Seinäruusu

Olen vähän päälle parikymppinen nainen. Olen aina ollut luonteeltani melko ujo. Ujouteni ei näy niinkään esiintymistilanteissa; koulun esitelmät ja muut ovat aina olleet helppoja minulle. Mutta se näkyy sosiaalisissa tilanteissa, ystävystymisessä, keskustelun ylläpitämisessä jne. En yksinkertaisesti osaa olla rennosti sellaisissa tilanteissa.

Tilannetta helpottaa luonnollisestikin alkoholi. Parin tuopin jälkeen juttu luistaa ja uusillekin ihmisille on helppo haastella. Mutta eihän sitä nyt tietenkään voi aamulla kiskaista naamaan paria kolmosta ja lähteä sitten ulkoilmaan!

Käytin 18-19-vuotiaana masennuslääke Zoloftia. Minulla oli tuolloin keskivaikea masennus. Yksi lääkkeen hyvistä vaikutuksista oli se, että se poisti sosiaalisia estoja, ja minun oli paljon helpompaa olla ihmisten kanssa. Välissä oli myös jakso, n. 21-vuotiaana, jolloin oli helpompaa. Liekö sitten vaikutusta sillä, että opiskelin tuolloin ulkomailla, tiedä häntä.

Mutta. Viimeisten vajaan viiden vuoden aikana tilanne on mennyt huonommaksi. Aloitin opiskelun ja päädyin ryhmään jossa oli huono yhteishenki, ja luulen että se jotenkin laukaisi vanhat asiat.
En ole varsinaisesti tuppisuu, mutta minun on vaikea puhua takeltelematta, käydä small talkia, katsoa ihmisiä silmiin, ja esimerkiksi virittää keskustelua uusien tuttavuuksien kanssa. Ja tuttujenkin ihmisten kanssa esimerkiksi samassa baaripöydässä istuessa en pysty pitämään keskustelua yllä, ja vajoan helposti omiin maailmoihini. Olen saanut kuulla, että minua ovat jotkut jopa erehtyneet pitämään tylynä ihmisenä, kun en ole ollut kovin puhelias! Koen sosiaaliset tilanteen työläiksi, ja että ne vievät minulta paljon enemmän energiaa kuin pitäisi. Haluaisin myös ystävystyä helpommin ja saada uusia kavereita.

Olen käynyt vuosien varrella pariin otteeseen terapiassa, jossa tästäkin asiasta on puhuttu, mutta juuri mitään konkreettisia vaikutuksia ei terapialla ole ollut. Minua kiusattiin aikoinaan jo päivähoidossa, koulusta puhumattakaan, ja sillä on varmasti vaikutuksensa tähänkin. Ulkonäössäni ei ole huomiotaherättäviä piirteitä tai "klassisia" kiusaamisen syitä, mutta olen aina ollut ikäistäni vanhemman oloinen. Asuin pienellä paikkakunnalla ja korvasin kaverien puutetta lukemalla ja aikuisten seuralla, ja se tietysti näkyi käytöksessäni piirteinä, jotka ärsyttivät joitakuita. Olen myös pukeutumisessakin ollut aina oman tieni kulkija, mistä sain kuulla kuittailua teini-iässä.

Ongelmani on se, että lääkkeet tekivät asialle paljon hyvää. Toisaalta, en tunne itseäni masentuneeksi, joten sellaista perustetta lääkehoidolle ei ole. En haluaisi syödä aivokemiaani vaikuttavia pillereitä turhaan. Ja olihan lääkkeillä myös ikäviä puolia, kuten tunne-elämän latistuminen.

Mitä tässä voisi tehdä? Sisimmässäni huudan, etten halua olla enää seinäkukka! Mutta kuitenkin on niin paljon, joka estää minua olemasta rento ja luonnollinen ihmisten seurassa. Mitä keinoja olisi olemassa? Onko jokin lääke, jota määrätään nimenomaan tähän ongelmaan?

missä ongelma?

Hei Ap,

Lapsuudesta lähtien meitä opetetaan tekemään kuten muut, eli toisin sanoen me opimme ajatuksia elämästä sekä minkälaisia meidän tulisi olla ja mitä tehdä, jotta olisimme ns normaaleja ihmisiä. Tuohon kuvioon ei kuitenkaan mahdu mukaan omaa itseä eikä oma tahtoa, sillä olemassaoleva ajatusmaailma on sellainen, että joutuu toimimaan valmiiden kaavojen mukaisesti.

