suvikuu

Miten menetellä, kun mummo rakastaa lapsenlapsia ja haluaisi heitä yökylään sekä lapset myös rakastavat olla mummolassa. Mutta ukki sanoo olevansa vanha ja väsynyt ettei oikein jaksa olla lasten kanssa. Suuttuu heille ja komentelee heidän ilakointiaan. Määrää mitä tehdään ja syödään.
Mummolla on aina sydän sykkyrällä, miten taas tämän kyläilyn kanssa aina menee. Hänellä riittäisi voimia ja kärsivällisyyttä silloin tällöin olla lasten kanssa. Lasten lapsena -olo on niin lyhyt aika.

MVa

Eikö mummo voisi tulla teille muutamaksi päiväksi? Ukki saisi huilailla kotona ja nauttia hiljaisuudesta. Jos ei itse jaksa/halua/osaa valmistaa ruokaa, sitähän saa ateriapalveluista tai kaupasta.

ilmapallo

Tuo ukin käyttäytyminen vaikuttaa siltä, että hän määrää myös mummin tekemiset, eli ei varmaan päästä mummia yksin vierailulle, eikä "selviä" yksin kotona . Toisista meistä vain tulee (ovat varmaan jo nuorempinakin) vanhempina entistä määräilevämpiä ja "avuttomampia", ja varsinkin puolisoiden välillä tätä tuntuu olevan. Ja toinen puoliso (usein nainen) ei pysty tähän vastaamaan, vuosikymmenten alistumisen jälkeen. Jonkinasteista narsismia ?

Olympys

BING! Saatiinhan se narsistikortti vedettyä tähänkin keskusteluun. Syvä huokaus.

ilmapallo

no, sanotaan sitten sitä itsekkyydeksi, omaan napaan tujottamiseksi, ahdasmielisyydeksi, tyranimaisuudeksi, jääräksi, pomottamiseksi, alistamiseksi, kiusaamiseksi, ihan samaa se on riippumatta millä nimellä sitä kutsuu ja sitä riittää kummasti. kevyt huokaus.

Onnentunnit

Aloittajan ongelma ei ole ihan tavaton. Viimeksi tänään sivukorvalla kuuntelin vaarin, ei edes kovin iäkkään, toteavan tuttavilleen ettei hän tahdo jaksaa 3-vuotiaan lapsenlapsen kyläilyjä, mutta vaimo kyllä on tosi innoissaan...

En minä kyllä valitettavasti keksi oikein mitään pika-apua tähän ongelmaan. Kompromisseja ja sovittelua puolin ja toisin: mummo voisi mennä kyläilemään ja hoitoavuksi lastenlasten luo ja jättää papan kotiin. Ja kyllähän papankin nyt silloin tällöin, edes kerran kuussa muutaman tunnin, pitäisi pienten hälinää jaksaa kuunnella. Tai ehkä pappa voisi lähteä kävelylle, pihahommiin, harrastuksensa pariin tai vaikka omiin sukulaisiinsa kahvittelemaan toviksi silloin, kun lapsenlapset tulevat käymään? Tai mummo voisi lähteä lastenlasten kanssa ulos, jotta pappa saa vähän vedettyä henkeä välillä? Toivottavasti tilanteeseen löytyy jokin ratkaisu :)

itsekkyyttä

Oletan että miehesi on terve, kun et muuta sano, sen vuoksi sanon oman mielipiteeni.
Mun mielestä tuo jaksamattomuus on pelkkää itsekkyyttä.
Hän ei jaksa.. joo.. ei varmaan jaksakaan, kun ei halua jaksaa eikä näe lapsenlapsissaan mitään positiivista ja iloista.

Asialla on aina kaksi puolta. Ei ne lapsetkaan jaksa ehkä olla kiukkuisen ja vihaisen ihmisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulevat, sitä vähemmän haluavat olla isoisänsä kanssa olla tekemisissä.

Tuskinpa miehesi jaksoi teidän omia lapsiannekaan vaan hän on aina ollut mieluummin töissä tai erillään perheen yhteisistä hommista.

