ritsari

Toi on niin totta, että Suomessa "hoidetaan" masennusta pelkästään lääkityksellä. Terapia on unohdettu kokonaan tai sitten sitä järjestetään liian vähän eli saa lähetteen ehkä johonkin pariin kertaan ja sen jälkeen sulle sanotaan, että vedä vähän enempi niitä nappeja niin kyl se siitä.

Mä en halunnu vetää lääkkeitä, kun ei ne ole kellään tutullakaan auttanu. Jonkinlaisen avun oon saanu luontaistuotteista eli ns. vaihtoehtoisista hoitomuodoista ja ravintomuutoksilla. Eli on tosiaan jo niitä vähän parempiakin päiviä. Mut ei kai se tästä mihinkään ikinä muutu. Aina elän varmaan käsi kädessä kuoleman kanssa. Tosin nyt kun yks läheinen teki itsemurhan niin omat tuntemukset ovat taas ristiriitaiset: toisaalta on hirveä suru hänen puolestaan, toisaalta vähän sairas kateus siitä, että hänellä oli rohkeus tehdä se. Järjellähän tietää, että kateus tällaisesta on tosi häiriintynyttä, mutta näähän ei ookaan mitään järjen asioita... :P

E:n ystävä

Millanen se "oikea ystävä", jolle voi puhua kaiken, oikein sitten on? Mitä te siltä ootatte? Mulla kun on tunne, että kukaan ei täytä sitä teidänlaistenne ihmisten "hyvän ja oikean ystävän" määrettä. Että teidän vaatimukset on vaan niin helvetin korkealla ja niin itsekkäitä, että siihen ei mahdu kukaan. Miettikää sitä.

Mä kuuntelin aina, kun E tarvitsi kuuntelijaa. Aina. Pidin sitä sylissä, kun se voi pahoin. Kuuntelin ja puhuin, puhuin ja kuuntelin. Mulla oli puhelin aina päällä ja vastasin kymmeniä kertoja aamuyöllä, kuuntelin ahdistukset, puhuin ympäri menemään nukkumaan sen sijaan, että E vetäisi purkillisen unilääkkeitä (asuttiin tässä kohtaa eri kaupungeissa siis). Monet oli ne kerrat, kun haettiin yhdessä päivystävästä apua hälle. Olin tukena kun piti hoitaa asioita virastoissa, tavata mutsia, menin mukaan kun piti mennä lääkäriin, puhuin sen ympäri jatkamaan terapiaa, kun sen mielestä jokainen terapeutti oli "paskoja, eikä ymmärrä mitään". Ja niin edelleen.

Olin jumalauta niin ystävä kuin ikinä voi olla, koska se ihminen oli mulle rakas. Halusin auttaa. Siinä määrin, että sairastuin ite uupumukseen, enkä enää jaksanut. Menin lääkäriin ja mun lääkäri kielsi kantamasta tolla tavalla kenenkään taakkoja, koska sitä varten on ammattiauttajat. Tavallinen ihminen ei voi eikä pysty pelastamaan ketään pahoista ongelmista. Kaikista vähiten auttaja voi auttaa jos sairastuu ite.

Kun sanoin E:lle, että en enää jaksa kuten ennen, olinkin yhtäkkiä paska ystävä, joka ei välitä eikä kuuntele. Hänet oli hylätty ja jätetty yksin. Vaikka kyse oli vain siitä, että esimerkiksi en voinut enää vastata yöllisiin puheluihin vaan nukuin aamuun asti. Ja sitten se tappoi itsensä.

Mä voin sanoa, että jälkeenjääneet ei aina todellakaan kanna mitään anteeksiannettavaa ja syyllisyyttä. Läheskään aina siihen ei ole mitään tarvetta eikä syytä. Tiedän myös useamman tapauksen, joissa itsemurhan tehnyt ei ole kertonut sanallakaan sen enempää pahoinvoinnistaan, itsariajatuksistaan kuin mistään muustakaan. Sanonut vaan aina, et kaikki on hyvin. Miten siinä voi auttaa? Meistä ei ole kukaan mikään meedio tai ajatustenlukija, et osais siitä "kaikki ok" - vakuuttelusta tulkita, et tyyppi on itsarin partaalla.

