Avuton

Pahoittelen, en tiennyt minne muuallekkaan olisin tästä voinut kirjoittaa, mutta tarvitsen nyt kokeneempien neuvoja, sillä tuntuu etten kestä tätä enää.
Olen 16-vuotias tyttö, ja olen jo vuosia kärsinyt mielettömästä itseinhosta ja surkeasta itsetunnosta. Olen tutkinut netissä BDD:hen, eli dysmorfiseen ruumiinkuvan häiriöön liittyviä kirjotuksia, ja mitä ilmeisimmin oireiden täsmätessä minuun lähes täydellisesti, kärsin BDD:stä. Tieto mahdollisesta sairaudesta ei kuitenkaan auta, sillä tunnen itseni edelleen epämuodostuneeksi, rumaksi hirviöksi, jonka naamassa kaikki on pielessä. Erityisesti nenäni, joka on valtava, epämuodostunut, vino ja kaikin puolin ruma, tuottaa minulle suurta päänvaivaa ja inhoa itseäni kohtaan. Myös vino, olemattoman pieni suuni, ja porsaan tihrusilmät pahentavat asiaa. Ajattelen ulkonäköäni ja rumuuttani lähes koko ajan, enkä pääse rumuuden tunteesta eroon. Kaverit ovat sanoneet, että en ole ruma. En kuitenkaan pysty uskomaan heitä, ja syytän valehtelusta. Olen alkanut väittelemään joitakin sosiaalisia tilanteita, enkä pysty esim kaupungilla olemaan hetkeäkään yksin, sillä pelottaa mitä ihmiset ajattelevat, ja tiedän heidän pitävän minua rumana ja ajattelevan rumuuttani kun näkevät minut. Myös valokuvissa oleminen tuottaa suurta tuskaa, sillä näytän niissä poikkauksetta aivan hirveältä, ja jotenkin "vaivaiselta". Käyn psykologilla kerran viikossa, mutta oireet vaan jatkuu ja jatkuu. Tuntuu, etten kohta enää kestä. Onko muita BDD:stä kärsiviä? Miten olette oppineet elämään sen kanssa, ja voiko siitä parantua? Miten? Auttakaa, olen ihan pulassa tämän kanssa..

mmooi

moi. Minä olen 22 vuotias nainen ja sama ongelma. Ei minulla mitään neuvoja ole antaa mutta ajattelin kertoa omasta tilanteestani.
En ole moneen vuosiin käynyt psykiatrilla. Joskun 16 vuotiaana kävin ja se oli todella ahdistavaa. En puhunut psykiatrille mitään kun en pystynyt kasvokkain puhumaan ajatuksiani.
Olen työelämään päässyt mikä on todella ihmeellistä. Ainiin siitä tuli yksi "neuvo" mieleen.
Työpäivät kestän läpi sillä että välttelen peilejä. Minulla menee hirveästi aikaa laittautumiseen kun lähden töihin. olen monesti myöhästynyt sen takia kun laitan tukkaa kolme tuntia eikä se siltikään ole hyvin. Silloin minun pitää pakottaa itseni ulos ovesta. Pakkohan töihin on mennä vaikka se ahdistaakin todella paljon. Olen vieläpä asiakaspalvelualalla niin joudun henkisesti todella koville työpäivän aikana. No ihan pienellä taskupeilillä voin jossakin hämärässä nurkassa vilkaista ettei ripsarit ole levinnyt tai pitääkö huulipunaa lisätä.
Kavereita minulla ei paljoa ole. En pysty tutustumaan ihmisiin, minulla on sosiaalistentilanteiden pelko. Ääni vapisee ja kaikki jäkevät ajatukset häviää päästä kun pitäisi puhua jonkun kanssa ja mietin vain että miltä näytän tuon ihmisen mielestä. ahdistaa.
olen ajatellut että alkaisin säästää rahaa nenäleikkaukseen. en vain tiedä jaksanko elää niin kauan että rahat olisi kasassa :( tämä on kamalan raskasta ja masentavaa.miksi minusta tuli näin epänormaalin ällöttävän ruma. hyi.

