin, mutta otti hän parit juoksu askeleet kuten aina ollessaan iloinen ja vilkaisi vielä minuun että nyt mennään.Se tuska oli niin suuri .... Aivan kun olisin pettänyt rakkaani... Eläinlääkärin ovella ei millään olisi halunnut tulla sisään...veti vain erisuuntaan olisi halunnut haistelemaan ihania hajuja tien laitaan... ahdisti niin paljon, tuntui kuin pakottaisin kullan kuolemaan..... tosin hän on aina hieman pelännyt eläinlääkäriin menoa.. mutta tuntui kuin olisin pakottanut hänen viimeiselle matkalle .... siinä sitten itkin ja silittelin rakasta rauhoitus piikkiä annettassa. Lopulta kulta painui uneen..... minun itkiessä ja silitellessä ja pussatessa tyttöä...

suru on ihan kauhea. olen itkenyt jo 5 päivää putkeen,... eikä näytä tulevan loppua....
tuntuu etten vielä edes ymmärrä tai halua ymmärtää etten näe rakasta enää ikinä...
ajattelen jotenkin että kaikki on vain unta ja että tyttö odottaa kotona minua..... en pysty jotenkin käsittelemään luopumisen tuskaa.... sattuu niin paljon... en ole ikinä menettänyt ketään näin rakasta.... en halua että tämä on totta... :´(
en pysty edes puhumaan kenellekään tästä surusta ja näistä tunteista.en löydä sanoja millä sen kertoisin...


Lepää rauhassa kulta <3

Ida ap

Otan osaa suruusi! Minä jouduin tekemään saman ratkaisun kolme viikkoa sitten ja aivan kauheaa oli se viimeinen ajomatka. Tuntui todella, että on pettänyt rakkaimpansa luottamuksen, vaikka oikeasti teki vain sen, mitä pitikin.

Suru hellittää aikanaan, sitten tulevat kauniit muistot. Eräänä yönä vanha herra kävi unessa kertomassa minulle, että kaikki on hyvin nyt, tein sen mitä pitikin ja tavataan sitten joskus...

Voimia!

tyttö joka itkee...

kiitos osanotosta ida ap... kai sitä on vain jaksettava... :`( tuntuu vain nyt niin toivottomalta ja tyhjältä...

Sitten kun jaksat

tyttö joka itkee

lue koko ketju. Siellä on lohdutuksenkin sanoja, vaikka ne eivät varmasti tällä hetkellä vielä lohduta.

Sonja...

Pitää suru surra pois,itke kun siltä tuntuu,se helpottaa...Vaikka tämä on klisee aika parantaa haavat...Sen olen elämästä oppinut.Itsekin menetin rakkaan lemmikkini äsken,mutta täytyy vaan ajatella,että kukaan/mikään ei elä ikuisesti...Woimia ja jaksamista,tee asioita mistä saat voimaa...!!!

Helmi1

Hengessä mukana. Ei ollut meidänkään vanhan tyttömme tila enää autettavissa. Kamala hetki oli aamulla astella keittiöön kahvia laittamaan, kun ei nelijälkainen töppötassu tullut enää tervehtimään ja pohkeesta nuolaisemaan. Siihen kun oli kummasti 15,5 vuodessa tottunut.

Se vähän lohduttaa, että siinä missä viime päivät piti sekä pelätä että surra, tarvitsee enää vain surra.

saman kokenut

Tiedän että se tuntuu aivan kauhealle,itse vasta kokeneena tiedän,miltä sinusta tuntuu,mutta saman kokeneiden kanssa puhuminen auttaa,edes hiukan..Ja täytyy ajatella,että en itsekään haluaisi kokea tuskaa ja kärsimystä.Jos pakko valita,niin onneksi itse sain saattaa rakkaan lemmikkini ikuiseen uneen,kuin esim tapaturmaisesti,tai että olisi joutunut jonkin eläimen syötäväksi..Kamalaa olisi sekin,jos olisin löytänyt rakkaani kuolleena..

kaipaava

Tänään se sitten tapahtui - soitin aamulla kymmeneltä eläinlääkärille ja sain ajan kahdeksi. Miten tuskallisia tunteja odottaa... kissavanhus makasi rauhallisesti sängyllä, minä käperryin viereen silittämään ja jättämään hyvästejä. Kerroin sille, miten rakas se oli, rakas ja tärkeä, ja miten paljon se ehti minulle opettaa rakastamisesta. Miten ison aukon se täytti elämässäni ja miten vilpittömästi, pyyteettömästi rakastimme toisiamme. Ei sitä voi järjellä selittää.

Suru on valtava, mutta valtava on myös kiitollisuus kaikista yhteisistä hetkistä. Kiitos, rakas ystävä, kaikesta. Kiitos että vietit kanssani tämän elämäsi ehtoon. Oli suuri kunnia saatella noin upea kissapersoona rajan taakse, vaikka se olikin ehdottomasti elämäni raskain päätös. Mutta toisaalta myös elämäni suurin rakkauden teko.