Miehesi on ilmeisesti juuri sellainen kuin eräs lähipiiriini kuuluva iäkkäämpi mies.
Hän ei koskaan halua olla muiden kanssa muuten kuin sohvalla istuen ja jutellen. Ei puhettakaan että leikkisi tai ottaisi osaa esim. korttipeleihin tai vaikkapa palapelin kokoamiseen meidän muiden kanssa. Ei puhettakaan että hän lähtisi metsään kävelylle, pelaisi pesistä, opettaisi lapsia hiihtämään tai ajamaan vaikkapa polkupyörällä. Ei lähde leikkipuistoon edes penkille istumaan ja katsomaan kun kersat kiipeilee. Mieluummin katselee telkkaria tai pelaa tietsikalla pelejä tai tsättäilee. Niin vähäistä on tän miehen kiinnostus omaan jälkikasvuun.
Avioerohan siellä on edessä.

Minä sanoisin apnä miehellesi, että sun on vihdoinkin aika jaksaa muutakin kuin pelkästään omia juttujasi!!!
Jos et jaksa, niin sitten mene muualle siksi aikaa kun muksut tulee yökylään.

Mutta silloin kun olet paikalla, niin käyttäydyt sosiaalisesti ja iloisesti ja otat osaa yhteisiin juttuihin etkä koko aikaa komenna ja huuda!

suvikuu

Kiitos kommenteista! Ajattelin, että tästä aiheesta tulisi pitempikin ketju.
Meihin isovanhempiinkin kuuluu todella monenlaista porukkaa ja ikähaarukkaakin on kymmeniä vuosia.
On työssäolevia, uusperheitä, pitkiä matkoja, sairautta ja väsymystä, eri näkökantoja elämästä ja suvusta yleensä.
Mummon matkat lasten luo on eri asia, kuin lapset mummolaan.
Itsekkyys on tainnut kasvaa iän karttuessa, en sulje pois lievää narsismiakaan. Mutta ei sitä voi "isäntää" käskeä ulos kotoaan jonnekin.
Sovussa kaikki järjestelyt pitäisi tehdä.
Aika paljon olemme kuitenkin viettäneet aikaa lastenlasten kanssa. ja päivystäneet sairaustapauksissa, joko yhdessä tai minä yksin.
Kun asioita pistää vaakaan vuosikymmenien ajalta, ei avioerokaan näytä hyvältä ratkaisulta.
Taidan tässä itse antaa "vastauksia", mutta kommentit antoivat hyviä lisäajatuksia. Pärjäillään....:)!

vanhenevan vaimo

Tunnen aika monta ikämiestä, jotka ovat, syystä tai toisesta, tulleet kärttyisiksi ja kärsimättömäksi.
Mukaan lukien oma mieheni, johon mulla on ikäeroa 10 vuotta, siis olen sen verran häntä nuorempi.
Hän ei tietääkseni ole sairas, eikä vaivainen mutta kärttyinen ja huomauttelee joka asiasta.
Annan kyllä takaisin ja elämä onkin yhtä vänkäämistä.
En vaan jaksa kuunnella tyynesti syyllistämistä esim. hänen itse hukkaamista tavaroistaan.
Silmälasit ovat aina hukassa, kännykän perään soitellaan monta kertaa päivässä, kampa, rahapussi, auton avaimet ja kaikki muutkin hänen avaimensa ovat jatkuvasti hakusessa.

En tiedä onko tämä alkavaa dementiaa, arvelen kyllä. Olen ehdottanut lääkärille menoa ja pääsyä muistitestiin. Olen sanonut, että alkavaa muistisairautta voi tuloksellisesti hoitaa ja viivyttää sen etenemistä.
Ei mitään tehoa, sillä vikahan on minussa.

Äkäisiä ukkoja on kaupat puolillaan ja myös liikenteessä. Yksi ajoi takaa päin päälleni pyörällä kun talutin horjuvaa äitiäni kevyenliikenteen väylällä. Kysyin, että eikö hänellä ole tiukua pyörässä. Oli kyllä mutta hän ryhtyi haukkumaan mua ääliöksi joka kulkeen keskellä tietä, eikä välitä muusta liikenteestä.
Siis hän tuli takaamme ja olisi voinut soittaa meille pyörän kelloa, vaan kun ei soittanut.
Olimme ensin aivan äimistyneitä, onneksi tämä peruspositiivinen luonteeni näki asiassa hyvää tilannehuumoria, joten kun siitä äimistyksestä selvisin, nauratti niin perusteellisesti.
Tappella nyt ohikulkijan kanssa keskellä päivää.
Tappelukaveri oli ulkonäön perusteella 60+.

tiina42

Missä viipyy kateuskortti?