Kerronpa ajatuksia

Luin molempien tekstit.
Kuulostaa mielestäni surulliselta ja säälittävältä isoilla ässillä!!
Teidän on aika koettaa ruveta ajattelemaan oikeasti ja järkevästi. Lukekaa tuo lause vaikka 10 kertaa.
Mihin ihmeeseen te oikein minäkuvanne olette rakentaneet?? Ei kai sentään muotilehtiin joissa kaikki on photoshoppia ja kauneuskirurgian avulla muutettua. Mitä hienoa, kaunista,luonnollista heissä sitten on. Yhtälailla heillä on vääristymiä mielessä siitä miksi ovat syntyneet koska itseään pitää muuttaa. Ellei tuo ole se syy noihin teidän murtuneisiin mieliin ja itsetunto ongelmiin niin joku muu siinä on? Miettikää mikä? <vertaatteko itseänne alituisesti vain toisiin. Miten teitä on kasvatettu kotona ja kohdeltu siellä? Lapsuus?!

Kukaan meistä ihmisistä ei ole täysin tyytyväinen siihen mitä peilissä näkyy. Ei se ol emahdollista,muta itsensä hyväksyminen on matka joka kannattaa tehdä loppuun saakka. teilläkin helpottaisi olotila kummasti ja rupeaisi elämä näyttämään ihan muulta!

En tahdo viestilläni moittia, en väheksyä tms, mutta kyllä on vaan surkeaa luettavaa! Älkää hyvät ihmiset laskeko itseänne tuolle tasolle pidemmäksi aikaa ja hukatko energiaanne täysin turhaan. Jos joku muu sanoo että näytät normaalilta tms..miksi ihmeessä et usko, koska takuulla kaverit sanoisi asian jos pahasti vinossa olisi!! Mikä onkaan kauneusihanteenne..pieni siro nöpönenä..onko se sitten oikeasti teistä hienompi??! Minä en kyllä näe niin. Onko sitten isot silmät hienommat kuin pienet..outoa..miksi ihmeessä? Katsokaapa televisiossa erilaisia ihmisiä,korvia,neniä,leukaa,poskipäitä,hiusrajaa.. loputtomasti saisi kommentoida jos ajattelisi noin lapsellisesti. Me jokainen ollaan veneessä jossa ei täydellisyyttä ole, ja luoja on meidät tehnyt juuri semmoisiksi kuin kuuluu!

Herätys herätys!!!

Meg-

Minä olen 23-vuotias nuori nainen, ja kärsin myöskin BDD:stä. Kummankin teidän kirjoitukset jotka oireistanne kerroitte, olivat kuin itseni kirjoittamia. Olen taistellut näiden ongelmien kanssa varhaiselta yläasteelta tähän päivään saakka, ja valitettavasti oloni on vain pahentunut vuosien myötä koska en ole hakenut minkäänlaista apua, ja nyt olenkin pisteessä jossa olen lähes erakoitunut kotiini, en uskalla liikkua päiväsaikaan ulkona ellei ole pakko. Töihin olen ihme kyllä minäkin kuitenkin päässyt, osa-aikaisena tosin ja sekin on ahdistavaa.

Sinulle, edelliselle kirjoittajalle, joka kehotit alkamaan arvostamaan itseään sellaisena kun olemme, haluan sanoa että olet aivan oikeassa, mutta asiat eivät ole niin yksioikoisia tässä sairaudessa. Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että ongemieni täytyy olla pohjimmiltaan lähtöisin jostakin syvempää, sillä se viha jota ulkonäköäni kohtaan tunnen, on niin suurta ettei sitä yksinään ruma ulkokuori voi aiheuttaa. On aivan sama mitä kukaan minusta sanoo, kehukoon vaikka maasta taivaisiin, minua se ei lohduta pätkän vertaa. Olen itse itseni pahin kritisoija ja uskon eniten omia silmiäni, enkä usko että voin koskaan nähdä itseäni nättinä, saatika edes normaalina _ihmisenä_. On silkka mahdottomuus oikeastaan edes selittää toiselle, terveelle ihmiselle miltä se valtava itseviha voi tuntua, se kun tuntuu että olen väärässä kehossa, vankina hirviön ruumiissa, ja kehoni estää minua olemasta ja elämästä siten kuin haluaisin. Vaikken ruokkisi itseinhoani mitenkään, en edes katselisi peiliin, keskittäisin ajatukseni väkisin muuhun, ja puuhastelisin muuta unohtaakseni ulkonäköni, tunnen itseni silti hirviöksi ja sisälläni myllertää enkä pääse pakko-ajatuksista eroon. Vihaan elää nahoissani.