Hyvää matkaa, kulta pieni!

ranskis97

Olen hyvin otettu runostasi minulta nukkui pois 15v. tiidetisspanieli joka on minun mielessäni ikuisesti!

ranskis97

Otan osaa meidän ihana tiibetinsspanieli Roosa 15v. nukkui pois viikko sitten olen itkenyt koko ajan ja katsellut kuvia ja miettinyt miksi miksi sen piti mennä mutta silä oli ollu tsyöpä ja se oli lopetettava raskain hetki oli se kuin hain eläinlääkäristä uurnan pois meidän kodin seinällä on pieni hännän tupsu rakkaan koiramme hännästä jossain se odottelee koska me näemme taas ja 2 vuotta sitten meidän tipsumme Nella nukkui pois se oli vaikeaa mutta se oli järkevintä koiramme takajalat olivat halvaantuneet sanoimme kaikki että nyt ne juoksevat pilvien päällä ja minun äitini sanoi että nyt ne nukkuvat ruusupedin päällä.

Marsu fani

Mun marsu kuoli vasta vähän aikaa sitten.Se oli ensin ihan tavallinen, mutta yhtä äkkiä sille ei maistunut ruoka menin kattoo sitä ku se makas kopissa nostin kopin pois ku halusin katsoo onko kaikki hyvin.Mut kaikki ei ollu hyvin se oli vissiin halvaantunut kahtia et toinen puoli toimii ja toinen ei.Sen jälkee se kitu yhen päivän joka oli raakaa katottavaa mut en vieny sitä lopetettavaks, koska tiesin et se ei elä kauaa.No sit aamulla heräsin ja katoin koppiin ni se oli kuollu.Mä en oo päässy vielläkään yli siitä.Jos ajattelen sitä niin rupeen melkein itkee.Vaikka on ainaki kuukaus aikaa.Se kuoli 6 vuotiaana joka on aika vanha marsuks.Antakaa apu ohjeita miten pääsisin sen ylitse?!

pusettiparsu

Toiset eivät halua uutta lemmikkiä heti tai ehkä koskaan,mutta itse olen huomannut että uusi pieni pörröpallo on ollut sitä kaikkein parasta lääkettä. Kaikki mikä siihen liittyy,nimen keksiminen ja tutustuminen uuteen persoonallisuuteen..
Eikä se himmennä edellisen muistoa,vaan lohduttaa ja suuntaa ajatuksia eteenpäin.
6 vuotta on kunnioitettava ikä,kyllä sinä olet sen varmasti hyvin hoidellut,ja kaipauksesi kertoo myös sen.

siru.

Minäkin itkin kun luin tämän ketjun läpi. Niin koskettavasti ovat ihmiset kertoneet ikävästään.

Minun rakas kanini lähti Sateenkaaren taa jouluna -96. Vieläkin tulee välillä ikävä, vaikka poismenosta on jo yli kymmenen vuotta.

Joku kirjoitti kissansa auton alle jäämisestä. Minäkin joudun melkein päivittäin kohtaamaan työmatkallani auton alle jääneitä eläinparkoja. Jotenkin tuntuu etteivät ihmiset vaan välitä. Autoilla ajetaan tuhatta ja sataa piittaamatta muista. Kuukauden sisällä olen kahdesti pysähtynyt kuolleen lemmikkieläimen kohdalle - koiran ja kissan. Molemmilla kerroilla olen koittanut selvittää eläimen omistajan.

Voimia kaikille lemmikkejään ikävöiville.

Ja oliko kellään hyvää muistomerkkiehdotusta hänelle, joka joutui hautaamaan hevosensa?

jonnilii

15-vuotias, kiltti ja viisas tyttökissamme joutui poistumaan luotamme sunnuntaina. Hän löytyi 200 m:n päässä kotoa neljä ammottavaa reikää kaulassaan. Asumme maalla ja hän oli tottunut ulkoilemaan itsekseen. Ei koskaan mennyt kovin pitkälle, eikä ollut kauaa omilla retkillään. Yleensä viihtyi omassa pihapiirissä.
Suru on kova, kuolema tuntuu niin turhalta. Mirri-parka olisi ansainnut arvokkaamman tavan lähteä. Nyt voimme vain arvailla kohtasiko hän koiran vai ketun, epäilemme syylliseksi jotain metsästyskoiraa.

maalla asuva vihainen koiranomistaja

jonnilii, rakas mirrinne olisi ansainnut sellaiset omistajat, jotka pitävät huolen lemmikistään. Ihan turha syyttää kettua tai metsästyskoiraa, kun ette vahtineet kissanne kulkuja. Koirathan sitä paitsi pitää pitää kytkettynä, joten tuskinpa oli koiran syy kissanne kuolema. On se kumma kun kissanpito on mitä on ja kaikki on aina muiden syytä. Kissat juoksevat pitkin pihoja ja jos jotain käy, niin vika on aina muualla! Kissan pitäisi pysyä tontillaan tai sitten vaihtoehtoisesti sitä pitää ulkoiluttaa kytkettynä.

beppina

Jopa oli empatiaa täynnä oleva viesti edellisellä kirjoittajalla. Ei ole oikea paikka tai hetki ryhtyä räyhäämään - kyseessä oli sureva, Mirri-kissan omistaja.