Mitä ap:n ongelmaan tulee niin yritä hankkia jotain harrasteita tai jotain muuta mieltä piristävää itsellesi ja miehellesi. Älkää niin uppoutuko lastenlastenne elämään. Tai kuten joku ehdotti, mene sinä yksin sinne lapsenlapsille yöksi, et voi miestäsi pakottaa tuohon.

kortteja

on näköjään monenlaisia. eikö voisi puhua vain kateudesta ja narsismista. mitä se kortti oiken meinaa näissä keskuteluissa. luultavasti yksi ja sama niitä käytää, kun on olevinaan hyvänkin jutun oivaltanut.

näin on

Koti on koti, rauhan tyyssija. Sielä saa jokainen asuva olla rauhassa. Jos joku haluaa "hurvitella" muiden seurassa, ei sitä pitä kotiin tuoda elleivät kaikki perheenjäsenet sitä hyväksy.
Mummo tavatkoon lapsenlapsiaan jossain muualla.

Ei koksaan teinitkään tai lapset saaneet tuoda kotiin epätoivottuja vieraita, eivätkä asiopuolisot vieraita joita toinen ei hyväksynyt. Mikään ei ole muuttunut näistä ajoista. Parisuhde on täkrein. Suhde lapsiin toisenlainen ja lapsenlapsiin vielä erilaisempi. Se ei saa vahigoittaa parisuhdetta josta kaikki sai alkunsa.

Jos kyseessä olisi nuoripari, perhe, jonne anoppi/äiti tulee toisen haluamatta olisivat kommentit sitä luokkaa, että täytyy asettaaa rajat ja elää omaa elämää. Tässä on nyt sama toisinpäin.

Iäkkäämmätkin parit voivat menna parisuhdeterapiaan.

jepp

Juuri näin. Ja jos ihminen ei jaksa vilkkaita pikkulapsia omassa kodissaan, ei se tarkoita että hän olisi narsisti, itsekäs tai muutenkaan "viallinen". Vanhetessaan ihminen voi muutenkin väsyä helpommin seuranpitoon, eikä siinä auta vaikka kuinka ns. järjellä yrittäisi säädellä tunteitaan - jos väsyttää ja rasittaa, silloin se tuntuu siltä vaikka olisi millainen "velvollisuus" seurustella lapsenlapsien kanssa.

AIVAN SAMAA MIELTÄ!

Jokaisella ihmisellä se oma koti on sellainen, jossa täytyy saada olla juuri niin kuin se oma mieli sanoo ja missä se oma sielu lepää.

Ei kaikki isovanhemmat ole niputetavissa samaan kimppuun. Jos naapurin lapset käy isovanhemmillaan yökylässä, se ei tarkoita sitä, että ne naapurin lasten isovanhemmat olisi niitä oikeita isovanhempia ja käyttäytyisivät oikeitten isovanhempien tavoin. Ei, vaan jokaisessa perheessä ja suvussa toimitaan omien jaksamisten ja mieltymysten mukaan. Isovanhemmilla ei ole kissanhännän vertaa velvollisuutta viettää aikaa lastenlasten kanssa.

Eli nyt siinä mielessä olen tämän vaarin puolella. Hän ei vain jaksa enää olla innostunut lapsenlapsistaan eikä kestä näiden hälisemistä. Se ei tarkoita sitä, että hän vihaisi näitä lapsia tai ei olisi tippaakaan niistä kiinnostunut. Hän ei vain jaksa.

Eivät kaikki papat vie innoissaan lapsenlapsia pallokentälle tai pelaa heidän kanssaan korttipelejä tai opeta kalastamaan. Se on vain joidenkin lasten onni, jos he tällaisen isoisän sattuvat omistamaan, mutta se ei ole mikään vertauskohde kaikille muille isoisille. Heidän on saatava jo ne elämänsä viimeiset vuodet elää rauhassa, jos he sitä kaipaavat. Ja täytyy muistaa, että on niissä lapsissakin eroja. Minunkin enoni oli kova erämies ja metsissä vaeltelija, ja olisi halunnut tyttärenpojistaan sinne seuraa, mutta nämä eivät olleet tippaakaan kiinnostuneita sellaisesta. Vastenmielisesti lähtivät jos lähtivät ollenkaan. Yksi kaukaisempi sukulaispoika taas oli kovinkin innostunut, ja hänestä se kalakaveri sitten enolle sukeutuikin.

Oma appiukkoni ei kestänyt lapsia yhtään, hän oli raihnainen ja kärtyinen jo silloin, kun hänet ensi kerran tapasin. Reuma kolotti jäseniä, enkä yhtään ihmettele, jos lasten kiljuminen kiukutti. Lapset oppi jo pienestä pitäen väistelemään pappaa ja olemaan esim. ruokapöydässä aloillaan. Hoidossa lapset ei siellä koskaan olleetkaan, vaan aina oli vanhemmat mukana.