Se kuinka koen itseni rumana, ei ole vain sitä että totean peilistä että kappas, olen ruma, lakkaampa elämästä elämääni ja linnoittaudun kotiin piiloon vellomaan itsesäälissä. Se tunne on paljon suurempaa, kertakaikkiaan lamaannuttavaa. Saatan voida fyysisesti pahoin vain vilkaisemmalla peiliin.

BDD on ruumiinkuvahäiriö, pakko-oireisiin häiriöihin lukeutuva sairaus, ja tunnetusti pakko-oireisten häiriöiden pakko-ajatuksista on erittäin vaikeata, ellei mahdotonta itse päästä eroon. Saatan meikata ja laittaa tukkaa useita tunteja, pestä naamaa ja meikata taas uudestaan niin kauan että iho on ärtynyt, hioa, korjailla ja viimeistellä itseäni pakonomaisesti tunti tolkulla enkä siltikään kehtaa lähteä ovesta ulos. Ajatukseni pyörivät pakonomaisesti ulkonäköni ympärillä, enkä pääse niistä ajatuksista eroon. Koen että menetän kontrollin jos lakkaan ajattelemasta ulkonäköäni ja pitämästä sitä silmällä, enkä edes tarkalleen tiedä miksi pelkään sitä niin. Pelkään rumuutta samalla tavalla, kuin vaikkapa anorektikko läskiä . Päänsisäiset ongelmani itseni kanssa ovat kanavoituneet kohdistumaan ulkonäkööni, siksi rumuudentunne on niin valtavan voimakas, ja ulkopuolisen on vaikea käsittää mistä tässä on kyse, ja on helppo arvioida että olisin vain pinnallinen. En kuitenkaan tavoittele kauneutta, edes nättinä oloa, vaan _normaaliutta_, koen nyt, etten näytä oikeasti edes ihmisrodun edustajalta...

En suoranaisesti hahmota sitä miltä näytän, vaan koen että muutun kuin eri ihmiseksi esimerkiksi eri valaistuksissa. Joskus luin jostain anorektikon tarinan, jossa hän kertoi kuinka käveli päin ovenpieliä kun ei hahmottanut kokoaan, kuvitteli olevansa lihava vaikka oli laiha. Voisin verrata omaa hahmotuskyvyn puutettani tähän, tiedostan jollain tasolla että virheet, epämuodostumat ja viat joita ulkonäössäni näen, saattavat saada valtaisat mittasuhteet pääni sisällä ja menetän kyvyn hahmottaa sen, miltä oikeasti todella näytän.

Pelkään eniten päivänvaloa, jos näen itseni jostakin heijastumasta ulkona valosaan aikaan, armoton päivänvalo paljastaa ulkonäössäni sellaisen määrän rumuutta että menen paniikkiin, iskee pakokauhu ja haluan kotiin piiloon. Siksi elän nykyisin niin että pyrin käymään esimerkiksi kaupassa iltaisin ja bookkaamaan vain iltavuoroja töissä itselleni, ettei päiväsaikaan tarvitisi kulkea ulkona, koska se on minulle silkkaa helvettiä. Yleensä käytänkin suuria aurinkolaseja jos ulos on pakko mennä päiväsaikaan, ja vetelen kaulahuivia kasvojen suojaksi että pystyisin edes pakolliset asiat hoitamaan mahdollisimman vähälllä ahdistusmäärällä. Elämä on niin äärettömän rajoittunutta... Tuntuu että ahdistun vielä jonain päivänä kuoliaaksi.. Haluaisin kauneusleikkaukseen, mutta olen päästä varpaisiin pelkkää virhettä ja epämuodostumaa, olisi loputon suo korjata minunlaiseni kuvatus.

Apua en ole hakenut, koska en uskalla. Tiedän että tämä sairaus on Suomessa lähes tuntematon, joten miksi menisin selittämään asioistani jollekin joka todennäköisesti vain kummaksuu kummallista sairauttani. En tiedä miten pääsen enää tästä suosta ylös, vai vajoanko kenties aivan pohjalle..

