Inke

Pikkunuottis taitaa olla suuri sielu pikkuisessa kehossaan, nyt kyllä kostuivat minunkin silmäni.

Sem

”Sade ei teitä enää kastele, sillä olette toisillenne suojana.
Kylmyys ei teitä enää vaivaa, sillä lämmitätte toisianne.
Yksinäisyyttä ei enää ole, sillä olette toisillenne elämäntovereita.
Te olette nyt kaksi ihmistä, mutta edessänne on vain yksi elämä.
Astukaa nyt yhdessä yhteisen elämänne päiviin.
Ja olkoon elämänne Maan päällä hyvä ja pitkä.”

Apassien avioliittorukous, myöskin runona taipuva. :))

http://www.naimisiin.info/cgi-bin/yabb21/YaBB.cgi?num=1155229030

Yoko:)

KAARISILTA

Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee, .
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin
- miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?
Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan-
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.

Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisillan teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

Aale Tynni

peloton*

Tämä on ollut täällä jo silloin kun sen kirjoitin (ja maalasin keinuni), mutta se tuli mieleeni joku päivä sitten kun ystäväni siitä muistutti :)) joten...

Yöperho

Katseli, arvioi tarhuri,
pihalla keinuansa.
Kovin kulunut oli ja suttuinen,
se väriä kaipasi pintahansa.

Värin valitsi kannesta sinisen taivaan,
se kauniilta näyttäisi kyllä.
Siinä uinuessa ajatukset lentäisivät,
vaik eivät ihan sinne kannelle yllä.

Oli piilossa yöperho alla keinun,
nukkui siellä se päiväuntaan.
Ei arvannut vaaraa tietenkään,
suti maalarin läheni sen suuntaan.

Osui maaliin sen siivet, voi surkeaa,
ei päässyt se enää lentoon.
Tarttui voimilla viimeisillään,
pikkuiseen heinään hentoon.

Katsella kärsimystä perhon pienen,
ei kestänyt tarhuri tuo.
Päälle sen astui ja lausahti,
perho pienoinen, anteeksi minulle suo.

Kohtalo vaatimattoman, harmaan perhosen,
puutarhurin sydäntä riipi.
Älä sure, sielu pikkuisen perhosen,
olit hetken sä Sinisiipi.

Certi

Nämä runot ovat niin kauniita, pakko nostaa jos vaikka tulisi lisää runoja. Oliko se niin, että ruokahalu kasvaa syödessä

Sem

Aurinkolaulu eli Luotujen ylistys


Korkein, kaikkivaltias, laupias Herra, sinun on
ylistys, kirkkaus ja kunnia ja kaikki siunaus.

Sinulle yksin, Korkein, se kuuluu,
kukaan ei kelpaa nimeäsi lausumaan.

Ole ylistetty, Herrani, kaikkien luotujesi kanssa,
varsinkin herramme veli auringon;
hän on se päivä, jolla meidät valaiset.

Ja hän on kaunis ja säihkyvä suuressa loistossaan,
sinun kuvaasi hän kantaa, oi Korkein.

Ylistäkööt sinua, Herrani, sisar kuu ja tähdet,
taivaalle luomasi kirkkaat ja kalliit ja kauniit.

Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli
ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki,
joilla luotujasi pidät yllä.

Ylistäköön sinua, Herrani, sisar vesi,
hyvin hyödyllinen ja nöyrä ja kallis ja kaino.

Ylistäköön sinua, Herrani, veli tuli,
jolla yötä valaiset;
hän on ihana ja iloinen ja väkevä ja voimallinen.

Ylistäköön sinua, Herrani, sisar äitimme maa,
joka meitä ravitsee ja hallitsee
ja kantaa kaiket hedelmät ja kirjavat kukat ja yrtit.

Ylistäkööt sinua, Herrani, ne jotka antavat anteeksi
rakkaudesta sinuun
ja kestävät kipua ja koettelemusta.

Autuaat ne, jotka kestävät rauhassa,
sillä sinulta, Korkein, he saavat kruununsa.

Ylistäköön sinua, Herrani,
sisaremme ruumiillinen kuolema,
jota yksikään elävä ei voi välttää.

Voi niitä, jotka kuolevat kuolemansynnissä.

Autuaat ne, jotka kuolema kohtaa
pyhään tahtoosi taipuneina,
sillä toinen kuolema ei heitä vahingoita.

Ylistäkää ja siunatkaa Herraani
ja kiittäkää ja palvelkaa häntä
suuressa nöyryydessä.


