epätervettä puhetta

Täytyy sanoa, että kun terveydenhuollon ammattilaisena näitä tämänkin palstan viestejä lukee, niin herää välillä epäily, että nämä ihmiset tarvitsisivat vähän erityyppisen lääkärin kuin plastiikkakirurgin palveluita. Kauneusleikkauksista puhutaan kuin ne olisivat joku pikku viilto sinne tänne. Ja ikinä ei olla tyytyväisiä vaan aina vaan uutta parantelua kaivattaisiin, milloin nenään, milloin huuliin, milloin sieraimiin. Ravataan milloin kenenkin konsultaatioissa. Herranjumala, onko ulkonäkö todella joidenkin elämässä noin keskeisessä roolissa? Ulkonäön myötä hiljalleen häivytetään se oma minuus ja kaikki itsearvostus rakentuu uudelleen sen ulkonäön pohjalle.

En sano, etteikö leikkaukset olisi joskus perusteltua. Esim. vaikeiden synnynnäisten epämuodostumien ja traumojen kohdalla. Maailma on kuitenkin ilmeisesti mennyt todella pinnalliseksi ja kauneusihanteet keinotekoisiksi, kun terveet ihmiset leikkelevät ja parantelevat itseään jatkuvasti. Eipä siinä, kyllähän aidon ja epäaidon aina ihmissilmä erottaa. Mietityttää vain, eikö koskaan herää katumus. Katsellessa näitä lööpeissä keikisteleviä leikeltyjä naisia herää ajatus, millainen prosessi siellä mielen sisällä on käynnissä, kun ulkomuotoa on pitänyt niin radikaalisti muuttaa. Ennemmin toki miettii, liikkuuko siellä pään sisällä enää mitään syvällistä. En jaksa uskoa, että sellaiset ihmiset ovat läpeensä pinnallisia. Varmaan valtavat paineetkin ajavat monia leikkauksiin. Toisaalta harva ymmärtää lopettaa ajoissa ja usein saavutettu lopputulos ei ole kokonaisuuden kannalta harmoninen. Näkee täysin kasvojen muotoon sopimatonta liiaksi kavennettua nenää, massiivisia huulten täyttöoperaatioita, täysin ruumiin muotoon sopimatonta kohennettua rintavarustusta. Ymmärrettäväähän tietysti on, että itse sokeutuu sille omalle ulkonäölle.

En ole koskaan ajatellut, että jokin yksittäinen tai persoonallinen piirre saisi ihmisen näyttämään rumalta. Kun ne nenän kyömyt häivytetään, huulet turvotetaan, rinnat paisutetaan ja posket täytetään, niin tuloksena on mielestäni täysin persoonaton kopio. Se "jokin juttu" siitä ihmisestä hävitetään. Ihan kuin kaunis voisi olla vain yhdellä tapaa. Itsetunnon rakentumisen kannalta olisi tietysti tärkeää, että ihmisille opetettaisiin jo nuoresta pitäen arvottamaan ihmiset muuten kuin ulkonäön perusteella. Se on vaikeaa tässä maailmassa, jossa kauniit ihmiset ovat suosittuja ja haluttuja. Varmasti jokaisella on juttuja, jotka vaivaavat ulkonäössä. Mielestäni niiden kanssa pitäisi vain oppia elämään. Niin klisee kuin se onkin, pitäisi oppia ymmärtämään, että rakastetuksi ei voi tulla pelkästään ulkonäkönsä vuoksi. Omassa ulkonäössäni on myös asioita, joista en pidä. Se ei ole rakkautta estänyt. Kauniseen ulkonäköön voi ihastua, mutta ei rakastua. Haurasta itsetuntoa ja epävarmuutta omasta ulkonäöstä ei plastiikkakirurgin veitsellä korjata.

Itse ainakin haluan olla aito.