lellu

jos olet pärjännyt tähän mennessä tuut pärjämään kaikkissa asioissa haleja sinne päin ja rauhalista joulua

kuolema

Mistä saa Syanidia?

Ei saa

Ei mistään.

Artist

Olen luultavasti se tapaus, kenen ei luulisi miettivän näitä asioita. Ainakaan, mikäli katsotaan päällisin puolin. Olen 29-v. kouluja käynyt, hyvässä vakituisessa työpaikassa hyvillä etenemismahdollisuuksilla, urheilua, lukemista ym. harrastava mies. Vielä vuosi sitten katsoin tulevaisuutta valoisin silmin ja odotin innolla tulevaisuutta...ja minulla oli haaveita. Elämäni oli mielestäni hyvää ja olin onnellinen.

Aiemmin elämässäni ja lähipiirissäni on ollut vastoinkäymisiä (kenelläpä ei). Pikkuveljeni kuoli synnytyspöydälle (olin alle kouluikäinen, en siitä paljon muista). Äitini kuoli, kun olin yläasteelle siirtymässä, mutta isäni piti minusta ja pikkusiskostani erittäin hyvää huolta, en voi valittaa siinä suhteessa. Ymmärrän sen oikeastaan vasta nyt myöhemmin, että kyseinen tapahtuma järkytti niin paljon, että suljin sen ikäänkuin sisääni. En sen jälkeen koskaan ole osannut puhua ongelmistani, olen ajatellut että itsesäälissä rypeminen ja valittaminen on turhaa, eihän isänikään niin tehnyt. Toissa vuonna sain sitten kuulla, että isäni nykyinen vaimo sairastaa rappeumatautia, johon ei ole parannusta ja isäni ja hänen nykyisen vaimonsa yhteinen lapsi sairastaa kehitysvammaisuuteen johtavaa sairautta. Silloin rupesi jo vähän ahdistamaan, lähinnä isäni puolesta, joka on kokenut muitakin raskaita asioita, kuin edellämainitut.

Jotenkin tuntuu, että itselle se pahin isku oli jätetyksi tuleminen alle vuosi sitten -se läikytti lasia- Hän, kenen kanssa kuvittelin eläväni elämäni onnellisena ja saavani lapsia ei halunnut minua enää, emme oikeastaan koskaan olleet edes riidelleet ja sitten käy näin. Paino tippui 10kg, en saanut nukuttua, elämänhalu katosi, tulevaisuus ei kiinnosta. Oireita, jotka ovat aivan normaaleja ja joiden ajattelin helpottavan ajan myötä. Päinvastoin. Lapsuuden paras ystäni päätti päivänsä joitain vuosia sitten, enkä käsittänyt hänen ratkaisuaan lainkaan, miksi kukaan tekisi niin. Nyt ymmärrän. Tuntuu, että ainoa syy täällä olemiseen on se, että pelkään ratkaisua ja sukulaisteni kokemaa surua.
Nykyään töihin lähtö on taistelua, kotimatkalla usein itken tyhjään kotiin palaamista, enkä vapaa-ajalla saa enää mitään aikaiseksi. Koetin muuttoa toiselle paikkakunnalle, mutta tuntuu vain pahemmalta. Täällä ei ole edes vanhoja kavereita, mutta en kestänyt jäädä edelliseen kaupunkiin. Ahdistaa entistä enemmän. Tuntuu vain, että nyt kaikki vittumaiset asiat ovat tiivistyneet yhteen ja iskeneet tajuntaan. Olen luonteeltani herkkä ihminen (ulkoapäin ei uskoisi) ja aina aiemmin koettanut nähdä positiiviset asiat elämässä, nyt se ei enää ole onnistunut. Toivoisin, että tämä loppuisi. Olen varannut ajan ammattilaiselle, jolta pyydän reseptin johonkin (olen melko kokematon lääkkeiden kanssa, joten uskoisin niiden vaikuttavan). Punnitsen viimeisen kerran asioita joku ilta yksin sohvalla lääkkeet ja viinapullo pöydälle...

Kirjoittamalla saa selkiytettyä ajatuksiaan kun näkee sen konkreettisesti. Tuntuu, että oma ratkaisuni on avautumassa.