- Franciscus Assisilainen-

Sarlotta

ELÄMÄN PUU




Lukemattomat oksat
pienet ja suuret
hennot ja voimakkaat

Jokainen oksa samaa puuta
osa samaa elämää
joista jokainen kasvaa omaan tahtiinsa
omaan suuntaansa

Jokainen oksista tavoittelee
korkeuksia ja aurinkoa
elämää ja valoa

Olenko minä ylempi oksa
vahapeitteisine lehtineni
kirkkautta tavoitellen?

Vai olenko minä
alemman oksan hiipuva lehti
joka aina muiden varjoon unohtuu?

Sama runko kaikkia oksia ravitsee
nivoo ne kimpuiksi
yhdistäen ne maahan ja elämään

Yllä aurinko – elämän valo
alla maa ja ravinto,
jonka kuolleet oksat ja lehdet tarjoavat

Meistä suurimmat ovat oksia
ja vähäisimmät meistä lehtiä
joita oksat valon saamiseksi tarvitsevat

Jokaisella lehdellä on paikkansa ja tehtävänsä
ilman vähäisimpiä ehkä kellerviäkin lehtiä
eivät oksat eikä koko puu voi menestyä

Yksi runko – yksi elämä
monta oksaa – kaikilla sama päämäärä:
elämän yhteys Valossa
kaiken elämän Luojassa

Varjelkoon ja valaiskoon meitä Elämän Herra
antakoon Kristus meille ravintoa
paimentakoon Hän meitä
kuin oksistossa tuivertava tuuli lehtiä

Satakoon Hän yllemme kuin
elähdyttävä kevätkuuro
virvoittakoon Hän kuihtuneita

Juottakoon Hän juuriamme
kostuttakoon Hän lehtiämme
Varjelkoon Hän elämäämme – nyt ja aina.

Jani-petteri leppänen

Sarlotta

Istuva Leijona

Kahlil Gibrani mietteitä:

Kun saavutat elämän sydämen,
huomaat ettet ole parempi kuin rikollinen,
etkä huonompi kuin profeetta.

Kun näet miestä vietävän vankilaan sano sydämessäsi,
"Ehkäpä hän on pakenemassa ahtaammasta vankilasta."
Ja kun näet humalaisen sano sydämessäsi,
"Ehkä hän etsii pakoa jostakin vielä rumemmasta."

Minä synnyin toisen kerran kun ruumiini
ja sieluni rakastivat toisiaan ja yhdistyivät.

Kerran sanoin, runoilijalle,
"Emme tule tietämään arvoasi ennen kuin kuolet."
Ja hän vastasi sanoen,
"Niin, kuolema on ainainen paljastaja. Ja jos todella tahtoisit tietää arvoni,
se on, siinä, että minulla on, enemmän sydämessäni kuin huulillani,
ja enemmän halussani kuin kädelläni."

Runous on viisautta, joka luomaa sydämen.
Viisaus on sielussa laulavaa runoutta.
Jospa voisimme lumota ihmissydämen ja samanaikaisesti laulaa hänen sydämessään.
Silloin hän totisesti eläisi Jumalan kuvajaisena.

:)

Sem

:)) tykkäät vahvoista sielun sotureista. Se on plussaa elämän näkemyksille.

Istuva Leijona

Kyllä Askar, tykkään vahvoista sielun sotureista :)) Kaikki mikä laajentaa ja syventää näkemystä elämään ja ihmisyyteen herättää minussa kipinän :)

Maruzella

Valon kaarisilta

Kevätkesän kuulaus,
järven pintaan heijastuu,
valo kantaa maahan asti,
kaarisilta valmistuu.

Hopealle hohtavat,
metsän ruhtinaat,
kelottuneet ikihongat,
maata vartioivat.

Menneisyyden äänet,
metsä kätkee hiljaisuuteen,
tuulihaukka tuulen tuo,
kaiken kuulla voin.

Maruzella 01.06.2007

lumisade

Kiitos Maruzella, vietin hetken nauttien runosi kauniissa pysähtyneessä (?) läsnäolevassa tunnelmassa. Sielu lepäsi ja virvoittui. Kiitos.

Inke

Kuu hiipi hiljaa
kuusukon takaa,
kurkisti huoneeseen
kuka siellä makaa.
Kutitteli kajollaan
pikkuista nenää
houkutti hereille ei uni maistu enää.

Piisi se seinille
varjoista muodot
hassusti vääristi
meren ja luodot.
Tuolista majakan
nopeasti rustaa,
valaisee huoneen
varjoissa väijyy väriä mustaa.

