Ignorance

Kiitos kannustuksesta! Yritän kovasti selvitellä, mistä huono itsetuntoni johtuu ja sitä kautta päästä eroon tästä ruokakeskeisestä ajattelutavasta. Viikonloppuna tuli herkuteltua ja nyt onkin kova psyykkaus päällä, että saan vakuutettua itselleni että kaikki on hyvin, en lihonnut 10 kiloa... Päivä kerrallaan mennään.

pupales74

Kirjoitanpa tänne ajatuksiani kun kerran täältä meitä useampiakin löytyy. Olen aina ollut normaalipainoinen, mutta harrastukseni on hyvin vartalo- ja painokeskeistä. Sitäkautta ovat jatkuvat ongelmat painon kanssa olleet kuvioissa aina. Mutta yleensä ne on pysyneet hanskassa siten että olen vain kylmästi jättänyt syömättä tai elänyt parilla voileipäkeksillä koko päivän. Tilanne kuitenkin karkasi käsistä kun harrastus jäi ja paino nousi reilusti (silti normaalin rajoissa) ja päätin laihduttaa . Sain pudotettua painoa n 15 kiloa jolloin olin itseeni tyytyväinen (tuolloin olin normipainon ja alipainon rajoilla) Sain ympäristöltä paljon huomiota ja uutta ulkoista minää kehuttiin kovasti - Olin onneni kukkuloilla :)

Kun paino alkoi hivuttauita uudelleen ylöspäin tilanne karkasi kokonaan käsistä :( Nyt ahimiskohtauksia tulee jopa useamman kerran viikossa ja kun katson noita määriä mitä teillä muilla on , niin kauhukseni huomaan että omat määräni ovat moninkertaiset. En edes huomaa ns ähkyä oloa, vaan syön ja syön ihan uskomattomia määriä - 3-4 possu-pullaa, paketti suklaakeksejä pari sukalaapatukkaa ja paljon kaikkea muuta hyvää - saatan esim juoda jotain vanilja tai suklaa kastiketta suoraan purkista. Silti tekee vielä mieli jotain - ja suuntaan jääkaapille. Ahmimisen jälkeen pääsee itku ja syvä itseinho ja itkiessä tarvitsen jonkun "terveellisen ruoan " esim jonkun hedelmän. Aivan kuin se terveellinen ruoka pyyhkisi pois koko ahmimistilanteen. Mainitsin asiasta terapeutilleni ja hänen mielestään kaikki on ok niinkauan kun pysyn normaalin painon rajoissa.

Asun yksin joten saan ihan rauhassa jatkaa ahmistani ilman että sitä kukaan ulkopuolinen sen kummemmin huomaisi. Sillä ystäviä ei luonani juurikaan käy, koska viihdyn yksikseni ja häpeän itseäni monella tavoin. Esim jos käyn kahvilla jossain kahvilassa ystäväni kanssa, niin liian helposti koen aivan kamalaa huonoa omaatuntoa siitä että esim syön 1 pullan (ystäväpiirissäni ollaan hyvinkin tarkkoja TERVEELLISISTÄ ruokatavoista ja herkutella "saa hyväksytysti" vain hedelmillä tai marjoilla - suurin osa ystävistäni on (keto) karppajia tai muuten ravinnon suhteen ääriesimerkkejä - eli en todellakaan tunne kuuluvani joukkoon)

Kaipaisin kaveripiiriini ihan tavallisia ja rennosti ruokaan suhtautuvia , mutta mistäpä niitä näin aikuisena yhtäkkiä uusia ihamisiä ystävikseen löytää :/