Avuton

Voi että kun se olisikin noin helppoa muuttaa omaa ajatteluaan! Tämä on vaan niin jotenkin syvälle pinttynyttä, että vaikka välillä tuntuu että nyt lähtee elämä nousuun, niin ihan joka kerta palaan kuitenkin siihen pisteeseen, että haukon rumuuteni takia henkeä. En voi uskoa, että joku vilpittömästi sanoisi minulle, että olen kaunis. Tuntuu vaan että valehdellaan päin naamaa, ja jos joskus joku minua kauniiksi erehtyy sanomaan, niin tekee sen silkasta säälistä.
En osaa sanoa yhtä syytä tilanteeseeni, mutta siihen vaikuttaa varmasti vanhempieni riitaisa avioero ja äidin alkoholismi. Kuulostaa ilkeältä, mutta melkein kaikkia muita ihmisiä pidän aivan ihailtavan kauniina, paitsi omia vanhempiani. Heissä näen ne omat virheeni, jotka korostuvat naamassani vielä enemmän: tiedän, että olen ruma koska vanhempanikin ovat. Rakastan toki isääni, mutta äidin kanssa en ole ollut missään tekemisissä.

Yinyin

Heippa! Just ajattelin kysyä että onko perheissänne ollut alkoholismia. Itse olen alkoholistiperheen lapsi.

Itse olen jo lähempänä 40 v. mutta nuoruuteni meni itseinhossa ja masennuksessa. Minulla oli lievää syömishäiriötä ja pidin itseäni enempi fläsänä mitä rumana. Mitähän tuosta ajasta voisi kertoa näin lyhyesti...teininä join runsaasti ja annoin poikien käyttää itseäni seksuaalisesti hyväksi sillä olin niin kiitollinen että sain edes vähän aikaa huomiota pojilta, olinhan entinen luokan rumilus. Myöhemmin menin yhteen juovan miehen kanssa vaikka en edes rakastanut häntä. Elämäni pääaihe oli itseinho, ja laihduttamisen suunnittelu. Vuosiin en voinut mennä uimaan sillä häpesin kroppaani vaikka rakastin uimista. Pahimmilla kesähelteilläkin verhosin kroppani paksuihin ja isoihin villapaitoihin. Monta vuotta olin työttömänä ja vähän erakkona, yhteiskunnan hylkiönä joka ei saanut mitään työkkäri ym. tukia. Alle 18-vuotiaana olin monta kertaa itsemurhan partaalla ja itsetuhoinen. Löin kerran mm. peilin rikki sillä inhosin peilikuvaani niin ja rystysissäni on vieläkin arvet siitä. Samoin itsevihassani riidan kesken kerran vahingoitin itseäni niin että raajani murtui ja sen vuoksi kärsin kivuista ja ruhjeista vieläkin.

Minulle pelastuksia oli jooga ja sellaiseen työhön pääseminen jossa sain tuntea itseni hyödylliseksi ja rakastetuksi, pääsin töihin lasten pariin. Lapset paransivat minua, tunsin olevani tärkeä heille sellaisena kuin olen. Voitin myös pelkoni ja aloin käymään joogassa. Pelkäsin joogatunteja niin paljon että vatsani oli usein ripulilla ja joskus piti jopa jättää menenmättä. Mutta silti jatkoin.

Vähitellen aloin tekemään asioita joista nautin, kuten erästä luovaa harrastusta. Pääsin opiskelemaan. Joogan myötä itsevihani väheni, opin nauttimaan kehostani, liike tuntui niin hyvälle. Aloin harrastamaan liikuntaa luonnossa. Minulle tuli myös eräs sairaus, jossa liikuntakykyni oli kehno. Myös läheiseni sairastui syöpään. Molemmat parannuimme ja se että pystyin jälleen kävelemään oli niin uskomaton asia että olen sen jälkeen vain ollut kiitollinen terveestä kehosta, muu on ollut toissijaista.