Valitettavasti se on niin, että olosuhteitten mukaan on mentävä. Jos lapsen yökylässä oleminen on hankalaa, siten lapset eivät tule yökylään, sillä sipuli.

joo niinhän

se on, että aikuinen ihminen ei jostain syystä osaa muuttaa itseään pätkän vertaa.

Minä, minä, minä, minä...ketään muita ihmisiä ei maailmassa ole kuin minä ja minun kivut, minun väsymykset, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Ei puhettakaan että sen oman vihaisuuden ja ne ongelmat unohtaisi hetkeksi ja nauttisi edes vähän lapsenlapsiensa seurasta. Siinähän voisi vaikka vahingossa nauraa muutaman kerran tai voisi sattua jotain muuta kivaa. Sehän olisi ihan kauheeta.

Tosi harmi niille lapsille joiden isovanhemmat ovat näitä persiiseen ammuttuja nipoja. Ihmisiä joita väsyttää ja vituttaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Joka ikinen asia ja ihminen. Suurin vitutuksen aihe on yleensä vielä ne omat lapset ja lapsenlapset. Niitä ei kestä sekuntiakaan huutamatta.

On tosiaan sääli, jos lapset joutuvat olemaan näiden kärttykasojen kanssa tekemisissä pienestä pitäen ja väistelemään vauvasta saakka omia isovanhempiaan. Todella surullista.

silloin tällöin

ap:hän sanoo että lapsenlapset eivät ole koko elämä ja elämän sisältö.
Apn mies, ukki, ei kestä lapsenlapsiaan edes silloin tällöin.

Minusta se on eräänlaista itsekkyyttä. Kun itse ei haluta olla hyvällä tuulella, niin ei sitten muutkaan saa olla. Lastenkin pitää olla kuin pissa sukassa ja kuten eräs teistä sanoi, väistellä isovanhempiaan.. on tosi surullista jos jossain näin on.

Isovanhemmilla ei tosiaankaan ole velvollisuutta viettää aikaansa lastenlasten kanssa.
Heille on suotu etuoikeus olla lastenlastensa kanssa.
Monet isovanhemmat vaan eivät ymmärrä tätä.

Mirien

Edelliset kirjoittajat on nyt lähtökohtaisesti sitä mieltä, että lapsenlapset on ilo ja riemun lähde isovanhemmilleen.

Mutta entäs jos eivät olekaan?

Entäs jos ihan oikeasti ei jaksa yhtään eikä tunne mitään suurta intoa ja viehätystä niihin lapsenlapsiinsa? Jos ne on vaan lapsia muiden joukossa, eikä ihminen ole enää kauhean kiinnostunut lapsista yleensäkään?

Omat lapset on hoidettu ja kasvatettu ja niistä on oltu ihan onnellisia ja tyytyväisiä niihin, ja sitten on katsottu sen puolen elämästä olevan ohi ja kondiksessa. Kyllä minä vaan tunnen ja tiedän isovanhempia, joilla ei ole suurempia innostuksia lapsenlapsiinsa, varsinkin miespuolisia. Ihminen vanhenee ja muuttuu vanhetessaan, ei kaikki ole ikuisesti mitään pikkulapsien hoivaajia. On isovanhempia, joille riittää se, että näkevät näitä lapsenlapsiaan, kun he käyvät kylässä vanhempiensa kanssa, mutta eivät halua hoitaa eikä ottaa yöksi luokseen. He voivat halutessaan antaa taloudellista tukea lapsenlapsilleen ja tietysti ovat onnellisia, jos näillä menee hyvin, mutta eivät tahdo olla siinä "iholla."

Onko se jotenkin niin kauhean vaikea ymmärtää? Itsekkyyttä, miten niin? Eikö ihminen missään iässä saisi elää ihan itselleen? Ainako on oltava jonkun hoitaja ja jostakin vastuussa? Miksi?

Surullista ja surullista.... miten niin? Jos ihminen itse ei koe asiasta minkäänlaista surua, niin miksi se niin surullista olisi? Surullista on vain se, että vanhan ihmisen ei anneta olla rauhassa.

Vielä sitten kirjoitetaan, että minä minä minä... eikös nyt kuuluisi jo vähän hävetä? Jos ihmisellä on kipuja ja hän on vanha ja väsynyt, syytetään itsekkyydestä ja minäkeskeisyydestä????