1. Jos et puhu, kukaan ei tiedä mitä sä ajattelet ja tunnet. Se on vaan totuus.
2. Tavallisilta ihmisiltä sä et saa apua ongelmiisi. Ainoa tie on yrittää etsiä ammattiapua. Siihen taas voi hyvinkin löytyä tukea ja apua, kunhan kerrot siitä etsimisestä muille ja että tarvit tähän tukea. Aika monella kuitenkin on ihmisiä, jotka välittää, jos ne tietää et oot pulassa. Kunhan annatte niille sen mahdollisuuden välittää, ettekä vaadi ite ihmetekoja.
3. Jos joku kertoo, et haluaa tehdä itsarin, mitä tavallinen ihminen siihen voi sanoa? Kertokaa mitä te haluaisitte siihen vastattavan? Että okei mä voin lainaa pistoolin? Eikö se välittävän ihmisen eka kommentti nimenomaan ole, että hae helvetissä apua ennenku on myöhäistä?

Mä olen puhunut itsarikandin useita kertoja nukkumaan aamuun asti. Voin sanoa, et se ei ole sen enempää helppoa, kevyttä kuin pitemmän päälle kivaakaan. Etenkin ku sen jälkeen valvoo usein ite ja miettii, että onkohan se enää elossa. Ehkä eka opinkappale teillä oliskin opetella ajattelemaan piirun verran muitakin ku itseänne.

Mä en ole E:lle katkera eikä sen lähtö ollut edes yllätys. Aattelin vaan, että jaaha, nyt se siis tapahtui. Ennen muuta se oli musta surullista. Siksi, että se heitti elämänsä hukkaan ja tavallaan luovutti heti viivoilla. Jäi junnaamaan kehää, eikä uskaltanut kokeilla kertaakaan siitä kehästä hyppäämistä, vaikka tilaisuuksia oli. Nimenomaan ei uskaltanut. Ei se kuoleminen rohkeutta vaadi. Vaan eläminen.

t. E:n ystävä

ritsari

Mä luulen, että itsari-ihmisiäkin on niin erilaisia. En itse ainakaan edes odota mitään "älä tee sitä" -läppää. Tai mitään sen kummempaa. Jos mä puhun siitä, niin haluan korkeintaan vaihtaa ajatuksia siitä, miten sellaiset ihmiset kokee ja näkee itsarin, jotka eivät sitä mieti koko ajan. Ihan uteliaisuuttani. Kai sitä kuitenkin haluaisi itsekin elää elämäänsä miettimättä itsensä tappamista, mut ei vaan pysty. Sitä miettii ja miettii vaan. Haluaa silti tietää, miltä tuntuu elää ilman noita ajatuksia.

Sun ystäväsi kohdalla tilanne on ehkä ollut toinen. Kaiketi hän on ollut niin syvällä siellä jossain, ettei sieltä olisi voinut nousta kenenkään tuella tai avulla. Harvemmin voi, jos kokee et ainoa tie on kuitenkin se kuolema. Nyt hän on kuitenkin saanut levon sielulleen ja rauhan.

Väsynyt

Eli sun mielestä itsemurhaa hautovat vaativat toisilta liikaa? Itse en ainakaan omilta ystävilt/kavereilta vaadi mitään, en myöskään puhu heille enkä muutenkaan hae enää apua. Kun mulle tuli eräs diagnoosi, niin sen jälkeen lopetin kaiken avun hakemisen ja lääkkeitä en ikinä syö. Haluan ajatella että voin pärjätä yksinkin, enkä usko että läheisistä voisi olla apua, paitsi vanhemmista tietenkin koska olen vielä kuitenkin nuori aikuinen.

Mulla on silti omasta mielestäni hyvät perustelut miksi en halua omista ongelmista puhua. En luota ihmisiin = en luota edes omiin ystäviin tai pelkään että he puhuvat tyttöystävilleen tai sellaisille joille asia ei kuulu, ja sitten ihmiset ympärillä alkaa puhua ja kysellä kaikenlaista.

Toisaalta mun ongelmat ei nyt ihan suurimpia ole, että niistä tarvis kavereille mennä avautumaan, nauran sentään joka päivä ja jaksan välillä taas innostua harrastuksista. Mutta innolla odotan päivää kun pääsykoetulokset saapuvat ja tajuan että taas menee vuosi hukkaan elämästä, kun en saa töitä, enkä opiskelupaikkaa. Sitten mielessä alkaa ajattelemaan että näin se elämä valuu ohi.

E:n ystävä

Mun vuodatus oli kommentti juuri tähän. Kun tuolla esitetään - syyllistävään sävyyn - että itsaria hautovasta kukaan ei välitä, kukaan ei kuuntele, joten katukaa sitten siellä haudalla, kun ootte olleet huonoja ihmisiä. Se ei aina tosiaankaan ole niin.