Sitten aloin käymään luontaishoidoissa, vyöhyketerapiassa ja homeopatiassa. Se johti siihen että sain voimaa erota alkoholistimiehestäni joka ryyppäsi, oli henkisesti väkivaltainen ja petti. Sen jälkeen olen nyt rakentanut uutta minääni, etsinyt naiseuttani ja itseäni. Olen oikeasti alkanut löytääkin sen. Olen alkanut tekemään vielä enemmän asioita joista nautin, kuten tanssimaan, josta vain haaveilin pahimpina vuosinani ja se on ihanaa! Olen jopa alkanut nauttimaan miesten huomiosta jota saan esim. facebookissa runsaastikin mutta välillä peikko iskee, että kelpaanko ulkonäölläni enää kenellekään ikinä ja viitsinkö mennä uimarannalle...mutta onneksi nykyisin uskallan olla uimapuvussa vaikka tiedän että vähän siellä sellua näkyykin.

Yksi asia mikä myös auttaa jos on perheessä alkoholisteja. Al-anon ryhmät ja AAL-ryhmät. Niihin meneminen vaatii tosin rohkeutta, mutta se kannattaa.

Valitettavasti terveydenhoitohenkilökunta ei tosiaan osaa tunnistaa meitä tähän tyyliin masentuneita. Itsekin yritin 17-vuotiaana päästä itsemurhavimmassani hoitoon, mutta kun pääsin juttelemaan niin asian ytimeen ei kajottu, hoitajakin ikään kuin kiersi ongelmani ja sitten sanoi että ei tarvitse tulla enää.

Elän nykyisin suht normaalia elämää, kaikki on aika hyvin. Minusta on myös eron myötä tullut sosiaalinen ja minulla on paljon hyviä ystäviä. Olin jo unohtanut näitä asioita ja tämä teksti minkä kirjoitin tuntuu aika järkyttävältä. Elämäni on muuten aika mallillaan, mutta olen ollut monta vuotta yksin, en tiedä pystynkö päästämään enää ketään miestä lähelleni.

Muuta en osaa neuvoa kuin tuollaiset keskusteluryhmät, sitten tietenkin erilainen positiivisen ajattelun kirjallisuus. Liikuntaa voin suositella lämpimästi, jotain mistä oikeasti nautit. Ja joku muu asia josta nautit ja jolla voit hemmotella itseäsi, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Myös homeopatiaa ja vaikka rosenterapiaa voin suositella.

helvetistä karannut

Tekee kipeää lukea tekstejänne ja auttaisin mielelläni, mutta tiedän etteivät mitkään sanat netissä auta. Juuri tuollainen oli minunkin nuoruuteni. Ajatukseni pyörivät koko ajan ulkonäköni ympärillä ja uskoin olevani maailman rumin. Kun katson vanhoja valokuvia tai muistelen, niin tiedän, että en ollut ruma, päinvastoin. Miehet pitivät minua kauniina ja sain usein sen kuulla, mutta uskoin heidän valehtelevan. Vain jos olin yhdessä jonkun pojan kanssa ja kun tunsin olevani rakastettu, saattoi itsetuntoni olla parempi. Mutta oli kausia, jolloin mieluiten piilottauduin kotiini. Suuri osa nuoruuttani ja varhaisaikuisuuttani meni murehtimiseen ulkonäköni vuoksi.

Olen ihan varma, että ulkonäössänne ei ole mitään vikaa, koska kukaan ei ole niin ruma, että sen vuoksi tarvitsisi voida noin huonosti. Tiedän myös, etteivät vakuutteluni auta mitään. Yksi tärkeä askel on kuitenkin, että alatte itse ymmärtää, että ulkonäössänne ei ole oikeasti mitään vikaa, vaan tavassanne kokea itsenne. Tuohon ongelmaan ei auta kauneusleikkaukset, koska vika on tavassa ajatella, ei ulkonäössä. Kotiin piiloutuminen ei auta mitään, voi vain pahentaa tilannetta. Pitäisi paremminkin mennä ihmisten joukkoon ja ihan järjen avulla saada itsensä uskomaan, että vika ei ole ulkonäössä ja vaan tavassa kokea se. Ja yrittää uskoa, kun toiset sanovat että ette ole rumia!

