Varjotar

Mieleni on monesti tehnyt tänne kirjoittaa, vaan tänne tultuani on vastassani ollut seinä, joka lyö kaiken lukkoon.
Täällä ei ole avointa, välitöntä ilmapiiriä, suvaitsevaa henkeä, mitään, mitä oli silloin joskus tänne tultuani.
Silloin pystyi kirjoittamaan, silloin kirjoitukset otettiin vastaan, niihin kommentoitiin, ajatuksella, sydämellä ja niistä tuntui lävitse välittäminen.

Nyt on kylmää, pienten piirien arkipäiväistä, puista jauhamista täysin merkityksettomistä asioista tai sitten jostain täydellisen hulluuden rajan ylittäneestä huuhaasta, jota ei usko erkkikään.

Ei ole tässä maailmassa kovin paljoa sielunkumppaneita, alle kolme kappaletta ja niistäkin vain yksi on tekemisissä aidosti kanssani.

Ei minun tarvitse olla muille mitään, toisinaan hyvin riittää, että olen jotakin itsellenil. Suorastaan elokuvatähti. Käsittämätön tunne, kun se tulla tupsahtaa.
Enkä sitä kelleen kerro, pidän itselläin vaan, ei ne kato tajuis kuitenkaan.
Omahyväiset paskat, hienohelmat.

Alas ajetaan tätä maailmaa jatkuvasti vaan, ei tajuta ollenkaan, mikä lopulta merkitsee ja minkä vois jättää nurkkaan nukkumaan.
Polittiikkaan en puutu, en uskontoon. Mutta sitten kun se mua koskettaa, voin älähtää.

Lunta tulla tipahtelee, lisää vaan, päästään mäkee laskemaan. Kerran vuodessa, ehkä kaks, ei huvi turha oo, ilmainenkin vielä. Vaivan vaan maksaa ja sen, että vanhat harput valittaa, pulkkamäki vain lapsille on..

Amur

Kyllä ainakin minustakin välillä tuntuu juuri tuolta kuin kuvailet. Mutta seuraavaksi kannattaa miettiä sitäkin että onko itse avoin, suvaitsevainen ja onko luomassa sitä välitöntä ilmapiiriä.


Mutta silloinhan sinulla kuitenkin on joku, jonka kanssa jakaa asioita, eikö niin?

Aika moni on huomannut tuon saman asian ja ihmiset ovat maailman tilanteesta (tai oikeastaan aika monista päällä olevista katastrofeista) tietoisia ja huolissaan. Mutta ei meillä kenelläkään ole niihin ratkaisua! Yritämme vain elää tätä elämäämme ja toivomme että asiat eivät ole aivan niin huonosti kuin miltä näyttää ja että toivoa vielä olisi. Nämä ovat vain niin suuren mittaluokan asioita että meidän on vaikeaa käsittää edes pientä osaa... eikä kukaan pysty hallitsemaan kokonaisuutta.

Vesimies -70

No mutta monilla ei ole noinkaan montaa sielunkumppania. Mulla on ystäviä mutten mä voi kyllä ketään sanoa sielunkumppaniksi. En kuvittelis että sellaisia vois edes kovin montaa olla. Korkeintan yks, kakskin ois ihme. Tai sitten meillä on eri käsitys sielunkumppanista.


No nimenomaan, että soimaako pata vain kattilaa?

__________________
"Olemme kaikki yhtä, kaukaisten tähtien sisaruksia"
Lähde tuntematon

Varjotar

Niin, minulle sielunkumppani on semmoinen, jonka kanssa miltei kaikki menee yksiin: mielipiteet, elämänarvot, kiinnostukset, tyyli, musiikkimaku, estetiikka, harrastukset,ruokavalio, vuorokausirytmikin.. Eroavaisuuksia löytyy siis vain muutamia...Luen sielunkumppanin ominaisuuksiin myös telepaattisen yhteyden.

En minä milloinkaan uskonut, että tällainen on mahdollistakaan.
Olen onnellinen, että edes yhden olen saanut <3

joanna*

mun mielestä sielunkumppanin ei tarvi omata samanlaisia mielipiteitä kuin minun. keskustelua syntyy mukavammin, jos ollaan vähän eri mieltä.

sinänsä en tiedä, kuka on kaikkein eniten sielunkumppanini, tai en tiedä onko minulla sielun paria enää elossa. sielun ystäviä, veljiä jne kyllä on vaikka kuinka paljon :)

Vesimies -70

No tuollaiseksi mäkin kuvittelisin, eli aika harvinaista...

__________________
"Olemme kaikki yhtä, kaukaisten tähtien sisaruksia"
Lähde tuntematon

Kissantassu*

Täälläpä oli yksi viesti jota en ole huomannutkaan. Eri alan auktoriteetit ovat lähestyneet asiaa eri kautta ja sitäkin ajatusta on esitetty kuin taiteellisuus aina vaatisi parantumattoman trauman jota käsitellään työstä toiseen.

Varjotar

Sinällään tuo olisi aivan loogista, mutta ei ne kaikki taiteilijat kai oo mitenkää traumatisoituneita tai järkkyneitä elämässään. Ehkä ne ammentaa omaa oloaan/ iloaan/ eloaan tai maailmansa sitä kautta.
Periaatteessahan tuon varjolla voisi sanoa, että yks sun toinen luova juttu on tosta kii.. Mä en usko.

Kissantassu*

Aivan, samaa mieltä. Onneksi on uudempiakin näkemyksiä. Traumapohjalta lähtevät ovat olleet oman aikansa auktoriteetteja silloin kun kliinistä psykoterapiaa luotiin joten näkökulmakin on sen mukainen ja sieltä käsin värittyvä.

Kissantassu*

Tällä sivulla on hienoa pohdintaa. Enpä osaa niihin mitään lisätä mutta eipä liene tarviskaan :)

Varjotar

Minä tiedän taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, joilla ei ole traumoja ja traumatisoituneita, joilla ei ole taiteellisia lahjoja.

Kai se on enemmänkin yksilökohtaista.

Vähän, kun sanoisi, että kaikille tummaveriköille sopii parhaiten punainen väri.
Minulle ei ainakaan.

Sem

Kyse on vain ja ainoastaan tasapainosta jonka puitteet on kokemuksista luonut oman Voimansa lukemattomissa elämissä niiden tietoa kantaen ja soveltaen tähän päivään, tähän hetkeen.

Varjotar

Mitä sitten on luovuus? Miten se määritellään?

Minä olen kyllä sitä mieltä, että tietynlaisella musiikilla ei ole sielua.
Musiikin ei tokikaan tarvitse kertoa elämän vaikeudesta tai tuskasta, mutta kyllä sen kuulee, kun siinä on se jokin, oli laji mikä tahansa.