Omia

asiasta.
Ensimmäisenä oma suositukseni päästä hengestä.
Otat auton ja ajat sen ei liian suureen talliin, tukit ilma-aukot tallista, pistät sopivaa bluesia soimaan ja käynnistät auton. Helppoa ko heinän teko. Huomaa että auto pitää olla bensa ei diesel..nokinaamana on nolo herätä. ;)

Onhan tuo elämä tukistanu. Porukat eros, äiti alko juomaan, joutu vääriin piireihin ja se puukotettiin hengiltä. Isä ampu ittensä sen jälkeen. Olin sillon 23 ja yhtäkkiä mulla oli 10 vuotta nuorempi sisko ja velkainen oktalo huolehittavana.
Nyt 10 vuotta myöhemmin huomaan että hengissä ollaan ja eteenkinpäin ollaan menty.
Nykysin tilanne on vaan se monelle niin tuttu, talovelkaa, pari pientä lasta, epävarmuus töistä, ei kovin hääppöinen parisuhde johtuen monestakin asiasta joista yksi on se että minun vanhempia ei ole auttamassa.
Onhan sitä kovettunu mutta kyllä se silti välissä tuntuu että vittu mitä paskaa.
Lapsethan ne on se jonka takia jaksaa, en ikinä haluais niille sitä samaa surua ja yksinäisyyden tunnetta minkä olen itse kokenut.

Eli alkuperäiselle kirjoittajalle, myy kaikki ja lähe thaimaahan, reppureissaa maailman ympäri, tee mitä vain koska sulla on siihen mahdollisuus. Ja jos sittenkään ei mikään tunnu miltään niin osta bensa-auto.
-n-

Onko

...Eikö mistään oikeasti?....

toinen kiinnostunut

mistään oikeasti syanidia?

Piip

Miksi oletat että kaikilla on läheisiä?

Apua sinulle

Ota meihin yhteyttä niin autamme sinua ja läheisiäsi. apuasinulle@hotmail.fi
Meihin voi ottaa anonyymisti yhteyttä kaikki jotka painivat samankaltaisten ongelmien kanssa. Kerromme mistä voit hakea apua.

mitä vittua?

Kaikki aina kehottaa hakemaan apua ja puhumaan. No minä tein niin.. Nyt kolme vuotta myöhemmin totean että se on ihan vitun turhaa. On istuttu satoja tunteja terapiassa, akuutilla ja siihen lisäksi vielä 9kk avo-osastolla. Ei lääkkeet auta, vaikka niitäkin on kokeiltu viitää eriä, diapamista seroqueliin. Mikään ei auta. Yritin ihan tosissani vpida paremmin ja nyt

mitä vittua?

Olen ollut vuoden kotona ja pitänyt turpani kiinni, jotten joutuisi takas osastolle. Kenellekkään en voi puhua, koska silloin kulissi kaatuu ja olen takaisi hoitajien pompoteltavana. Aikaisemmat itsemurha yritykseni ovat lähinnä olleet acunhuutoja, mutta nyt olen saanut tarpeekseni. Apu ei tepsi, niin silloin jää vaihtoehdokso vain hirttosilmukka ja kossupullo rohkaisuksi.

lintu

Löysin tämän ketjun, koska ite oon paininut samanlaisten ajatusten kanssa. Mullakin tilanne sellainen, että päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta ketään läheistä ystävää ei ole, jonka kanssa jakaisin asioita. Ei ketään. Mua on kiusattu ala-asteella ja yläasteella ja lukiossa se vaihtui hienovaraisemmaksi syrjimiseksi, kyräilyiksi ja ilmana pitämiseksi. Noina vuosina mun päähäni iskostui ajatus, jonka mukaan kehenkään ei voi luottaa, kuka tahansa voi kääntää selkänsä tai puukottaa mua selkään, aina joku keksii sanoa jotain jostain. Kun tarpeeksi pitkään haukutaan ja mollataan ja nauretaan ja syrjitään niin niihin solvauksiin alkaa itsekin uskoa. Niistä tulee osa minuutta, osa persoonallisuutta, osa elämää. Kiusaajat haavoitti mua pahiten kuin kukaan koskaan, vaikka eivät sormellakaan koskeneet. Vuosien kuluessa vetäydyin yhä syvemmälle itseeni, sulkeuduin muilta ja aloin pelätä sosiaalista kanssakäymistä. Tunnen lihasteni jännittyvän ja askelteni muuttuvan tietoisemmiksi kun ohitan kaupungilla nuorisoporukoita. Joskus sieltä tuleekin joku "läppä", jonka vaikutusta ei ymmärretä. Ne vaistoaa, että pelkään kaikkein eniten sitä, että sanotaan jotain ulkonäköön, kävelytapaan tai muuhun liittyen. Ne vaistoaa ja solvaus uppoaa kuin veitsi, viiltää ja kääntyy haavassa. "Todistaa", että ne vuosien takaisetkin ihmiset oli oikeassa.