Useimmat ihmiset menettävät otteensa omaan tahtoon, ja alkavat esittämään "normaalia" ja näennäisesti hyvinvoivaa ihmistä. Eräät eivät koskaan oikein onnistu tuohon teatteriin sopeutumisessa, sillä heidän tahtonsa on siihen aivan liian vahva. Tämä luo kuitenkin vahvaa ristiriitaa, sillä oma tahto vetää yhteen suuntaan ja yleinen ajatus toiseen, ja eräs tuosta johtuva ilmiö on masennus, sekä monesti myös itsesyytökset siitä ettei osaa olla kuten muut.

Mieleen saa tasapainon joko paljastamalla ulkoiset ajatukset mielessään, jolloin oma tahto nousee tiedottomuudesta ohjaamaan elämää täysin. Toinen vaihtoehto on yhtyä tuohon teatteriin täysin, jolloin tuo ristiriitakin katoaa tietoisuudesta. Toinen ratkaisu ei kuitenkaan ole pysyvä sillä ristiriita on olemassa, oli siitä tietoinen tai ei, ja tämä näkyykin hyvin ihmisten satunnaisessa epätasapainossa, jonka voi aiheuttaa esimerkiksi jokin tapahtuma, joka saa tuon illuusion tasapainosta rakoilemaan.

K Westerlund

Aloittajan tekstiä lukiessani en saa vaikutelmaa masentuneesta ihmisestä, vaan pikemminkin nuoresta naisesta, joka ei ihan ole löytänyt itseään. Kuvaus tuo monella tapaa mieleen oman nuoruuteni, niin mies kuin olenkin.

Lääkkeiden popsiminen helpottaa varmasti oloa antaessaan "keinotekoisen" olotilan. En kuitenkaan (ellei ongelma ole todella akuutti ja ahdistava) suosittelisi tällaista ratkaisua - kuten en alkoholiakaan "lääkekäyttöön" - vaan lähtisin hakemaan ratkaisua ihmisestä itsestään.

Puhun aina paljon itsetunnon puolesta, ihan siitä syystä että olen vakuuttunut että useimmat "henkiset" ongelmamme ovat kehittymättömän itsetunnon seurausta. Kiusatuksi tuleminen on sekä syy että merkki tästä. Ujous, takeltelu, katseen välttäminen, sosiaalinen jännittäminen yms. ovat luonnollisia seurauksia.

Voisiko kaiken takana olla juuri epävarmuus omasta itsestään? Tunne siitä, että on "vähempi" tai jotenkin riittämättömämpi kuin muut? Kiusatuksi tuleminen aiheuttaa usein tällaisia jälkiseuraamuksia (ja yleensä myös johtaa siihen), jotka voivat olla sitkeästi juurtuneita mielen sopukoihin, vaikka ei sitä itsessään osaa tai halua myöntää.

Vaikka ymmärtäisikin tietoisella tasolla, ettei ole sen huonompi kuin muutkaan, tunnetasolla tämä ei huonoa kohtelua kokeneelle ole ollenkaan itsestään selvää. Tunteet sanovat: jos minua on kohdeltu huonosti, enhän silloin voi olla muiden arvoinen? Silloin ei myöskään voi lähestyä muita tasavertaisena ja rauha mielessään. Silloin on vähän kuin muiden armoilla, "minä vastaan muut", sen sijaan että olisi yksi muiden joukossa.

Oliko ulkomailla helpompa siksi, että muut olivat avoimempia ja lähestyivät rohkeammin? Minun on itse ollut helppo lähestyä vain sellaisia, jotka itse ovat ulospäin suuntautuvia ja "reippaita". Olen valitettavasti myös joutunut huomaamaan, että minulla ei kerta kaikkiaan ole kovin paljoa yhteistä monien ihmisten kanssa, joiden kanssa puhetta olisi pidettävä yllä ihan keinotekoisilla ja tyhjänpäiväisillä jutuilla - ja siihen minulla ei ole tarvetta eikä kiinnostusta.

Tällaista "small-talkia" voi toki kyllä harjoitella ja pohjustaa seuraamalla aikaansa ja "kuumia puheenaiheita", jos tätä haluaa oppia.