Ja itseasiassa sunkin kommentissa väsynyt on se sama vienosti syyttävä sävy: "sun mielestä itsaria hautovat vaativat liikaa?" Kyllä. Jos te vaaditte ihan tavallista ihmistä kantamaan asioita, joihin hällä ei ole minkäänlaisia valmiuksia, se on liian suuri vaatimus. Yksittäiselle ihmiselle toisen ihmisen kokonaisen elämän kannatteleminen sen oman elämän elämisen rinnalla on TODELLA raskas ja vaativa kokemus. Mutta sen sanominenhan on teidän mielestä väärin. Hylkäämistä. Jälleen kerran: ajatelkaa hetki sitä toista ihmistä.

Joillain - ja siitä päätellen mitä olen kuullut: monella - ON niitä ihmisiä ympärillään ja on niitä, jotka haluaa auttaa ja välittää mutta se ihminen ite ei vain halua ottaa sitä vastaan, syystä tai toisesta. Kuten sinäkin sanot: et halua puhua, et halua luottaa. Okei. Ei siinä mitään. Mutta älkää jumalauta esittäkö yleisenä totuutena, et itsarin tehneestä KUKAAN ei välittänyt ja siksi sen piti päätyä lopettamaan elämänsä. Se ajatus on puhtaasti masentuneen ihmisen masentunut näkökulma, siinä puhuu sairaus, ei tosiasia.

Luultavasti aika monen itsemurhan takana on masennus tai joku muu mielenterveysongelma. Vaikka se tehtäis kännissä. Vaikka olis millanen elämäntarina selän takana. Koska se rankka kotitaustakaan ei aja kaikkia tekemään itsemurhaa. Sairaus vie mennessään ja estää lähipiirin järkipuheen kuuntelemisen. Jos ei ammattiapuun yllä syystä tai toisesta, tavallisen ihmisen keinot auttaa on aika vähissä.

Mä olen tuon muutaman vuoden takaisen pitkän episodin jälkeen ottanut sen kannan, että okei, jos sä haluat päättää elämäsi, se on sun päätöksesi. Sä kannat siitä vastuun, en minä, enkä suostu edes ajattelemaan että olisin vastuussa jonkun itsemurhasta. Mä taas olen päättänyt elää jatkuvaa kipua aiheuttavasta sairaudestani huolimatta ja kannan vastuun siitä. Alleviivaan tätä. Syy ei ole kenenkään eikä kukaan muu ole vastuussa sun tai mun päätöksistä.

autttaja

Allekirjoitan E:n ystävän kokemukset ihan täysin. Erotuksella että minun tuttuni vielä on hengissä. Olen miljoonat kerrat miettinyt ja kysynytkin että mitä tässä läheinen voi tehdä? Mitä pitäisi sanoa, mihin pitäisi puuttua, kun tuntuu että kaikkensa antaa. Ja ihan totta, itsekin siinä lopulta voi terveytensä menettää kun yöstä toiseen valvoo ja murehtii toisen asioita, saamatta oikeastaan vastakaikua edes tekeekö oikein vai väärin. Kuka auttaa auttajaa?

E:n ystävä

Auttajaa auttaa auttaja itse. Tai sitten lopulta lääkäri. Apua et ainakaan saa siltä, jota yrität auttaa. Vaikka tuntuis miltä, se raja on vedettävä jonnekin. Voi tehdä mitä kykenee tuhoamatta omaa elämäänsä, sairastumatta, masentumatta. Pidä huoli itsestäsi auttaja. Muista - siis todella muista - että sä ET ole vastuussa sen toisen elämästä. Sä voit kulkee rinnalla mutta et elää sen puolesta. Ne ratkaisut mitä se tekee, se tekee ne itse omista lähtökohdistaan.

ritsari

Suosittelen alla mainittua kirjaa lukemiseksi meille, jotka elämme näiden ajatusten kanssa ja heille, jotka valitettavasti joutuvat tavalla tai toisella osalliseksi siitä. Vaikka kaikki emme sairasta kaksisuuntaista mielialahäiriötä (tai ainakaan ei ole diagnosoitu) niin todennäköisesti hyvin samankaltaisia tuntemuksia käymme läpi...