Ulkonäköön keskittyminen voi olla pakoa niistä ongelmista, joista oikeasti on kysymys, eli minäkuvan vääristymisestä ja heikosta itsetunnosta. Minulla minäkuva vääristyi jo lapsuudessa. Äitini ei pystynyt rakastamaan minua, vaan haukkui jatkuvaan. Jos olin iloinen, hän onnistui aina sanomaan jotain saadakseen minut itkemään. Mihinkään mitä tein, hän ei ollut tyytyväinen. Hänen tapansa kohdella minua sai aikaan sen, että aloin itsekkin uskoa olevani maailman kauhein olento, koska hän kohteli minua sellaisena. "Unohdin" hänen tapansa kohdella minua, kuvittelin olleeni rakastettu lapsena, mutta sensijaan koin ulkonäköni kauheana ja hävettävänä. Jokainen lapsi haluaa olla rakastettu ja jos ei ole, niin vaikka uudelleen luo lapsuutensa mielikuvituksensa avulla ja kuvittelee olleensa rakastettu.

Hakeudin aikuisiässä terapiaan, jossa pääsin käsittelemään äitisuhdettani ja aloin muistaa millainen minun lapsuuteni todellisuudessa oli ollut. Muistot olivat tosi kipeitä, mutta eivät mahdottomia kantaa ammattiauttajan avulla. Lapsen tavoin olin oppinut puolustelemaan äitiäni ja olin idealisoinut hänet, sensijaan että olisin nähnyt hänet sellaisena kuin hän oli, mielenvikaisena. Oli tosi kauheaa ymmärtää, että hän ei ollut normaali päästään. Ei kukaan normaali äiti kohtele lastaan siten kuin hän kohteli. Olin kiltti lapsi, joka hoiti itse itsensä eikä häirinnyt äitiä, koska hän halusi olla omissa oloissaan. Minä olin se, joka yritti koko ajan pitää äidin mielialaa yllä, eikä päivstoin, kuten normaalissa äiti-lapsi suhteessa. Lapsena keskityin koko ajan äidin hyvinvoinnin tarkkailuun, joten ei ollut aikaa kasvaa ja kehittyä itse, elin hänen tarpeitaan varten. Olen ymmärtänyt, että äitini siirsi oman pahan olonsa minuun. Kohtelemalla minua huonosti, olinpa kuinka kiltti hyvänsä, hän sai minut voimaan huonosti, jolloin hänen oma olonsa helpottui.

Lapsena voin huonosti, koska minua kohdeltiin kaltoin, aikuisena voin yhtä huonosti, mutta luulin sen johtuvan siitä, että näytin hirviöltä. Olin unohtanut lapsuuteni jaksaakseni elää eteenpäin, muuta se kummitteli kuitenkin minäkuvassani. Terapiassa uskalsin taas muistaa. Ei terapia mikään poppakonsti ole, missä ongelmat häviää kädenkäänteessä, mutta sieltä voi saada "välineet" millä voi alkaa itse työstämään ongelmiaan. Koko elämä on kasvamista ja oppimista ja olen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta edistysaskeleesta. Olen jo oppinut pitämään itsestäni niin paljon, että pystyn antamaan itselleni hyviä asioita ja pitämään itsestäni hyvää huolta. Olen nyt se hyvä äiti itselleni, joka minulta lapsuudessa puuttui. Itsetuntoni on parantunut ja olen oppinut pitämään itsestäni tavalla, jonka en uskonut olevan mahdollista. Elämä näyttää jo ihan erinäköiseltä tänään. Surulliselta tuntuu tietää, että niin paljon elämästä meni hukkaan, niin kauan elin helvetissä. Ensiksi äitini aiheuttamassa, sitten itseni aiheuttamassa. Elämäni alkoi helvetissä, enkä osannut elää muuten, enhän ollut koskaan kokenut normaalia elämää.

Toivon sydämestäni, että pystyisitte pitämään itsestänne niin paljon, että hakisitte ammattilaisen apua. Ei teidän ole pakko elää sisäisessä helvetissä. Kun olette saaneet aavistuksen siitä, miten erilaista elämä voisi olla helvetin ulkopuolella, niin se auttaa ponnistelemaan eteenpäin. Olette liian arvokkaita pilataksenne oman elämänne! Halaus!

TDD

Jep, TDD ja BDD tuhosivat elämäni kanssa