En suosittelisi ketään lähtökohtaisesti piiloutumaan kemikaalien taakse, vaan mieluummin ryhtyä etsimään itseään. Itsetuntoaan voi lähteä rakentamaan ihan tutustumalla itseensä, miettimällä omassa rauhassaan mitä elämältään odottaa, mitä oikeasti haluaa ja toivoo, ja koettamalla hyväksyä itsensä ihan sellaisenaan, mahdollisine virheineen kaikkineen.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jämähtäisi tähän nykyiseen olotilaansa lopuksi elämää. Ei, elämä on jatkuvaa kehittymistä ja kasvamista. Se tarkoittaa sitä, että suhtaudut itseesi ymmärryksellä ja hyväksynnällä, toteat että se mitä olet, on kokemustesi summa, ja olet muotoutunut siitä, miten sinua on elämäsi aikana kohdeltu ja ohjailtu. Jossakin vaiheessa olet itse alkanut ohjata elämääsi, mutta sekin on tapahtunut menneiden pohjalta. Jos jossakin on mennyt väärään suuntaan, se on pääsääntöisesti kokemuksistasi johtuvaa, ei sinusta ihmisenä.

Valitettavan moni meistä kantaa tahtomattaan ja ymmärtämättään suurta menneisyyden painolastia, ja vielä häpeää ja syyllisyyttä siitä. Ihan turhaan! Ei tarvitse kuin päästää irti, ja ottaa uusi suunta, niin elämä muuttuu.

En tiedä auttaako tämä aloittajaa tilanteessaan, mutta toivotan kuitenkin rohkeutta ja luottamusta itseensä! On niin helppo sanoa, että astu vain rohkeasti ulos maailmaan ja ala elää, mutta tiedän - omastakin kokemuksesta - että kynnys on joskus korkea. Jos löytää yhdenkin samanhenkisen ja hyvän ystävän vierelleen, kaikki muuttuu jo paljon helpommaksi. Ihan itsenään kun on, yrittämättä esittää tai olla mitään muuta kuin mitä on, kyllä varmasti kohtaa jonkun, joka viihtyy seurassasi. Täytyy vain oleskella paikoissa, joissa samanhenkisiä liikkuu.

Onnea matkaan!

TT

Nyt täytyy kyllä kysyä: Miksi sinun on vaikeaa katsoa silmiin? Johtuuko se ujoudesta vai siitä, että sinun olisi silloin vaikea keskittyä asiaan?

Itse katson puhuessani aina vähän ohi, sillä ajatus katkeaa muutoin saman tien. Kuvauksesi sopii aika suurelta osin minuunkin: small talk ei onnistu (eikä innostakaan, eihän siinä ole mitään ideaa), olen aina ollut ehkä hieman vanhemman oloinen ja muut ovat usein saaneet minusta varsin kylmän ja tylyn kuvan vajottuani omiin maailmoihini. Varsin kylmä osaan ollakin, sillä usein eivät muiden asiat yksinkertaisesti kiinnosta, niin kamalaa kuin se onkin. Läheisistäni kyllä välitän hyvin paljon ja heidän asioihinsa kiinnostukseni usein riittää. Sosiaaliset tilanteet kuitenkin yleensä vaativat minulta paljon ja niiden jälkeen on pakko saada olla yksin. Kämppäkaverin kanssa asuminen on vaikeaa, kun ei ole mahdollisuutta olla kovin paljon yksin ja sen vuoksi en jaksa olla kovin sosiaalinen. Usein piiloudun tietokoneeni taakse välttääkseni keskustelun. Ylipäätään keskustelutilanteet ovat hankalia, en uskalla aloittaa sellaista edes suhteellisen tuttujen ihmisten kanssa. Eikä kyse ole huonosta itsetunnosta. Rankaisen kyllä itse itseäni, mutta muiden mielipiteet eivät jaksa suuremmin kiinnostaa.

Käytin 17-vuotiaana Cipralexia syömishäiriön vuoksi, mutta en muista, miten se vaikutti sosiaaliseen käyttäytymiseeni. Joka tapauksessa tilanne on pahentunut lopetettuani sen käytön, vaikken osaakaan sanoa, liittyykö se juuri lääkkeeseen. Äitini on aina hieman epäillyt, että minulla olisi lievähkö Aspergerin syndrooma. Olen oireiden pahennuttua miettinyt, pitäisikö asiaa alkaa viimein tutkia kunnolla - tietäminen nimittäin auttaisi ymmärtämään itseään. On ehkä hieman rajua heittää tällainen ehdotus, mutta oletko koskaan miettinyt Aspergeria? Kuvailemasi asiat tuntuisivat hieman viittaavan sinne päin, MUTTA ne voivat toki olla vain ominaisuuksia. Paha lukemisen perusteella mennä sanomaan. Aiemmin kirjoittanut K Westerlundkin voi tietenkin olla oikeassa. Mutta jos haluat kokeilla, niin epävirallinen testi löytyy täältä: Asperger-testi, test, testi

Toivottavasti löydät (hyvän) ratkaisun ongelmaasi.