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

viddu ei kiinnosta!

no tässä istun persiillään ja se on pe just kävin kaljalla kaverin kans töitten jälkeen läppä lens ja oli ihan kiva nähä taas kaveria... no pääsin kotia ja aloin taas kerran miettiä omaa elämääni saavutuksia ja ylipäätään mitä oon elämälläni tehny no oon nyt 28 v ja saman lailla jopa voimakkaammin tunsin 17v kun ainoa syyni mennä vapaaehtoisena armeijaan oli saada ase käteeni ja ampua luoti aivojeni läpi mut ainua asia mikä mut pelasti oli tarpeeksi vittumaiset alikessut intissä mikä sai minut näyttämään pohjosen luonteeeni et vittu muahan ei kukaan voita "missään" ja vittu no mähän sieltä hengissä tulin ja taas oli elämän iloa vaikka muille jakaa ja tunsin jopa tehneeni /saavuttaneeni jotain tässä vitun kuppasessa maailmassa....

jep... naiset oon seurustellu ja oon vetkutellu ja oon tavannu joka lähtöön mimmejä kaikki vaan on tuntunu jotenki tosi etäisiltä... mut se on varmaan kasvatukseni vikaa kun olen 18 v katsonut vanhempieni yhdessä olemista ei mitään yhteistä ei mitään samoja harrastuksia ei mitään samoja tunteita ollaan vaan yhdessä niinku vaikka puut kasvaa vuosimymmeniä vierekkäin ei mitään vitu yhteistä paikka vaan on sama missä ikää tuleee ja se sit siirretään lapsilleen mun mielestä sellaset ihmiset pitäs kastroida jos jumalauta ei osaa olla yhdessä niin ei pidä olla ja sitten näillä perusteilla olen aloittanut elämäni seurustelut ja ainut mimmi josta olisin voinut olla kiinnostunut ja jonka kanssa vetkasin edestakisin elämäni oppien takia koska olin pättänyt että en varmasti halua sellaista elämää kuin vanhemmillani tulin pettämään... päättämällä että en 8v "yhdessä olon " jälkeen halua olla hänen kanssaan,,, koska se on liian epävarmaa "voimmeko tehdä toisemme todella onnellisiksi"....ja nyt on edelleen pe ja jos su ei lue lehdessä et hukkunut mies löytynyt helsingin rannasta ei liity rikosta oon taas kestäny yhen vitun paskan viikonlopun elämästäni... ajatellen et en koskaan tuu saamaan rakastamaani mimmiä... ja elämä on edelleen paskaa... saatanan vittu !

Väsynyt!

Olen 42 - vuotias mies ja en jaksa enää taistella elämän epäonnistumisia vastaan. Olen viime päivinä miettinyt paljon tapaa, jolla haluan jättää tämän maailman taakseni ja olen päättänyt yrittää sitä lääkkeillä. Olen väsynyt siihen, ettei valoa tunnelin päässä ole näkynyt, vaikka siitä puhutaankin paljon. Ulkoisesti katsoen minulla on kaikki hyvin mutta sisäisesti olen aivan loppu. Herään usein yöllä siihen, kun kuulen selkeästi jonkun sanovan minulle "tapa itsesi!".

mimmuska

itselläni on joka ikinen päivä olo ettei jaksais elää ..olen alkoholistiperheestä ja olen perheen keskimmäinen lapsi eli meitä on kolme..minä olin se joka hoiti kaikki vanhemmista sisaruksiin..pesin vanhempien oksennokset ja pissat sun muut ja yritin huolehtia sisaruksistani.minä olin meistä lapsista se joka ei saanut mitään koskaan,en saanut käydä koulua yläasteen jälkeen,piti maksaa alaikäisenä vuokraa vanhemmilleen että sai asua kotona,piti ostaa ruokaa perheelle niillä rahoilla mitä jäi,noin 18 v minun täytyi laittaa kaikki irtaimisto omiin nimiini koska vanhemmat joivat omat rahansa,haukkuja sain kaiken aikaa jos en jaksanut esim hakea ruokaa kaupasta ,siivota tai muuten vaan palvella muita perheenjäseniäni.kärsin seksualisesta hyväksikäytöstä 12-13 vuotiaana ja sanoin siitä vanhemmilleni että on tapahtunu tälläistä mutta mitään eivät välittäneet koska se hyväksikäyttäjä oli ja on edelleen heidän ystävä.olen ollut lapsesta asti alistuva ja yrittänyt tehdä perheeni tyytyväiseksi ja tossa edelläolevista asioista ei edes ole kaikkea ja jos kaikesta kertoisin niin tulisi todella paksu kirja.nyt olen 33 v kahden lapsen äiti ja olen kym vuotta kärsinyt lapsuuden traumoista ,edelleen perheeni hyljeksii minua lukien veljeni ja siskoni.koskaan en pahaa ole tehnyt kenelläkään perheessäni enkä voi ymmärtää tätä hyljeksintää.he vihaavat kaikki omia lapsiani ja tietysti edelleen minua.lapseni ovat maailman ihanimmat ja rauhallisimat olennot koska ovat äitiinsä tulleet:).terapiassa minulle on sanottu että hyvät ihmiset joutuvat aina kärsimään mutta enhän voinut luonteelleni ja hyväsydämmisyydelleni lapsena ja nuorenakaan mitään koska se on osa minua.siksi minun on vaikea käsittää miksi minulle kävi näin.enkä voi ymmärtää itseäni miksi en haluaisi elää koska rakastan lapsiani enkä koskaan ikimaailmassa haluaisi heille tuskaa aiheuttaa.enkä voi puhua näistä itsemurhaajatuksista koska pelkään että vievät lapseni ja heillä ei ole ketään muuta kun minut ja minulla heidät.

