huolestunut

Hei!
Sairastin viime vuonna anoreksiaa ja kàvin sàànnòllisin vàlein psykologin luona. Kesàn aikana aloin parantumaan ja syòmiseni alkoivat olemaan làhes normaaleita. Kesàn jàlkeen muutin ulkomaille ja vieràhti làhes puolivuotta, ettà sòin aivan normaalilla tavalla. Nyt sitten taas joitakin kuukausia sitten olen alkanut karsimaan epàterveellisià ruokia ja aloitin lenkkeilemààn sàànnòllisesti monta kertaa viikossa. Vàlillà tulee pàivià, ettà jos aloitan syòmisen tuntuu kun en pystyisi lopettamaan sità laisinkaan. Tunnen oloni hieman sekavaksi, sillà en pysty irrottamaan ajatuksiani ruuasta. Nàinà viimeisinà kuukausina painokin on pudonnut jonkin verran. Samalla taas ajattelen, ettà en ole tarpeeksi laiha, ettà minulla olisi syòmishàiriò. Olenko taas sairastumassa jonkinlaiseen syòmishàiriòòn?

Omppu

Laihuus itsessään ei kerro syömishäiriöstä, vaan ajatukset ruuasta ja omasta painosta. Minusta kuulostaa siltä, että syömishäiriö saattaa olla palaamassa takaisin kuvioihin. Saattaa myös olla, että olet jo laihempi kuin itse ymmärrät olevasi - sekin usein liittyy anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin. Osaatko sanoa, miksi urheilu ja ruoka ovat viimeaikoina saaneet korostuneen merkityksen elämässäsi?

Neuvoisin sinua hakeutumaan mahdollisimman pian lääkärin puheille (tai vaikka kouluterveydenhoitajan jos olet opiskeluvaihdossa). Jos sairastuminen on vasta aikaisessa vaiheessa, voitte puuttua siihen tehokkaammin. Myös jollekin läheiselle ystävälle tai perheelle kertominen voisi auttaa.

Olet voittanut jo yhden taistelun ja voitat tämänkin. Voimia sinulle!

Omppu

huolestunut

Kiitos vastauksestasi. Viime syksynà muutettuani tànne ulkomaille lihoin pari kiloa. Aluksi en vàlittànyt asiasta, mutta yhtàkkià joulun tienoilla aloin kiinnittàmààn huomiota niihin kiloihin . Tunsin itseni lihavaksi, sàikàhdin jollakin tapaa. Uskon, ettà siità sitten jonakin seurauksena pààtin alkaa tekemààn asialle jotakin.. Làheisille kertominen tuntuu niin hankalalta, en nimittàin haluaisi ahdistaa heità taas minun ongelmillani.

sortunut

Hei!

Olen jo niin väsynyt tähän taisteluun.. Olen kohta kolmekymppinen. Luulisi siis, että olen ns. järkevä aikuinen. Mutta ei. Minä olen ollut jonkinlaisen syömishäiriön kourissa enemmän ja vähemmän 15- vuotiaasta asti. Salailua, häpeää, itseinhoa, sääntöjä, kieltoja, masennusta ja oman itsen kadotus..

Suosittelen sinua huolestunut oikeasti kertomaan läheisillesi. Sairaus (jos nyt satut liukumaan syömishäiriöön) pyrkii estämään avunpyynnöt. Olen itse todennut tämän liiankin hyvin..

Olin talven huoleton, ainakin näennäisesti. Söin lähes normaalisti. Lihoin joitakin kiloja, mutta olin normaalipainoinen ja naisellinen, näin siis kuulin muilta. Uskoinkin sen silloin. Mutta nyt keväällä jokin napsahti päässä. Jokin sanoi päässäni: olet ällöttävä läski! Olenko? Okei, kyllä mä tiedän miten ne kilot pois saa.. Joo, niin tiedän, ja toivon enemmän kuin mitään maailmassa, että ruoka ja paino eivät olisi aamulla ensimmäisenä mielessä ja viimeisenä illalla.