K Westerlund

Kiitos tuosta testistä, se oli hyvä. Edellinen exäni oli suhteellisen vakuuttunut siitä, että minulla olisi Asperger tai ainakin kovasti sellaisia ominaisuuksia - ja toki itsekin myönnän pari selvää "oiretta".

Tein testin mielestäni rehellisesti ja sain tulokseksi 90 pistettä. Toki luulen, että ne muutamat kohdat, jossa emmin kahden eri vaihtoehdon välillä, olisivat nostaneet pisteitäni jonkin verran, mikäli olisin valinnut toisin, mutta raja seuraavaan tasoon oli vielä selvä.

Tein testin sitten uudelleen pitämällä mielessäni, millainen tunsin olevani lapsuudessani, jolloin sain pistemääräksi 114, joka jo ylettyi "A-ominaisuuksien" kenttään. Olen kuitenkin muuttunut paljon lapsuudestani, saanut "sosiaalista harjoittelua", miettinyt paljon itseäni ja asioitani sekä lukenut ja omaehtoisesti "opiskellut" ihmisen psykologiaa, yleisten kokemusteni lisäksi.

Haluan tällä sanoa, että "tavallisellekin" ihmiselle voi kehittyä enemmän tai vähemmän "Aspergermäisiä" ominaisuuksia ihan hänen kasvuympäristöstään, mutta niistä voi "kasvaa ulos" määrätietoisuudella ja varsinkin itseensä tutustumalla (kaaviolla "itsetutkiskelu - itsetuntemus - itsensä hyväksyminen -itsetunto"). Tällä en kuitenkaan halua väheksyä edellisen kirjoittajan ehdotusta - päinvastoin, tuo testi kannattaa kaikkien niiden tehdä, jotka vähänkin ovat huomanneet itsessään sosiaalisen erillisyyden, arkikäytännön hankaluuksien ja tietynlaisen "erikoislaatuisuuden" ominaisuuksia.

Lopuksi vinkki, joka helpottaa ujojen "silmiin katsomista": fokusoi vastapuolen nenänvarteen hänen silmiensä välissä, niin et itse näe toisen katsetta, mutta silmäsi näyttävät katsovan häntä suoraan silmiin. Tarkoitushan ei ole jatkuvasti tuijottaa toista päin silmiä, sanoja voi hyvinkin "haeskella" ympäri huonetta vähän väliä, kunhan aina silloin tällöin käväisee katseellaan vastapuolen silmissä - vaikka aina silloin, kun hän vuorostaan puhuu. Minunkin on hyvin vaikeata puhua katse kohdistettuna vastapuoleen, se tuntuu jo ajatuksenakin oudolta, mutta kuunnellessani "otan yhteyden" ja siten osoitan kiinnostukseni puhujaan ja hänen asiaansa.

TT

Ihan totta, varsinkin lievän autismin suhteen on varsin vaikeaa päätellä, onko kyse varsinaisesta syndroomasta vai ihan vain ominaisuuksista. Itse haluaisin omalla kohdallani selvittää juuri sen. Testistä sain 124 pistettä eli "todennäköisesti sinulla on Aspergerin syndrooma". Äitini on vuosien varrella useasti kysellyt lääkäreiltä asiasta - isäni puolella suvussa on useammankin mielestä AS-tyyppisiä oireita, mikä entisestään vahvistaa epäilystä - mutta ilmeisesti sitä ei olla kovin vakavasti otettu. Paitsi pari vuotta sitten, jolloin taas oli akuutimpia asioita selvitettävänä (=syömishäiriö). Kuten aiemmin mainitsin, asian selvittäminen olisi tärkeintä juuri siksi, että voisi ymmärtää itseään - ja muut minua - ja ehkä jopa paremmin tehdä ongelmakohdille jotakin.

Kiitos muuten erittäin paljon vinkistäsi, täytyy koettaa sitä. Usein käy joko niin, että katson seiniä tai sitten - katseeni harhailun hoksatessani - tuijotan hieman liian intensiivisesti. Jonkinlainen tasapaino olisi ihan hyvä löytää.

Mitenhän muuten kannattaisi toimia tämän kämppisasian suhteen? Välillä nimittäin on päiviä, jolloin minulla ei ole minkäänlaisia intressejä puhua (ylipäätään olen menettänyt mielenkiintoni keskusteluun), mikä varmaankin tuntuu kaveristani pahalta, enkä haluaisi loukata häntä. Olen toki selittänyt hänelle, ettei se ole hänen syynsä, mutta tuntuisi järkevältä hieman sosiaalistaa itseään. Vaan miten?