Paola

Olen menettänyt äitini itsemurhalle. 1. yritys ollessani teini ja onnistuminen ollessani 26. Nyt ikää jo 33. Tuska on edelleen päivittäistä, yritin tukea ja ymmärtää, olla lähellä. Ei riittänyt siis apuni eikä olkapääni. En tiedä mitä olisin voinut tehdä enemmän.

Haluan vain faktana sanoa, että itsemurhan tehneet siirtävät katastrofin muille. Olisihan se ollut helppoa itsekin päättää vain jättävänsä elämä, kun se oli vaikeimmillaan, mutta olen päättänyt, että tätä tuskaa en halua muiden kokevan. Sitä on hyvä miettiä, vaikka oma tuska olisi kuinka suuri tahansa.

Salut

Luin ketjusta useita viestejä, joissa monesta muodostui esiin myös omia ongelmiani, sekä ajatuksistani elämästäni ja sen kulusta, toiveiden/haaveiden tarpeista(saavuttamattomista), mikä lopulta on johtanut välinpitämättömyyteen kaikesta.

Vaikka aina oikeasti vihaan epäoikeudenmukaisuutta ja haluan tehdä asiat oikein ja oikeudenmukaisesti kaikkia kohtaan (varsinkin läheisiäni kohtaan). Se kyky elämisestä tuntuu kadotetulta haaveelta, jota en vain enää osaa (asianosaiset ihmiset tietävät varmasti osittain, mitä tarkoitan, jos tunnistavat)

Tyhjällä torsolla elo ei tunnu minkään arvoiselta ja jotenkin tuntuu rangaistukselta olla täällä väkisin, kun ei osaa nauttia elämästä, eikä osaa kenellekkään mitään antaa, kun on itse niin loppu.

Sitten pakkohoito, lääkehoito, sairasloma! Enpä mitään pystynyt mitään siitäkään samaan, kun oma kiinnostus elämään oli (ja on yhä) jo niin loppu(vain yksi kokemus psykiatrisesta hoidosta), että niistä puheista/avusta ei edes osannut ajatella positiivisesti. Ja sekin lisää tuskaa, kun ei pysty apua vastaanottamaan, kun sitä joku yrittää. Joten lääkitys oli itselle aika turha varsinkin, kun se ei omasta mielestä ole avain mihinkään (sen lopetin parin kk:n jälkeen, eikä olisi muutenkaan ollut varaa lunastaa lääkkeitä).

Se että en pystynyt lääkäreille koko totuutta kertomaan, en pysty myöskään luottamaan edes läheisiin ihmisiin siinämäärin, että pystyisin kunnolla kertomaan omista tunteistani. Vaikka ystävien/kavereiden kanssa puhunkin, en osaa avautua omasta mielialasta, ainakaan koko totuutta, mikä johtunee kokemastani seläntakana paskanpuhumisesta. Sitä tapahtuu, vaikka niistä melko harvoin kuulee(sen aistii).

Olisi helpompaa, jos Suomessakin olisi itsella vapaus päättää oma elämä, kuten Hollanissa ainakin jossain muodossa on käytössä. Ja voisi jättää samalla tilaa muille ihmisille elää nautittava elämä.

Ja millä sanoilla pystyisi sanomaan ystaville/perheelle syyn omaan lähtöön, että ei jäisi kenellekkään läheisille pahaa mieltä?