Haluan ystäviä, haluan seuraa, mutta välttelen sitä juuri siksi, että pelkään enkä luota siihen, että voin oikeasti olla sellainen kuin olen. Enhän ole ikinä saanut olla oma itseni, kun aina on pilkattu. Sen takia, että olin jossain vaiheessa tavallinen iho-ongelmainen teini, jonka posket pyöristyivät. Joka kehittyi normaalisti. Muut tulivat myöhemmin perässä, mutta tajusivat kai liian myöhään, että sehän oli tuolla sittenkin ihan normaalia. Liian myöhäistä oli perua sanoja.

Kasvoin ottamaan etäisyyttä. Nykyään pysyttelen kotona omissa oloissani ja joskus jos tulee vahingossa sovittua jonkun ihmisen kanssa jotain, mietin kuollakseni miten peruisin. Usein perun eikä toista kertaa tule. Samalla kun tekisi mieli huutaa, että tarvitsen ystävän, torjun heidät pois. Kun puhun jonkun kanssa, välttelen alueita, joissa pitäisi sanoa oma mielipiteensä. Kavahdan, jos suustani lipsahtaa näkökulma, joka voisi jonkun mielestä olla väärä tai huono. Puhun säästä, opinnoista, tyhjänpäiväisistä asioista. Neutraaleista asioista. Ja suren, koska haluaisin sanoa, mitä oikeasti ajattelen. Haluaisin olla luonnollinen, hauska ja persoonallinen. Mutta koska en uskalla puhua syntyjä syviä, puhun tyhjää. Kyllä sekin joskus tekee hyvää, mutta usein kaipaan enemmän. Joskus mulla oli sellainen ystävä, mutta menetin kun en osannut luottaa ja pidin liian lujasti kiinni.

Sairastan syömishäiriötä. Kamppailen yksinkertaisten asioiden kanssa päivittäin. Nukun huonosti, syön huonosti, stressaan ja masennun. Ajattelen masentuneelle tyypilliseen tapaan liian mustavalkoisesti. "Kaikki tai ei mitään". "Kukaan ei koskaan, ei mitään, ei mihinkään, ei sitä ei tätä, en jaksa, en halua". Mustavalkoinen maailma imee varjoihinsa ja sylkäisee pois kun jäljellä on pelkkä kuori. Vihaan sitä maailmaa, pyristelen tietäni ulos kuin lasitaloon eksynyt lintu.

Samalla rakastan elämää, sen pieniä iloja. Rakastan lumen narskuntaa kenkien alla, rakastan kesätuulta ja vastaleikatun ruohon tuoksua. Rakastan eläimen pehmeää turkkia ja tapaa, jolla se juoksee vastaan kun tulen kotiin. Rakastan värejä, makuja, muotoja, kieliä ja ilmeitä. Elämä on vivahteita täynnä. Joskus herään ja ihmettelen, miten kaunista joku voi olla. Herään ja säpsähdän siihen, mitä minulla sittenkin on. Muistan, miten rakkaat vanhemmat ja sisarukset minulla on. Kuolisin, jos menettäisin heidät. Tiedän, että he eivät ikinä antaisi anteeksi, jos ottaisin ja kuolisin. En minäkään antaisi heille anteeksi, jos päättäisivät lähteä, tuosta noin vaan, mitään sanomatta ja antamatta mahdollisuutta auttaa. Lähtisivät heilauttaen välinpitämättömästi kättään voimattomille sanoilleni, rakkaudelleni.