Taisin nyt poiketa pahasti alkuperäisestä aiheesta, pahoitteluni.

Seinäruusu

Eipä tuo mitään. Ihan hyvä, jos ketjusta on hyötyä muillekin. :)

Aspergerin oireyhtymä on kylläkin kohdallani täysin poissuljettu vaihtoehto. Toinen vanhemmistani on ammatissaan autististen lasten opettamiseen ja ohjaamiseen erikoistunut. Kysyin joskus häneltä, että olenko minä hänen mielestään Asperger, tai jotenkin muuten autistinen. Hänen vastauksensa oli selkeä "ei". Hänen mukaansa lähes kaikilla ihmisillä on joitain autismia tai AS:aa muistuttavia piirteitä, se on täysin tavallista. Mutta että varsinaisten diagnostisten kriteerien täyttymiseen tarvitaan paljon enemmän. Pelkkä ujous tai vaikeus katsoa silmiin eivät riitä. Luulisin, että vanhempani olisi osannut tunnistaa oireet jo ollessani pikkulapsi. Hänen mukaansa mikään ei minussa lapsenakaan viitannut siihen, että minulla olisi ollut jokin autismin kirjoon kuuluva häiriö. Olin vain tavallista ujompi ja vetäytyvämpi tietyissä asioissa.

Luulen, että arkuuteni katsoa silmiin johtuu siitä, että pelkään toisen ihmisen osoittavan katseessaan minua kohtaan jotain negatiivisia tunteita, kuten ivaa tai halveksuntaa.
En pidä itseäni huonompana kuin muita, mutta jostain sisäisestä epävarmuudesta kaikki kumpuaa. En myöskään koe olevani mitenkään eksyksissä. Minulla on selkeitä päämääriä työ-ja opiskeluelämässä, minulla on hyviä harrastuksia, hyvät välit vanhempiini, olen sinut ulkonäköni kanssa jne. Vaikka ystäviä kyllä haluaisin enemmän, ja siinä asiassa huomaan tämän sosiaalisen rajoittuneisuuteni pistävän kapuloita rattaisiin.
Huomaan myös, että minun on melko vaikea luottaa ihmisiin, ja päästää lähelle. Kun olin teini, minua kiusattiin siten, että ensin otettiin jonkun porukan jäseneksi ja sitten alettiin kiusata ja syrjiä sen sisällä. Ehkä jotenkin alitajuisesti pelkään, että sama toistuisi yhä. Mietin, että "onko tuo oikeasti seurastani kiinnostunut, vai hakeeko vain keinoja pilkata minua"? Huomaan myös miettiväni, että "olenkohan tarpeeksi kiinnostava"? jne.

Ulkomailla ihmiset olivat avoimempia, mutta luulen asiassa olleen myös sen, että kun ilmaisin itseäni toisella kielellä, pystyin helpommin unohtamaan kaikki hermostuneisuuden aiheuttajani ja keskittyä vain ulosantiin. Olen jostain syystä aina reippaampi, kun saan puhua englantia tai ruotsia.

TT

No mutta sepä hyvä, että se vaihtoehto on tosiaan poissuljettu. Lapsesta astihan sen käsittääkseni pitäisi yleensä ilmetä. Luulen kyllä nyt minäkin, että tuo ongelmasi johtuu aiemmasta kiusaamisesta. Se kuitenkin jättää aina jälkensä ja on varmasti vaikeaa uskaltaa olla aivan oma itsensä, päästää lähelle. Erityisesti, kun kerroit, teini-iän takinkääntäjäkavereistasi. Tuntuu muuten edelleen todella oudolta, että ihmisillä tosiaan on pokkaa tehdä noin, vaikka onhan sitä toki huomannut ihmisen pystyvän mihin vain.

Toivoisin, että voisin sanoa jotain fiksua ja uutta tähän, mutta tuskinpa osaan. Sinun tulee vain opetella luottamaan ihmisiin ja heidän motiiveihinsa. Siihen, että joku oikeasti haluaa olla seurassasi. Vaikeaa toteuttaa, mutta mahdollista - ja tuon seikan varmasti tiesitkin. Hienoa, että sinulla kuitenkin muut asiat näyttävät olevan kunnossa ja ettet koe olevasi muita huonompi. Ehkä voisit viettää lisää aikaa ulkomailla, missä tunnet olevasi vahvemmilla? Jospa epävarmuutesi katoaisi niin, ettet tuntisi sitä enää niin palattuasikaan...?