Odotan päivää olla rohkea kestää kipu (sähköiskua en suosittele=hirveä kramppi+päälle epäonnistumisen tuoma vitutus), kun lääkärit /apteekkarit ovat varovaisia kivuttomien tapojen suuhteen!

Salut

Itse en ikinä syyllistäisi ystäviä aiheesta, koska aihe on oma päätös.
olet ollut jo liiankin auttavainen, kun kerran olet itsesi piiputtanut asian suhteen...(ei pidä itseään unohtaa)
jäi viestistä semmonen kuva, ettei itse ukko ylijumalakaan olisi voinut auttaa häntä.
Voimia sulle

jp10

Itse kävin psykologilla 1992. Sitten tulin uskoon ja kyllä poisti kaikki oleelliset hengelliset ongelmat. Eli Jumala/Jeesus parantaa. Kokemuksesta tiedän että tämä toimii.

Kipeä

Tämä kirjoitus oli rauhoittava minulle lukea. Kiitos! Olen kokenut samaa: vaikea eristyneisyys yläasteella ja lukiossa, masennus lukiossa ja ahdistuksen alkaminen, jatkuva paha olo ja itsen etsiminen, ei pysyvää turvapaikkaa missään.
Muutettuani opiskelemaan koin kriisin, joka laukaisi käyntiin yhdenlaisen muutosprosessin. Siinä olen nyt ollut pari vuotta ja yhä raskaampia asioita paljastuu menneisyydestä. En ole voinut mitään perheelleni enkä sen pahalle ololle. Minulla on paljon riippuvuussuhteita muttei aitoja ihmissuhteita. Haen rakkautta tavoittamattomilta ihmisiltä, lyön päätä seinään. Seurustelusuhteet eivät ole minullakaan ikinä nuorena onnistuneet.

Kirjoituksessasi sanoit, että oma äitisi löysi parhaat ystävänsä vasta keski-ikäisenä. Kerrot että omaan elämääsi on nyt löytynyt kavereita joille voi vain höpötellä kaikenlaista. Minulle on suuri helpotus saada tietää, että elämää voi olla myös aikuisena. Osa masennuksesta johtuu siitä, että ei ole niitä lapsuuden ystäviä ja kotipaikkakunnan nuoruuden kavereita enää missään, ja omaan perheeseenkin ja sukuun täytyy pitää etäisyyttä että voi käsitellä omat asiansa. On helpottavaa kuitenkin tietää että ne itselle tärkeät ihmissuhteet voivat olla vielä edessäpäin.
Ehkä joskus uskaltaa rakastaa ja olla rakastettu.

uikru

Kun ystäväni teki itsemurhan muutama vuosi sitten se tuntui käsittämättömältä. Siihen asti olin ajatellut että vain luuserit tekevät itsemurhia. Kun se tapahtui ajattelin paljon asiiaa ja rupesin jollain tasolla ymmärtämään. Ja nyt kun olen itse menettänyt elämäni rakkauden, vaikka se kuinka naiivilta kuulostaisi. Tiedän etten tule enää tuntemaan yhtä voimakasta rakkautta.
On taas ollut aikaa ajateela. Yksinäisyydessä tuijottanut seiniä ja kattoa. Katsonut puhelinta tietäen ettei voi soittaa rakkaalleen. Tyhjyydessä kulkenut sekavassa tilassa. En tiedä saisinko itsemurhaa aikaiseksi vaikka yrittäisin, Enkä taida edes yrittää. Riudun ja kärsin vaan. Kuolemaa en pelkää. Välillä pistän kaasupolkimen lattiaan pimeällä tiellä ja pistn valot pois. EI oikeastaan tunnu miltän ajatus että jos jäisin vaikka rekan alle. Mikään ei vaan tunnu enää miltään kun on menettnyt elämänsä ja tulevaisuutensa vaikka vielä hengittää.

Wärkkäri

Ei itseään kannata pelkästään tappaa.
Kannattaa viedä muutama mulkku mukanaan.
Eli kannataa hankkia ase tai räjähteitä ja tuhota niin paljon inhomiaan ihmisiä kuin mahdollista.
Se on oikea tapa lähteä.
Erityisen kiva tapaa ihmisiä jotka luulevat olevansa turvassa omassa hienossa maailmassaan.