Kauanko kroppani jaksaa tätä kurimusta, tai henkinen puoleni? Pelottaa kaikki sydämen tykytykset ja krampit. Suolisto on piinattu loppuun. Ruoka tuntuu polttavan sisällä, ei vatsalaukussa niinkään vaan ihan suolistossa!? Kamalaa. Miten hullu voinkin olla.

Huoleton: kerron näitä omia löpinöitäni, anteeksi. Ajattelin että voisit saada tuuppauksen pyytää apua. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta vaan vain vahvat ihmiset voivat todeta olevansa avun tarpeessa.

Olen niin hemmetin kateellinen ihmisille, jotka syövät normaalisti, ajattelematta sitä sen kummemmin kuin että ravitsee itseään jaksaakseen toimia. Miks en minäkin pysty siihen? Alan välttelemään tilanteita joissa pakko syödä, kuten juhlat ja illanistujaiset. Paniikki iskee jos joutuu syömään jotain tietämättä kalorimäärää.. Sairasta, vai mitä.. Tämä ensimmäinen kerta kun myönnän että olen syömishäiriöinen, ja se tuntuu aivan hirveältä. Ahdistavalta. Eihän minussa mitään vikaa voi olla, jos nyt vaan haluan olla hoikka...?? Eipä joo ole, niinhän se sairaus yrittää väittää.

Olo on kuin jekyllillä ja hydella. Esitän huoletonta, iloista naista. Ja todellisuudessa rankaisen itseäni kammottavilla tavoilla.. Joskus parikymppisenä jopa poltin kaksi kertaa tupakalla pahat palovammat olkavarteen. Arvet näkyvät vieläkin selvästi ja kuoppakohdat niissä palokohdissa on.. Väitin kavereille naureskellen, että sammuin sätkä kädessä.. Tiedä sitten uskoivatko..

Mutta anteekksi itsekäs löpinä. Kaippa minä tässä koitin terapoida itseäni.. Voimia kaikille jotka taistelevat syömishäiriöiden kourissa! <3 ja parempaa kesää!

Ongelma..

Minusta kuullostaa, että sinun pitäisi palata terapeutillesi. Sinulla on selkeästi taipumusta syömishäiriöön.

Olen tunnistanut itselläni monia syömishäiriön oireita. En tiedä tämän hetkistä painoani, mutta viimeksi kun mittasin paino oli pudonnut 8 kg alle vuoden sisällä. Nyt tod näk enemmänkin. Tällä hetkellä en pysty muuta ajattelemaankaan kuin syömistäni. Minulla on järkyttävä lihoamisen kammo. Painan nyt ehkä noin 53 kg, 50 kg olisi minulle lievää alipainoa. Tällä vauhdilla saatan laihtua 3 kg ihan lyhyessä ajassa, mutta kun en pysty syömään enenpää kuin syön.

Olen nyt vaihdossa isäntäperheessä ja en kehtaa olla jatkuvasti syömättä. Niinpä jouduin ottamaan korista pullan palasen. En ole syönyt herkkuja moneen kuukautaan. Meinasin oksentaa ahdistus oli niin valtava ja heti syötyäni vatsaani alkoi sattua ihan hirveästi. Kuukautiseni ovat jääneet pois ja palelen jatkuvasti. Saattaa olla, että laihtuminen hidastuu palattuani kotiin kun minulla on taas vapaat kädet annostella ja syödä. Nyt minun täytyy jatkuvasti jättää syömättä ikään kuin varastoon, siltä varalta että joudun tilanteeseen jossa minulle annetaan iso lautasellinen ruokaa. Minullakin olisi syytä terapeutille? Varmaan myös ravitsemusterapeutti auttaisi, joka antaisi minulle todenmukaisen kuvan siitä miten saisin säilytettyä itseni tässä painossa. En ajattele enää olevani lihava, mutta en halua lihota.