Olen sanonut miehelleni itsetuhoisista ajatuksistani, heittänyt ne ilmaan kuin kysymykset, joihin hän tarttuisi ja antaisi vastauksen. Hän ei kuitenkaan osaa. Ei tiedä, mitä sanoisi. Ymmärrän sen. Vaikeaa on ottaa vastuuta toisen elämästä. Jos sanoo väärin tai tämä toinen saa oikeatkin sanat väännettyä mustaksi kuin yö, on mukana upottavassa suossa. Juokseva maa imaisee jalat maiskahtaen ja tarraa kiinni, vetää osattomiakin mukaansa. Kuolema ei ole yhden ihmisen näytös. Kuolema on aina jollekin menetys. Jos on tässä maailmassa yksin, menettää mahdollisuuden valita toinen polku. Mikään ei estä pudottamasta kiviä käsistään ja tarpomasta ryteikköön viidakkoveitsen kanssa. Jos ei ole enää mitään menetettävää, voi yhtä hyvin heittäytyä elämän ohjattavaksi. Antaa mahdollisuus vaihtoehdoille, joita ei ole edes ajatellut. Näin ajattelen nyt, vaikka monta kertaa olen ollut heittämässä kirvestä kaivoon. Monta kertaa olen nähnyt vain tyhjyyttä ja toivottomuutta valovuosien päässä. Mutta ajatellut silti, että ei tämä tästä voi enää pahemmaksi mennä - itsetunto on jo nollassa, ongelmiakin on, mieliala niin ja näin. Katsotaan siis, jos huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna tulee joku tai jotain, joka olisi ollut sääli jättää tapaamatta ja kokematta. Kyllä kuolema ehtii odottaa. Ei se minnekään väisty. Lähenee vain kun vuosia ja ryppyjä tulee lisää. Miksi siis luovuttaa nyt kun voi odottaa. On minussa jotain hyvää, täytyy olla. Istun hiljaa ja pinnistän silmät kiinni, näen hetkeksi verhon taakse. Näen sen pienen lapsen, joka joskus nautti elämästä. Joka joskus tunkeutuu vakavuuden läpi ja taistelee olemassaolostaan. Hihkuu kimeästi korvaan, että "käydään vielä tuolla, kokeillaan tuota, odota hetki, pidetään hauskaa". Seuraan häntä. Voin odottaa.

Nyt katson tätä viestiketjua ja huomaan, kuinka paljon samanlaisia ihmisiä on ajautunut samaan paikkaan. Puhuvat asioita, jotka ovat tuttuja, joita ei tarvitse selitellä, joita ei tarvitse vääntää rautalangasta. Onhan heitä, jotka ymmärtävät. Yhteinen tekijä on hieman kyseenalainen, mutta huomaan, että emme ole suruinemme yksin. Vaikka kaikki yhtää aikaa huutavat, miten yksinäisiä ovat. Katsokaa ympärillenne ja kuunnelkaa. Joku taisi sanoa hiljaa mielessään, että haluaisin tutustua tuohon ihmiseen.

Ennen yksin

Rakas ystävä, älä ole enää yksin. Paikkakunnallasi on varmasti Suomen Ladun alajärjestö. Etkö voisi liittyä siihen? Jos kuuluu Suomen Ladun johonkin yhdistykseen, voi osallistua kaikkien muidenkin yhdistysten toimintaan. Netistä voit seurata yhdistyksien ohjelmia, ja katsoa, mihin niistä voit osallistua. Retkillä ja muissa tapahtumissa, joita on kaikenlaisia, voi jutella muiden ihmisten kanssa. Ainakin minun tuntemani yhdistyksen jäsenet ovat aivan kaikki mukavia ja rentoja ihmisiä. Jos et sieltä löydä itsellesi tosiystäviä, niin kyllä olisi ihme. Liity yhdistykseen (jäsenmaksu 20 euroa/v.)Loppu on kiinni itsestäsi. Olin itsekin ennen tosi yksinäinen, mutta en enää. Kirjoita googleen Suomen Latu - Suomen Latu. Myös Suomen polkupyöräilijät ovat mukavia. Liikunta ja luonnossa oleskelu muutenkin auttavat alakuloon.

Pian vapaa

32-vuotinen taival tulee kesällä tiensä päähän, kun työsopimuksenikin onneksi loppuu. En ole masentunut, olen vain kovin väsynyt ja pettynyt elämään. En ala psykiatrien ja hoitajien pompoteltavaksi pilleriorjaksi.
Maailmassa vallitsee pahuus, johon en halua olla osallisena enää edes katsojana.

