vaihtonikki

Kuva: http://t0.gstatic.com/images?q=tbn:A...eGSCFgXotO2UnA


Tätä nyt on tuotu useammastakin suunnasta esiin ja herätelty ajatuksia elämänvalinnoille ja tehtävälle elämässä...Olenko sitten niin kuriton ja omapäinen, että pitää ihmisten taholta vähän patistella muistamaan kuka on ja miksi on täällä ;) Tai herättämään ajatuksia, sillä eihän sieltä suoria vastauksia tule.

Välillä uppoudun ajatustulvaan, enkä saa kiinni, mitä varten tänne sitten ylipäätään on pitänyt tulla ja mitä yhdellä ihmisellä voi olla annettavaa, jos joskus elämäkin on varsinaista rimpuilua vetäytyvällä ja herkällä tosin omapäisellä persoonalla. Kuitenkin yritän mahdollisimman monella suunnalla edetä ja uraa sekä perhettä luoda samalla. Kasvaa siinä sitten ihmisenäkin, vaan kivuliasta se välillä on ja niin riittämätön olo. Toisinaan tuntuu myös kuin olisi aivan hukassa itseltään ja murrosaikaa eläisi luopumisen ja saamisen välillä myös persoonallisen kasvun kanssa - luopua vanhasta minästä ja antaa tilaa uudelle, joka aristavasti pyrkii kivun kautta syntymään.

Niin, tietysti tuo perheenlisäys sekoittaa pään, kun maha vaan kasvaa ja olo on vähän epävarma siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten kaikki tulee menemään. Kysymyksiä tulee myös siitä, voinko edetä vieläkin elämässä parannuksessa, uralla ja yhdistää tietämyksen ja kasvattaa persoonan vahvuuden.

Onko teillä joskus samanlaisia tunteita. Tuntuuko teistä, että olette lunastaneet elämäntehtävänne ja oppineet elämässä juuri niitä asioita, mitä olette tulleet tänne oppimaan?

joanna*

puhutteleva kuva ja kirjoitus sinulta vaihtonikki :)

itsekin viime yönä valvoessani mietin, että mitä, mitä ihmettä minun pitää vielä oppia kun tuntuu että olen ihan "keskipisteessä" elämäni kanssa.

yks asia on tottakai se, etenkin kaikilla äideillä tai vanhemmilla, että pitää itsestään huolta ja pitää myös omia puoliaan. ei niin helppoa kun miltä se sanottuna kuulostaa.

ainutlaatuista aikaa elämässä on se, kun uusi pieni ihminen kasvaa massussa. ilolla muistelen, se oli ihanaa aikaa vaikka ei niin auvoista aina kylläkään..

:)

vaihtonikki

Kiitos joanna :)

Joo ei se ole niin helppoa vanhemmilla ja äideillä pitää itsestään huolta, kun on niin monta tarvitsijaa ja huomionhakuista kaveria ympärillä. Joskus on olo kuin imettäisiin tyhjiin, vaikka tekee jo kaikkensa ja sitten sitä kuin unohtaa, että minäkin olen tarvitseva olento ja kaipaan rentouttavia hetkiä jolloin olen itseni keskiössä ;) Niin sitä sitten taas jaksaa uurastaa arjen keskellä monenlaisten tunteiden, tekemisen ja myllerryksen parissa - elämäänhän niitä mahtuu. Vaikka ei sitä perheestään kyllä luopuisikaan, vaikka välillä on väsynyt.

On se ihanaa aikaa odottaa vauvaa, mutta nostaa esiin monenlaisia tunteita ja ihmissuhteiden toimivuutta, ajankäyttöä, unelmia, haaveita ja arkirealismia sekä myös omia lapsuusaikaisia kokemuksia ja suhteita omiin vanhempiin. Mutta kyllä sitä vaan huomaa epävarmuudestaan huolimatta, että tätä uutta pienokaista odottaa niin kovin ja haluaakin kasvaa yhdessä perheenä ja ihmisenä :)

Kyllä se tasapaino sitten ajallaan löytyy :)

joanna*

vaihtonikki, kyllä juuri noin on kuten kirjoitit. ja vielä tämä joulun aika jotenkin korostaa perhekeskeisyyttä.

blueQ

Tässä päivän mittaan olen pohtinut tätä Vaihtonikin aloittamaa aihetta monelta kantilta ja välillä joutunut hymyilemäänkin omille elämäntehtäville:)

Useissa keskusteluissa ihmiset kysyvät näkijöiltä omaa elämäntehtäväänsä.
Silloin herää kysymys, että uskovatko kysyjät siihen, että se on jotakin erikoista ja suurta?
Voihan se olla sitäkin, mutta mielestäni oma elämäntehtäväni on koostunut useista, välttämättä ei niin suurista tapahtumista ja koostuu edelleenkin.
Tai sitten en vain huomaa sitä, mitä olen antanut muille.
Joskus on kuitenkin tullut mieleeni, kun olen reikihoitajana ja hoitajana saanut välittää ihmisille apua niin, että kivut ovat lievittyneet, tai kokonaan hävinneet, etten ole elänyt turhaan, kun kauttani on apua annettu.
Se on ollut suuren kiitoksen aihe molemmin puolin.

Nyt kun oma työura on takana päin ja kun tarkastelen sitä näin jälkeen päin, niin ihan levollisin mielin olen. Niihin vuosiin mahtui monenlaista, oli hyviä ja huonoja päiviä. Oli väsymystä, iloa ja surua ja se elämänoppi mitä työyhteisön jäsenenä sai työtovereilta ja hoidettavilta, oli hyvin kasvattavaa.

Tänäpäivänä minua työllistää lasten lisäksi ihmiset, jotka tarvitsevat olkapäätä.
Tänäänkin jouduin torjumaan erään pyynnön, koska minulla oli hyvin kiireinen päivä.
Tässä hetken aikaa ajattelin lähteä huomenna kaupungille, mutta se ehti olla vain ajatus, koska minua tarvitaan toisaalla:)

Eli; minun kohdallani elämäntehtävät koostuvat monista pienistä asioista ja hyvä näin. Luulen, että hyvin monien ihmisten kohdalla ne kasvut ja elämäntehtävät koostuvat hyvin samankaltaisista asioista.

Kun vertaan itseäni teini-ikäiseen minään ja nykyminään, niin ei voi muuta kuin hymyillä...

Kenenkään ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, etteikö toteuttaisi omaa tehtäväänsä siinä arjessa mitä elää.