Nolla

Inhoan teitä itsemurhaa hautovia juuri tuosta syystä. Aina on taustalla joku kauna muita ihmisiä kohtaan ja se kauna johtuu siitä ettei osata oikeasti tajuta omaa vastuuta omasta elämästään. Täällä hyvinvointivaltioissa liikaa paapotaan ihmisiä ja kun tulee ongelmia, AINA jollain muulla on vastuu ja jonkun pitäisi väkisin auttaa. Muuten ollaan katkeria ja viedään joku ihminen mukana. Ellei nyt tyydytä pelkän syylistävän kirjeen kirjoittamiseen. Omat traumat siirretään toisten harteille itsemurhan tekemällä. Se on vaan niin raukkamainen ratkaisu kaikin puolin. Sen ratkaisun taustalla on viha muita ihmisiä kohtaan. PMMP:n biisi Viimeinen valitusvirsi kertoo teistä raukoista. Kuunnelkaa ja miettikää. Älkää tulko sanomaan etten tiedä mistä puhun. Olen menettänyt läheisen ihmisen jota yritin kaikin tavoin auttaa. Mutta joka ei halunnut ITSE ottaa vastuuta elämästään. Mitä enemmän yritin auttaa, sitä vähemmän hän otti vastuuta. Olisi pitänyt jättää tyyppi oman onnensa nojaan alusta lähtien. Syytökset sain kuitenkin kaikesta palkaksi. Miettikää jotain Afrikan maita; siellä ihmiset kärsii oikeasti mutta ei ne itseään tapa. Pyrkivät kaikin tavoin parempaan kun ovat aina tienneet että ihminen joko pelastaa itse itsensä tai sitten ei, ja tuhoutuu. Itsemurha on piloillehemmotellun, itsestään vieraantuneen, heikon ihmisen raukkamainen ratkaisu.

B84

Miksi kaikki aina vetoaa siihen,miltä MUISTA tuntuu?? Eikö sitä ymmärretä,miltä itse asianomaisesta tuntuu,jos harkitsee vievänsä hengen iteltään? Tässä teille pikkasen mietittävää!!!:

Eli siis,kyseessähän on nyt 26-vuotias mies. Elänyt elämästään 10 vuotta "onnellisessa" kodissa. Kärsiny koulukiusaamisesta kaikki 9 vuotta liikapainon takia. Keskeytti ammattikoulun ensimmäisen 2kk jälkeen ollessa 16-vuotias,eli siinä pahemmassa teini-iässä vanhempien eron seurauksena. Isä muutti samantien toisen naisen luokse monen sadan kilometrin päähän. Isä-hahmo katosi siinä vaiheessa. Isää näkyi enää vain muutaman kerran vuodessa,eikä vanhemmat voineet enää sietää toisiaan. Äidin kanssa muutettiin koko ajan ympäri etelä-suomea. Olin kaksi vuotta tekemättä yhtään töitä/opiskellut. Menin 18-vuotiaana töihin,ja sieltä löysin myös naisen. Jonka kanssa sitten muutimme yhteen,menimme naimisiin ja saimme 3 lasta. tämä kaikki siis 7 vuoden aikana. Toki tuohon 7 vuoteen mahtui muutaman kerran erilleen muutto ym,ettei kaikki niin ruusuilla tanssimista ollut. Sitten;PUM! Kaikki katosi. Erosimme lopullisesti,mun harteille jäi asunto lainoineen. Ja kyseessä ei ollut mikään pieni laina maksettavaksi siivoojan palkalla...

Nyt lapset asuu äidinsä luona reilun 100km päässä,itellä naiset vaihtuu ku sukat... Enkä todellakaan elä onnellista elämää.. Päinvastoin,työpaikka lähti,ja samoin tuntuu käyvän myös kaikille kavereillekkin,ketä nyt on ollut... kun ei ole rahaa,niin ei ole kavereitakaan. On hyväksikäytetty olo...

Nyt tätä tuskan ja ahdistuksen määrää ei voi sanoin kuvata. Ei ole ketään,kelle puhua,kaikesta pitää vaan yksin selviytyä,ja voimat loppu.

Katon tota pyödällä olevaa tramal-pakettia joka ilta... Mieli tekis ottaa kaikki kerralla... Sitä kun kovaan päänsärkyyn on määrätty.. Millään ei täällä ole enää mitään merkitystä. Lapset elävät onnellisina äitinsä kanssa uusio-perhe-elämää... Se on pääasia,että lapsilla kaikki hyvin. Millään muulla ei enää merkitystä... Joka ilta,kun meen nukkumaan,toivon,etten aamulla enää avais silmiäni,ja heräis taas tähän vitun tylsään maailmaan...