Siivoan kotini, myyn omaisuuteni ja lähden tämän jälkeen viimeiselle kaukomatkalle tutustumaan maailmaan. Sopivan korkean jyrkänteen löytäessäni "kokeilen siipiäni" ja poistun täältä pahuuden kehdosta.

Jälkeeni jätän yli 200 000 muille jaettavaksi. Olen itse raatanut jokaisen pennin eteen yli 15-vuotta ja kouluttautunut siinä sivussa. Eli yhteiskunta on saanut jo omansa pois ja saa vielä lisää.

Omahyväisyys ja kyynärpäätaktiikka toimii täällä. Minulla on kyljet jo niin kipeänä niistä iskuista, että luovutan suosiolla. Antaa niiden egoistien ja selkään puukottajien edetä urallaan ja polkea hiljaisia puurtajia mennessään. Minä häivyn!

Yogug

Oon aiheuttanut ainoastaan harmia kanssa ihmisille joten olisi parempi että olisin poissa. Koulussakaan kukaan ei halunnut olla kanssani ja sama on jatkunut vapaalla jo vuosia. Aivan turha käydä töissä kun elää yksin. Ei ole motivaatiota herätä aamuisin. Lapsia en halua joten en kelpaa kenellekään vaimoksikaan. Joten olen siis aivan turha ihminen.

sinuhe

Et ole missään nimessä turha ihminen. Vaikka jotkut on sitä ehkä yrittäneet sulle syöttää sanoilla tai eleillä, niin kenelläkään ei ole oikeutta riistää toisen ihmisarvoa ja itsetuntoa mollaamalla ja vähättelemällä. Mulle on tehty aikoinaan samaa ja tiedän, miten paljon sellainen satuttaa ja suututtaa ja surettaa - ajattelen nyt kuitenkin, että mulla on yhtäläinen oikeus olla olemassa kuin kaikilla muillakin. Jopa suurempi oikeus kuin niillä, jotka toisia mollaamalla saavat ravintoa kurjalle sielulleen.

Hae apua nyt kun vielä pystyt. Jo se, että kirjoitat tänne ajatuksiasi kertoo siitä, ettet ole kokonaan menettänyt toivoasi.

Anna elämälle mahdollisuus oman itsesi takia. Jätä muut omaan arvoonsa - jos eivät sinua ymmärrä niin mitä sitten? Näytä niille!

maailma on sinun

Älä luovuta.

Kerroit, että työsopimuksesi loppuu ja aiot lähteä kaukomatkalle. Kerroit myös, että sinulle on kertynyt vuosien varrella mukava omaisuus. Sinulla on nyt sataprosenttinen oikeus aloittaa alusta, lähteä jonnekin kauas ja nauttia raatamasi työn tuloksista. Hakeudu sellaiseen paikkaan, jossa voit elää ja toteuttaa unelmia, nähdä maailmaa ja hankkia uusia kokemuksia vaikka täysin uutena ihmisenä. Aloita kokonaan alusta ja jätä taaksesi ne ihmiset, jotka ajavat vain omaa etuaan. He eivät ole minkään arvoisia eivätkä ansaitse sinua.

Ole sinä puolestasi kerrankin omahyväinen ihan oman itsesi takia. Haistata paskat muille ja anna itsellesi mahdollisuus. Sulla on siihen nyt hyvät mahdollisuudet.

aristide

Ulkopuolisen silmin vaikuttaisi vahvasti siltä, että elämässäsi olleet menetykset ovat olleet kovia eikä niitä ole koskaan käsitelty kunnolla. Lisäksi kannat oman taakkasi ohella myös selvästi isäsi taakkaa. Tai yrität kantaa sitä, mutta se ei luonnollisesti onnistu, koska se on hänen kannettavanaan. Nyt erosi on sinulle viimeinen kivi kuormaan, vaikkei sen tarvitsisi olla.

Luuletko todella, että itsemurhasi lievittäisi isäsi taakkaa? Hänen ainoa terve poikansa, mahdollisesti ainoa hyvä asia elämässään, joka auttaa häntä jaksamaan, jättäisi hänet yksin. Senkö haluat isällesi tehdä? Oletko ajatellut asiaa hänen kannaltaan lainkaan?

