| Bolognesen luonne
En tiennyt rodusta mitään, kun sain ensimmäisen tyttöbologneseni vuonna 1998. Hänen siskonsa sain itselleni kolmisen vuotta myöhemmin. Olen aina ollut elämässäni koirien , eri rotuisten kanssa tekemisissä perheessäni, mutta tuossa pienen pienessä tytössä löytyi enemmän koiruutta sekä inhimillisyyttä kuin missään muussa aiemmassa. Älykkyys aivan vailla vertaansa ja jos pystyisi, niin puhuisi. ensimmäinen koirani sai pentuna taraumoja siitä, kun minä en ymmärtänyt hänen puhettaan, hän selitti ja selitti pää kallellaan ja kun en käsittänyt, vaan ehdottelin kaikkea muuta koettaen tietenkin ymmärtää. Hän huokaisi aivan mahan pohjasta ja riiputti päätään katsoen oikein surullisen epätoivoisena, taisi jopa pudistella päätään itsekseen.
Ko. koiralle ei tarvinnut koskaan yli 13 vuotisen elämänsä aikana ääntä korottaa eikä käskyttää, vain sanoi sen mitä toivoi ja tarkoitti. Hän oli oppinut täysin ihmisten kielen, mutta ei pystynyt itse siihen sanoin vastaamaan. Näille koirille pitää puhua ja selittää asiat, ei käskyttää yhtään. Se vie heidän päänsä sekaisin ja kokevat sen niin että ovat tehneet jotain pahaa josta rangaistaan. Nätisti vain, hiljaisella äänellä. Normaalit tassut ja maahanmenot oppivat parista kerrasta koska kokevat ne hyödyllisiksi. Nämä koirat eivät varsinaisesti halua miellyttää, mutta ovat erittäin ystävällisiä, mutta itsenäisiä. Nyt, kun vanhempi tyttöni on poissa, niin nuoremmalla todellakin on ollut vaikeata seuran puutteen vuoksi, mutta rotu on sisukas ja pärjäävä, eli sopeutunut tilanteeseen kuitenkin erityisen hyvin koirakaverien avulla ja muulla sosiaalisella toiminnalla. Tämä koirarotu on aivan erityinen ja niin sitä tulee kohdella.
| 