Häpeä edes pikkuisen, sinä puhkuva maalla asuva vihainen koiranomistaja (jolle lemmikki ei näköjään ole pystynyt opettamaan mitään).

Beppina

"Minä katsoin sinua pitkään ja hellästi silittelin, ja mietin lieköhän ketkään silmin niin viisahin minulle katsetta luoneet, hellyyttä hellempää, tai ystävyyttä suoneet mi aina ymmärtää?

Sinä teit sen joka hetki, minunlaistani palvoit ain, ja nyt kun päättyy yhteinen retki, sinä katsot, katsot vain, mutta sylissäni vielä sinä nuolet kädenselkää, ja minä tiedän, että et siellä metsänpeitossa peikkoja pelkää.

Sillä sinne sinut kannan alle turpeen nukkumaan, mutta vielä hetken verran sun sydämes, sykintää tahdon kuunnella tämän kerran, niin hyvää ja elävää.

Mä en usko tarua ollenkaan, etteikö eläinten taivasta oisi, nehän aina antavat parastaan eikä kelleen murhetta soisi, ja jos sieluista sitten puhutaan miten Luoja niin unohtaisi, ihan itseluomilta luoduiltaan? ei niin hän tehdä saisi.

Ennenkuin silmät sammuivat minä kerroin oravista, joita eläinten taivaassa haukkua saa ihan kaikista puiston puista ja sitten se vaipui, vaipui vain ja kuono kylmeni kokonaan, sitä pitelin vieläkin polvellain ja tietenkin myös, sitä sieluaan." (ote runosta Surullinen Päivä, Inkeri Rajala)

maalla asuva vihainen koiranomistaja

beppina, pysähdy miettimään syitä ja seurauksia, äläkä jeesustele siinä.

Koirani on opettanut minua niin paljon, että rakastan sitä täydestä sydämestäni, enkä ehdoin tahdoin aseta sitä mihinkään vaaraan. Mutta, JOS vahinko käy ja se esim. karkaa ja jää auton alle, niin en minä ala syytellä siitä ketään!!!

Psovaja borzaja

Älä tule tähän ketjuun riitelemään. Avaa uusi keskustelu aiheellesi jos koet sen tarpeelliseksi.

Sydän kädessään ihmiset tänne murheestaan kirjoittavat,hakevat ja tarjoavat lohtua.

Psovaja Borzaja

Beppina,tuo runo vei minut ajassa taaksepäin noin 14 vuotta,hetkeen jolloin seisoin ensimmäisen koirani avoimen haudan äärellä. Juuri tämä runo luettiin vanhan ystävän muistolle ja hiekka peitti hiljalleen alleen lapsuuden parhaimman ystävän.

Kauniisiin muistoihin vaellan...

Beppina

Hyvä P. Borzaja,

tuo runo saa minut aina itkemään, sillä siinä yhdistyy kaikki se kaipaus, haikeus, hellyys ja rakkaus, joita eläimen menetys aiheuttaa. Minulla on ollut lukuisia eläimiä, ja jokaisen nimi on piiretty sydämeeni, jokainen on kuollessaan jättänyt haavan sieluuni. Olen jopa toisiinaan ajatelut, että nykyisten kissojeni (kuusi!) mentyä en ota enää uusia eläimiä, niin paljon niiden menetys sattuu. Mutta aika jostain (onneksi!) putkahtaa uusi, pelastettava otus!

Kiitos kun lopetit tuon riidankylväjän mesoamisen alkuunsa. Törkeää tulla tähän ketjuun äyskimään. Tahdikkuuden huippu.

maalaiskoiran omistaja

Kyllä täällä sitten onkin herkkänahkaisia ihmisiä...

delilah

Onko se sinusta jotenkin negatiivinen ominaisuus? Minusta ei, jos kyseessä on vahvat, pinnalla olevat tunteet omaa lemmikkiä kohtaan.

Jos sinun nahkasi on paksu, onnittelut siitä.

Häpeä!

Ikävä, että kaltaisesi kirjoittaja eksyy tällaiseen viestiketjuun. Sinulla on varmasti omassa elämässäsi paha olla, otan osaa. Mutta löydät varmasti vertaisiasi jostain muualta.

Voimia kaikille rakkaan lemmikkinsä menettäneille. Itse saatoin 15 v koirani rajan yli kauniisti ja rauhallisesti. En pysty edes kuvittelemaan, miltä tuntuisi, jos koirani olisi kohdannut matkansa pään jossain onnettomuudessa.