|
Niin, en ole huomannut, että aika veisi ikävöintiä niitä kohtaan, jotka ovat tärkeitä. Siihen ikävään ei oikein aika näytä auttavan, vaikka muut surut ja murheet kyllä haalistuu. Se on kyllä surullisista surullisin tilanne, että lapsen pitää vanhempansa menettää. Joskus on vaikea ymmärtää näitä asioita ja sitä, mikä tarkoitus näillä on. Taitaa olla minullakin vielä kamalasti oppimista.
Kun isääsi kyselit, niin mun piti oikein pyydellä suojelusenkeliä tässä apuun, kun yritin saada sulle viestiä. Sainhan minä sitten viimein kuvan miehestä, joka taluttaa pikkutyttöä. Kädestä pitää kiinni. Mies on jotenkin semmoinen vahvapiirteinen, on kulmikkuutta kasvonpiirteissä. Onkohan hän sitten. Semmoinen jäntevän oloinen, niin kuin olisi "ulkoilmaihminen." Luulenpa, että tällä viestillä halutaan tuoda lohtu ja sanoa, että isäsi kyllä katselee kulkuasi, taitaapa kävellä rinnallasi ja kädestä taluttaa.
Surulliseksi kyllä tulen viestistäsi. Kun tämä menetyksen surusi on niin suuri. Mies näkyi tässä vahvana, ehkä hän oli vahva persoona jollain tapaa. Semmoinen, joka huomattiin, sinne, minne menikin. Eivät näin kauan sitten pois menneet tule yleensä näin vahvoina, sillä täytyy olla erityinen merkitys. Hän on vielä läsnä jotenkin.
Toivottavasti vielä käyt täällä lukemassa tämän viestin, vaikka omasi kirjoittamisesta on aikaa, koska itse koen, että tällä on tärkeä merkitys. Tulee niin voimakas tunne tästä.
Kaikkea hyvää sinulle...!
| 