Inke

Tämä tuntemattoman runoilijan teos yli yllättäen mieleeni lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Löysin sen vanhempieni vihkiraamatun välistä eräänä keväisenä sunnuntaina, kun äitini oli vain muutamaa tuntia aikaisemmin kuollut. Menimme sirusteni kanssa äidin asunnolle viettämään yhteistä hetkeä. Harvoin olemme kaikki sisarukset yhtä aikaa paikalla, aina on joku jossain matkan päällä.

Äitini kirjahylly veti puoleensa ihan maagisesti ja siinä toisten jutellessa otin vihkiraamatun käsiini. Se avautui lähes itsestään kohdasta johon oli laitettu paperi jolla oli äitini kauniilla kaunokirjoitus käsialalla kirjoitettu tämä runo, tekijää ei lappusessa oltu mainittu. Runo päätyi äitini kuolin ilmoitukseen ja unohtui sitten mielestäni. Tänä aamuna tuo runo *halusi puhutella* minua lukiessani erästä viestiä tältä palstalta. Ihmeekseni muistin runon sanasta sanaan. Voipi olla että olen sen joskus aikaisemminkin tänne kirjoittanut, impulsiiviseen tapaani taas toimin ja jo nyt pyydän anteeksi toistojani.

Kuin siemen kämmennellä kun
olen Herra edessäsi sun.
Älä vielä heitä pois
halu viipyä minulla ois,
halu koota hyvää vähän
ihan tyhjään
käteeni tähän.

Juurakon Hulda

Ei nukkunut poika yöllä,
telkkua tollotti vaan,
minä hetkeks´ uneeen
vaivuin, se töllö välähti
taas, uneni hääteli pois.
Ol` telkusssa mistijumppaa
poika mulle selittää
Nyt tuhisee poioka
tuossa unta niin makoisaa
- taas ens´yönä valvotaan....
En pahalla tätä sano, mutt`
minua väsyttää.

Sinka

Sairaalan ovella seisahduin
ohittaa ajattelin
tupakoivan tuon
laihan luurangon.

Sydämeen pistos tunkeutui
katso hieman tarkemmin
tuttuko lie hän
minun kiireisen?

Oivallus kävi säikähtäin
milloin oli tavattu
kuulumisia vaihdettu
keskenään sukulaisten?

Hyvänen aika, heipä hei
mikäs sulla, kuinka voit?
Tässähän tämä,
vastaus alistuneen ironinen

Pää on täynnä,
keuhkot myös
on vieraat vallanneet
elimet näät
solut sairaat levinneet
syöpä täällä
ei koita enää syys.

Elämääni mietiskelen
syyllisyyttä pohtien
miksen muista kiittää tästä
päivästäni terveyden?

Miksi kudon oikein-nurin
kutoa voisin palmikoiden
sileää neuletta vaihdellen
näin vaihtelevaisuutta tavoitellen

Vaiko niin, nurjat kuuluu elämään
pintaa elävöittämään?
Sileä neule helpoin tie
mutta kuuluuko se kellekään?

Tärkeintä ei ole minä, minä,
tärkeintä on nyt Sinä.
Tarvitsetko ystävää,
pelkojesi jakajaa?
Rohkenenko tarjoutua
koetko sen aitoutena?

Yrityksenä välittää,
myötätuntoa osoittaa
vaikken ollut läsnä ennen
huolenpitoa osoittaen?

Vuotta vajaa kulunut
ja sairauksia kohdannut
runsain mitoin, yllättäen,
määrältänsä mitaten.

Se saa minut miettimään
arvojani asettamaan
jälleen kerran uudelleen
- ja polullani eksymään.

sahra(mi)steli

Alas luolaan maahinen keijusen vei.

— Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka,
olen kuunsädemetsien kaunein kukka!
Mut maahinen suuteli, kuunnellut ei.

Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.
Kävi luola naurusta valkeammaksi.
Mut peikkona toinen leikkiä löi,
ja keijuna toinen. Se sydäntä söi.

Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain
hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:
Rakas poikani, ken on keijukaisverta,
sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,
yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,
kukan keinuun nukkua värisevään.

Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko:
Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko.
Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!
Jään luoksesi alle maan.

Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.
Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.
Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden
hän vapisi niin kuin särkyissä tähden.
Sadekirkkaat äänet kulkua johti,
ilosilmin pieniä kasvoja hohti,
soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:
Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!
Lumojuoman jo keijuista nuorin toi.
Yön maljan poikanen joi.

Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton
kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton.

Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,
koko metsien aatelin vieraina näämme.
Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,
valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.
Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,
kun heimoosi yhdyt.

— Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan,
ja veljeni niihin, mut palajan varmaan.

Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.
Mut äidin silmät vastassa hohti,
isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:
Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli!

— Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?
— Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski
kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,
maan päälle en palaa, mun hylkäisi kerta
tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.
Oi äiti! Jään heimoni luo!

— Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.
Yöloiste ei riitä, ei kuunsädelento.
Mut kellä on rakkaus, povessaan
vie kuutamon alle maan. —

Meni poikanen, suonissa maahisen verta.
Yön hengitys keinutti ruohojen merta,
ylt'ympäri soi suruvirret sirkkain.
Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:
Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.
Tulen luoksesi alle maan. —

Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,
sitä sirkat soitti ja heinien suhu:
tytär kuutamon lähtenyt alle maan
oli seuraten rakkauttaan.

Kävi ruohossa kaihon valtava siipi.
Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,
tuli helmien hunnussa hohtava heinä,
tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.

Oli himmeä luola, mut painoa vailla
sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.
Säde taivaan kruunasi keijujen pään,
ihanamman entistään.

Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan,
ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,
pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,
oli luola tuoksuna, kimmelteinä.
Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan
vie rakkaus mukanaan.

S. Harmaja

Inke

Justinnan runosessa on niin runsaasti ilonenkeleiden siipien hupaisaa huiskhatelua että naurattaa ihan hirveästi. Perheonnea on niin monissa päivän tapahtumissa. Perheessä on voimaa, eikös vain Justinna, eikä sen perheen aina tarvitse koostua omista lapsista.

Sinkan runo kosketti aivan eri tavoin, sillä aikanani lopetin oman savustamiseni lääkärin vakavien puhuttelujen jälkeen.

Tilian viesti Saima Harmajan runona tuo elävästi mieleeni lapsuuskotini kirjahyllyn aarteistot ja ne yksinäiset lapsuuteni hetket kun hiivin vieraskammarin perällä olevan pikkukammarin nurkkaan lueskelemaan Harmajaa, Leinoa ja Sarkiaa. Nyt akun elettyä elämää on kertynyt mittariin jo vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta huomaan viettäneeni lapsuusvuosiani vallan hyvässä seurassa, kiitos isäni kultturiperinnön.

Pihla

..kun naurat, on olemassa vaara, että vaikutat hölmöltä.
..kun itket, on olemassa vaara, että vaikutat tunteelliselta.
..kun autat toista, on olemassa vaara, että joudut sitoutumaan.
..kun näytät tunteesi, on olemassa vaara, että paljastat todelliset kasvosi.
..kun esität ideäsi ja unelmasi ihmisille, on olemassa vaara, että he hylkäävät sinut.
..kun rakastat, on olemassa vaara, että et saa vastarakkautta.
..kun elät, on olemassa vaara, että kuolet.
..kun toivot, on olemassa vaara että epäonnistut.
Mutta riskejä on otettava. Sillä suurin riski elämässä on, että ei ota mitään riskejä.
Ellei riskeeraa mitään eikä tee mitään, tylsistyttää mielensä.

**ei hajuakaan mistä tämä teksti on kulkeutunut mukaani**

Juurakon Hulda

Sinkan runossa on paljon totta. Minulla oli juuri tuollainen ystävä ja kävin häntä sairaalassa tevetimässä, en olosuhteista johtuen päässyt kovin usein. Kovin kauan syöpäää sairastava ystäväni ei elänyt, kuoli Jouluaattoaamuna parisen vuotta sitten. On todella tärkeä käydä tervehtimässä sairaalassa olevia omaisia ja ystäviä. Kunpa jokaisella olisi anakin yksi Ystävä.

Istuva Leijona

Tässä ihana, rakas Eino Leinon runo:

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysikuu,
kesä-yön on onni omani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse en sure huokaa,
mutta metsän tummuus mulle tuokaa.
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu.
Tuoksut vanomon ja varjot veen,
niistä sydämeeni laulun teen.
Sulle laulan neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt uus.
En ma enää aja virvatulta,
omapa kädessäni onnen kulta,
pienentyy mun ympär elon piiri,
aika seisoo nukkuu tuuliviiri,
edessäni hämäräinen tie,
tuntemattomahan tupaan vie.

