Lainaus:
Alkuperäinen kirjoittaja järki vs. tunteet Jos otan yhden, haluan toisen jne, samoin seuraavana päivänä. Välillä saan kierteen poikki: Jo yhden päivän ostamattomuus helpottaa kierrettä ja saatan olla kuivilla pari viikkoa.
Karkkien ajattelu ja ahmiminen herättää minussa lapselle ominaisia myönteisiä tunteita. Karkit syötyäni nousee pintaan aikuisen tunteet: Katumus, pettymys. Miten saatoin taas unohtaa itselleni antamani lupauksen olla retkahtamatta seuraavana päivänä? Sama kuvio, samat tunteet ja ajatukset toistuu päivittäin. Oltuani lapsen tunteiden vallassa (ostotilanne ja karkkien ahmiminen kunnes pussi on tyhjä) ikäänkuin havahdun.
Nyt yritän uutta lähestymistapaa: Opettelen tulemaan tietoiseksi "lapsen" tunteistani jo kauppareissua suunnitellessani. Aikuinen, järkevä minäni ei kaipaa karkkeja, vaan kyseessä on, sanotaan nyt vaikkapa sisäinen lapseni, joka niitä mankuu ja haluaa. Minä, aikuinen, saan tehdä päätöksen tarvitaanko niitä karkkeja, vai päädytäänkö johonkin järkevämpään. Aivan kuten oikeassa elämässä aikuinen, se järkevä osapuoli, päättää. "Lapselleen" voi sisäisesti puhua ymmärtävään mutta päättävään sävyyn että vaikka karkkia tekee mieli, ei niitä joka päivä osteta, vaan ne säästetään erityistilanteisiin. |
Aivan näin! Ja jatkan vielä: jos olet kaksi viikkoa osannut olla ilman himoitsemaasi tuotetta, oli se sitten makeaa, alkoholia, tupakkaa tai periaatteessa mitä tahansa, mistä ihminen voi olla riippuvainen (ts. jonka käyttöä hän ei itse hallitse, vaan käyttö häntä), ja silti vielä tekee mieli, tämä viimeistään todistaa sinulle sen, että riippuvuutesi ei ole luonteeltaan kemiallista vaan psyykkistä. Tunteesi sinua vievät, ja järki on helisemässä.
Vieroitusoireet ovat vain huono tekosyy saada jatkaa riippuvaisuuttamme, ja oivallinen markkinarako viisaille tuotekehittelijöille.
Itse olen vakuuttunut siitä, että kaikki riippuvuus on psyykkispohjaista. Siksi keino, jonka nim. "järki vs. tunteet" yllä esittelee, on erinomainen. Siinä ihminen puhuttelee juuri tätä ilman jäänyttä pikkuista lasta, joka sisimmässämme on jäänyt kiinni tähän kinuamisvaihteeseen - ja aikuinen minämme antaa sille liian helposti periksi.
Tästä syystä koemme kaikki kiusaautuneisuutta, kun näemme pienen lapsen karkkihyllyn ääressä esittämässä breakdance-numeroaan hevikarjusooloineen. Näemme siinä itsemme, pikkuisen vaativaisen kakaran ja heikon minävanhemman, joka ei saa pikkuista huutajaa kuriin.
Kannattaa muistaa, että helpoin hetki torjua riippuvaisuuden himoaan on juuri ostotilanne: se, mikä jää kauppaan, jää meiltä käyttämättä. Jos ostat, olet yleensä jo menettänyt pelin.
Jätä siis sinua orjuuttava tuote tomerasti kaupan hyllyyn, ja kävele sieltä voittajana ulos. Siitä lähtee sinun aikuisen vastuullinen uusi elämä, ja se pieni kinukaula sisälläsi oppii tietämään, kuka teillä määrää!
Kannattaa kuitenkin sitten ennen voitonhuuman laantumista alkaa pohtia, mistä syystä sisällämme tällainen pieni vaatelias kaveri oikein on. Yleensä se on jäänyt sinne majailemaan jonkun vakavan laiminlyönnin takia. Olemmeko kokeneet huomion, hellyyden, arvostuksen puutetta, rakkauden vajausta, ihmisarvon vahvistamatta jäämistä?
Niin se nimittäin yleensä tahtoo olla. Puutostila, tyhjä kohta sisällämme olemme helposti takertuvaisia ulkoiseen, keinotekoiseen lohdutukseen. Riippuvaisuus syntyy juuri siitä, kun olemme kokeneet jääneemme jostakin tärkeästä paitsi.
Keinotekoinen lohtu ei vain suo meille sitä oikeata, kaipaamaamme tyydytystä. Siksi riippuvuutemme on pohjatonta. Nyt pitäisi sen sijaan etsiä riippuvuutemme perussyy ja lähteä sitä oikealla sisällöllä paikkaamaan. Hellyyden tarve paikkautuu vain hellyydellä, huomion tarve huomiolla.
Karkeista tulee vain lisää murheita. Ole siis rehellinen itsellesi, ja tunnusta reilusti, mitä oikeasti kaipaat. Vasta silloin elämästäsi voi tulla rikasta ja täyttä.