Sinun pitäisi keskustella jonkun kanssa. Tai kirjoittaa päiväkirjaa ja keskittyä enemmän hyviin asioihin kuin huonoihin. Tietysti ikävät asiat elämässä ovat raskaita, joskus ylivoimaisia. Voitko keskustella isäsi kanssa asioista avoimesti? Voisitko sanoa hänelle, että et meinaa jaksaa kaikkia näitä läheisten ihmisten vastoinkäymisiä? Ehkä voisitte auttaa toisianne jaksamaan askeleen eteenpäin.

Vastaan sinulle, koska tilanteesi on itselleni tuttu. Lähipiirissäni ja perheessäni on ollut todella vaikeita asioita ja minä olen ollut se "menestyvä", jolla on kaikki päällisin puolin ollut hyvin. Tosiasiassa tuntui, että tukehdun siihen kaikkeen. Oli huono olla muiden vuoksi. Oli huono olla, koska en voinut auttaa enempää kuin mitä pystyin. Oli huono olla, kun en mielestäni ansainnut niitä hyviäkään asioita elämääni. Otin taakankantajan roolin ja kannettavakseni omani ja muiden... ja olin musertua sen kaiken alle.

Lopulta tietysti itse valitset polkusi. Aikuisen ihmisen olisi kuitenkin hyvä oppia, että onni ei tule eikä lähde kenenkään toisen ihmisen mukana. Onni asuu sinussa itsessäsi. Sinun tehtäväsi on oppia vaalimaan sitä ja kaivaa se esiin sydämesi syvimmästä sopukasta silloinkin, kun näyttää, että se on kuihtunut sinne kokonaan. Kun vain opettelet hellimään ja paijaamaan sitä, saat sen lopulta houkuteltua esiin uudelleen. On tietenkin oma valintasi joko antaa sille vielä mahdollisuus tai hylätä se kokonaan.

some

tolvanoita ku on niin paljon etc etc
mukavia ihmisiä ei ole.

Sylvia

kjotriiti:My brother suggested I might like this blog. He was totally right. This post actually made my day. You cann't imagine just how much time I had spent for this information! Thanks!

okaqoroh

8lqG2O <a href="http://sspoffpeldnk.com/">sspoffpeldnk</a>

wizardie

Hei, täällä on yks ihminen, joka harkitsee itsemurhaa. Kukaan ei usko sitä, eikä ota mun pahaa oloa tosissaan. Mä oon viiskytviisvuotias ja jos mulla ei ois mun aikuista poikaa ja mun kahta kummilasta mä olisin tehnyt sen jo. Mulla on duuni, millä mä tuun toimeen, ja mulla on mies jonka kaa mä voin kattoo telkkaa. Mulla on oma asunto minkä mä oon periny mun vanhemmilta, ja mulla oli ihania eläimiä, mistä aika on jo jättänyt. Kaikkein ikävin mulla on mun eläinvainajia, ja mä oikeestaam vihaan ihmisiä. Jos mä jotenkin onnistun asiani järjestämään ja irtautumaan tästä yhteiskunnasta ilman että mun tarttee tappaa itteeni niin mä olen helvetin onnellinen. Mä syötän mieluummin oravaa kuin vitun työmaaruokalaa! Nimim. Vitun vittuuntunut ihmisiin !

särkynyt

Oikeesti ihmiset älkää miettikö kaikkea niin negatiivisesti olen nytkin tänä päivänä miettinyt itsemurhaa mutta ennen kun teen mitään rupeen miettimään kuinka paljon ihmiset tulee minua kaipaamaan kuinka paska heidän elämästään tulee ja vielä että mieti kaikkia lapsia jossain kehitysmaassa he tekisivät mitä vaan että saisivat teidän elämän. älkää olko tyhmiä oikeesti yrittäkää löytää itsenne ja miettikää kuinka hyvä elämä teille on. (: olen 15 vuotias tyttö ja yritän elää elämääni vaikka se onkin vaikeeta.

kuka-lie

Paljon keskustelua itsemurhasta.

Millä saisi itsensä mahdollisimman kivuttomasti, nopeasti ja tehokkaasti hengiltä? Jollakin on varmasti tietoa asiasta.

cnereddmsj

Yleensä ihminen, joka tekee itsemurhan, ei siitä puhu tai uhkaile sillä läheisiään tai muita ihmisiä. Se vain sitten tapahtuu.