-helmi

minäkin kärsin BED:stä, en ole lääkärissä käynyt mutta eipä tästä juuri voi erehtyä.. kaikkien viestit kuulostaa liiankin tutuilta. mulla ei ole ikinä todettu mitään syömishäiriötä, vaikka ongelmia syömisen kanssa on ollut jo monta vuotta. itse olen ongelmani tiedostanut ja parille kaverille jotain maininnut. koko totuutta en ole kellekään kertonut, häpeän takia ehkä.. vanhemmille en ole puhunut ja turhaa se varmasti olisikin, he kun eivät "usko" syömishäiriöihin. äidin mielestä syömishäiriöt ovat elintasosairauksia, joita ne tavallaan ovatkin. mutta ei sitä todellakaan kokonaan voi sen piikkiin laittaa! tuskin kukaan syömishäiriötä tahallaan hankkii...
olis kiva jakaa kokemuksia ja tuntemuksia jonkun aika samanlaisessa tilanteessa olevan kanssa, haluisko joku vaikka ruveta "kirjekaveriks" ? :D sähköpostilla siis..
oon 19-vuotias ni olis kiva kirjotella jonkun suunnilleen saman ikäsen kanssa:)

ankea

-helmille: minä voin alkaa kirjoittelemaan kanssasi, mielelläni.

Täytän toukokuussa 19 ja aivan viime aikoina alkanut kärsiä ahmimisesta. Kaikki tuntuu muutenkin kaatuvan päälle. Aloitin laihduttamisen about vuosi sitten ja nyt keväällä lopetin. Vähän aikaa sujui hyvin, mutta sitten kaikki kaatui niskaan. Väsyin ja aloin ahdistua syömisestä, se ei tuntunut pysyvän kontrollissa. En kuitenkaan ahminut. Nyt vasta olen alkanut liikkua siihen suuntaan ja ensimmäistä kertaa kokeilin oksentamistakin. Ei oikein sujunut. Sain jotain ulos, mutta eipä poistunut kuin pikkasen siitä, mitä ahmin. Jotain ahmintaoireita oli aiemminkin. Jossain vaiheessa aloin ahmia kaiken tavallisenkin ruoan hirveää vauhtia ja sitten kaduin. En yli kulutuksen, mutta ruoka meni hirveää vauhtia. Ja viime aikoina pääni täyttää vain ruoka ja tuntuu, että elän syödäkseni. Ylipainoa ei ole, kylkiluut törröttää ikävän näköisesti kuitenkin, johtuen ruumiin muodostani. En tajua mistään mitään enää. Olin vielä vuosi sitten hiukan ylipainoinen, mutta onnellisempi olin silloin. Ahdistuneisuushäiriöstä olen kärsinyt vuosia, pienestä pitäen, joten tämä kai on vain uusi oire. En jaksa uskoa, että syöminen olisi se varsinainen sairaus.

Pelkään lihomista mielettömästi ja itken usein sitä, että en ole sellainen kuin pitäisi. Kalorien lakseminen oli vielä jokin aika sitten kivahkoa, nyt huomaan kuluttavani enemmän aikaa syömisen, ruoan ja kalorien miettimiseen kuin mihinkään muuhun. Ja aina tunnen syyllisyyttä. Olen aivan pulassa niiden vaatimusten kanssa, joita joka tuutista toitotetaan. Tuota ei saa syödä, tuota saa syödä sen verran ja tuota tuon verran. Noin paljon pitää harrastaa liikuntaa, liikunnan pitää olla tällaista ja tuollaista ja siitä pitää nauttia vaikka hampaat irvessä ja pyykkilautavatsa pitää olla tavoite #1. Vielä vuosi sitten tykkäsin liikunnastakin jonkin verran, silloin se ei ollut sitä, että pitää harrastaa liikuntaa. En ole koskaan pitänyt liikunnasta erityisemmin, kiitos koululiikunnan, mutta yritän opetella pitämään siitä. Rauhoittavat ovat ainoa vaihtoehto syömiselle, minun ei tee mieli ruokaa ollenkaan, kun otan rauhoittavan. Niiden päivittäinen syöminen tosin ei ole yhtään parempi, päinvastoin.

-helmi

ankea: kiva juttu! voit laittaa mailia osotteeseen helmi153@wippies.fi