:)

Kamiwaza

Carrien visio 3.6.2007:

"OVET AVAUTUVAT"

Rakkaat ystäväni,

Minussa on muodostunut nyt viikkojen ajan eräs visio. Toivon alla olevan runon auttavan teitä näkemään sen, mitä näen, tuntemaan sen, minkä tunnen aina läsnä henkimielessäni. Avatkoon runo tämän vision teidänkin mieleenne, sydämeenne ja henkeenne.

Rakkautta ja rauhaa,
Carrie

OVET AVAUTUVAT

Ovet avautuvat
eivät vain raolleen, vaan täysin auki.
Ja tuuli puhaltaa läpi.
Verhot pullistuvat raikkaassa tuulenvireessä.

Avautuu, avautuu
ovi toisensa jälkeen, ikkuna toisensa jälkeen.
Ilmavirta on raikas ja uusi
puhaltaessaan läpi.

Tunnen puhdistavaa, puhaltavaa raikkautta.
Olen kuin yksi pullistuva verho, ohut ja läpikuultava,
virtaavaa ja puhaltavaa kauneutta ja rakkautta,
puhdas ja selkeä tuulesta.

Seison nyt avoimella tasangolla,
missä tuulenvire puhaltaa maan poikki.
Ja koko maailma on kuin loppumatonta nurmikenttää,
niin kauas kuin silmä siintää, avointa, avointa.
Avointa ja esteetöntä.
Kaikki puomit ovat kaatuneet,
kaikki esteet poistettu.

Läpinäkyvä käteni kurkottaa ulos ja muodostaa elämää ilmasta.
Ilma on kuin savea, jota voi muokata.
Aine muotoutuu omalla läpinäkyvällä olemuksellani.
Ilma on täynnä elämää ja rakkautta.

Kyllä, rakkautta.
Rakkaus on tuota savea.

Rakkaus on taiteilija ja itse taide.
Rakkaus on savi ja ruukku.
Rakkaus on käsi joka muotoilee ja muoto joka syntyy
ja vapaus joka puhaltaa, on vapautta luoda.

Ja tämän ytimessä on oma sykkivä sydämeni,
joka sykkii virittyneenä sinun sykkeeseesi.
Ajattoman ajan alkaminen ja loppuminen,
muodottoman muodon alkaminen ja loppuminen.

Kysymme: onko nyt aika?
Onko nyt aika liikkua, muotoilla, olla tässä upeassa avautumisessa?

Ja vastaus lentää tasangon takaa, yhtä nopeasti kuin tuo tuulenvire.
Ei, ei, nopeampaa.
Yhtä nopeasti kuin silmänräpäys, se tulee.

Kyllä, kyllä.

Aika on nyt.
Energia on täällä nyt.
Avautuminen, joka puhaltaa, siirtää, muotoilee muodottoman olemaan.
Tämä on nyt.
Ja olemisen raikas tuuli on nyt.

Kurkota rakkauden kätesi.
Tartu kiinni virkistävästä tuulesta ja muotoile siitä.
Maailma muotoutuu ajattelevalla, olevalla, tarkoittavalla kädelläsi.

Valo loistaa ja tulee sinun kohti.
Näe sen täyttävän ilma.
Nyt on muotoilemisen hetki.
Nyt on luomisen hetki.
Maailma on sinun muotoiltavanasi ja muokattavanasi.

Olet valo.
Olet rakkaus.
Olet taiteilija, luoja.

Olemme valoa.
Olemme rakkautta.
Olemme luojia.

Puhaltava, avoin ja uusi
minä olen,
me olemme,
elämä on.

Suomentanut Pirjo Laine
Kopioitu Porin Henkisen Keskuksen sivulta

Istuva Leijona

Enkeli

Tuli kaunein kaikista enkeleistä
minun loduttajakseni päälle maan
nyt vast olen ihminen
mulle hänen kauttaan kaikki annetaan.

Hänen luokseen lentävät laulut
kuin pienet linnut riemuiten.
Hänen ruumiinsa on kuin sielu
ja sielunsa taivaan kaltainen.

Kuin unista suloisista
hän on astunut aineen maailmaan.
Hänen hentoa olkaansa vasten
pään painan, nyyhkivän autuaan.

-Uuno Kailas-

Sarlotta

RAUHA

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin ?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämmessäin,
tää suuri ja outo uus ?

Minä kuulen kuink kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
jo toivot ja tou`ot muut.

Kaikk`on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk` on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeavat
sydämmessäin ja tuoksuvat
rauhaa syvää.

Eino Leino