Joten,miettikäähän te,jotka kirjotatte että miettikää muita...Miettikää te välillä meitä,joilla asiat ovat niin ku ovat...

jp

Yksi apuneuvo vain: Jeesus auttaa. Minua auttoi... Miksi taistella selvaa asiaa vastaan... Jumala on kaiken elaman/rakkauden yms lähde, joten miksi ei mennä itse lähteelle ottamaan virvoitusta.

Niin, elämä on todellakin masentavaa ilman Jumalaa. Siitä todistavat miljoonat asian kokeneet.

Nolla

En nyt oikeasti löydä tuosta viestistäsi mitenkään erityisen kamalia elinolosuhteita tai mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia! Valitat, että sinulla ei ollut isähahmoa...Voi, voi, mieti onko lapsillasi sitten kun itsesi lopetat?! Ja saavat vielä elämänsä kantaa sitä häpeää että isänsä on itsemurhaaja ja kammottavaa syyllisyyttä. Eli annat heille omat ongelmasi kannettavaksi ja pahimmassa tapauksessa saman kohtalon. Mutta onhan se kai helpompaa kuin hoitaa asiasi kuntoon ja hakeutua hoitoon masennuksen vuoksi. Hyvä esimerkki taas siitä miten itsemurhaaja säälii itseään luullen omien ongelmiensa olevan maailman pahimpia (usko pois, aika monella on sinua paljon ankeampaa ja kuitenkaan he eivät tapa itseään) ja jättää lähimmilleen, jopa omille lapsilleen, elämänkestävän taakan tuntematta MITÄÄN myötätuntoa! Sen taas huomaa että itsemurhaaja ei osaa ajatella kuin omaa napaansa!

B84

Just tollasta paskaa oon lukenu... Hoitoon masennuksen vuoksi... On kokeiltu jo... Hyöty +-nolla.. Mutta taas siitä puhutaan,AJATELKAA MUITA!!! Ei vittu mitä paskaa...

Nolla

Just noi, muiden ajatteleminen on pelkkää paskaa! No, paska muisto sinustakin jää kun sen teet, ei moni muistele lämmöllä. Mutta onhan täällä maailmassa meitä ihmisiä, kaikki kuolee joskus kuitenkin. Loppupeleissä sillä ei ole monelle merkitystä elätkö esim. 20 vuotta vähemmän kuin olisit elänyt luonnollisesti. Ainoastaan lapsillesi sillä valitettavasti on isokin merkitys.

neenuska

Totta kyllä että pitää ajatella läheisiään jos haluaa tehä itsemurhan, se on tosi itsekäs teko. MUTTA toisaalta kukaan muu ei voi olla sun pään sisällä ja tuntea sitä tuskaa mitä sä tunnet jatkuvasti, se tekee elämästä lähestulkoon sietämättömän vaikeaa elää. Tähän asiaan ei oo olemassa mitään yksiselitteistä vastausta. Itsekin ajattelen itsemurhaa päivittäin, en haluaisi kuolla mutta tää elämä ei vaan oo yhtään mua varten, älkää sanoko tähän mitään että kuinka oon vaan joku teini jolla on elämä edessä, en vaan tässä jaksa alkaa elämäntarinaani selittämään, kysyköön joku jos kiinnostaa. En vaan jaksa elää, tää on uskomatonta shittiä päivästä ja vuodesta toiseen, jos olisitte mun pään sisällä niin tajuaisitte. Opiskelut ei suju vaikka kuinka yritän, töistä olen aina saanut ainoastaan potkuja ja kieltäviä vastauksia. perheelle tunnun olevan vain hirveä taakka kun ne aina kysyy miten mulla menee ja aina vaan jatkuvasti elämäni junnaa surkeana samassa pisteessä. Ja ystäviä ei ole, nekin harvat joita luulin että mulla on, ovat laittaneet välit poikki, ei varmasti pienimpänä syynä siihen ollut tämä masennukseni. Pari kaveria toki on joista osasta välitän hyvinkin paljon, mutten osaa olla heidänkään kanssaan. Ja he varmasti luulevat etten välitä, vaikka kyse ei ole siitä. Tämä sairauteni estää vaan normaalin kommunikoinnin ihmisten kanssa. Seurustelusuhteet ovat poikkeuksetta aina kaatuneet ongelmiini. Kohtalotoverit jos haluatte vaihtaa ajatuksia, meilini on cutie_pie_7557@hotmail.com