Ystävälläni, jolla oli vakava masennussairaus, oli kaksi lapsenlasta, joita näiden äiti yritti vähän väliä nakittaa ystävälleni hoitoon. Millään tämä ihminen ei voinut uskoa, että toinen ei vain jaksanut. Kuulemma lapset olisivat häntä piristäneet... kaikkea kanssa! Ystäväni hälytti joskus minut apuun, kun lapset oli vain väen väkisin hänelle tuotu. Puhuin järkeä tuolle lasten äidille, ja vastaukseksi sain juuri tuollaisia itsekkyyssyytöksiä. Kuinka mummo ei ymmärrä, että lapsenlapsista hän nimenomaan saisi sitä voimaa ja iloa elämäänsä, siis täyttä peen jauhantaa. Ei mitään ymmärrystä toisen sairautta kohtaan.

Miettikää itse tykönänne jokainen, mitä olette vaatimassa ja mitkä ovat ne resurssit, joita vastapuolella on. Kenties heistä ei todellakaan ole siihen rooliin, mihin te olette heitä työntämässä. Ja muistakaa, että heillä on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat. ILMAN, että te heitä sitten haukutte ja eri tavoin "rankaisette." Ette te kukaan itsekään ole täydellisiä.

Mirienille

Ainakaan minua ei hävetä yhtää sen sanominen, että "itselleen eläjät" joita minä tunnen, ovat oikeasti hirveitä kitisijöitä. Käyvät lähiruokakaupassa ja muun ajan ovat kotonaan neljän seinän sisällä. Ei harrastuksia, ei mitään muuta tekemistä kuin television katsominen. Elämän sisältö on tv-ohjelmat. Masentuneita, joo varmaan ovat. Mutta se on oma valinta. Eivät he edes muutosta elämäänsä halua päätellen siitä etteivät he tee mitään asian eteen.

Itse en kestä enää yhtään näitä itseensäkäpertyjiä, eli omia vanhempiani.
Ovat aina väsyneitä ja "en minä jaksa lähteä/olla/tulla" ihmisiä. Heillä on oikeus olla sellaisia, en sitä kiellä. Olkoot vaan, mutta kyllä se suututtaa.

Olenko sinun mielestäsi kohtuuton kun toivon, että vanhemmillani olisi elämässään jotain muutakin kuin televisio-ohjelmat?
Tv-sarjat ja niiden katsominen ovat heille tärkeämpiä kuin minun lapseni.

Jos menen heidän luonaan käymään, pienten alle kouluikäisten lasteni täytyisi istua hipihiljaa paikallaan. Mitään ei saisi tehdä eikä mihinkään saisi koskea, ne menee rikki. Syödäkin pitäisi niin ettei mitään tipu lattialle, äiti on heti, että kamalaa... Se on aika vaikeaa vajaat 2, 3 ja 5 vuotiaille. Heti jos muksu itkee pidemmän aikaa kuin minuutin kaksi, alkaa äitini naamalla näkyä kärsiviä ilmeitä tai hän poistuu huoneesta. Isäni murahtelee lehden tai telkkarin takaa samalla tapaa kuin koko minun elämäni ajan. "Minä luen/katson nyt tätä"...sitä olen kuullut koko ikäni.

Eikä huvita käydä yksinkään kylässä juttelemassa niitä näitä ja kuuntelemassa ainaista valitusta. Tulen itsekin huonolle tuulelle. Voisin käydä yksin eli jopa hankkia lapsilleni lastenvahdin (maksaa minulle 30€/h) jos odotettavissa olisi jotain mukavaa, mutta sitä ainaista natinaa en jaksa kuunnella ja vielä maksaa lapsenvahdille siitä. Samaa natinaa se on ollut viimeiset 15 vuotta. Eli niin kauan kuin muistan. Eikä ne asiat miksikään muutu vaikka niitä jauhaisi vielä toiset 15 tai 50 vuotta.

Yritin silloin kun vanhin lapseni syntyi olla yhteydessä. Ehdottelin yhteisiä kävelyretkiä, ei kiinnostanut äitiä, ei kiinnostanut isää. Kävin kylässä lenkillä ollessani. Muksu oli juoksurattaissa. Lapsi ei kiinnostanut äitiäni lainkaan. "Joo kiva, ota tää, minun pitää nyt tehdä sitä tai tätä". Nuorempien lasteni kohdalla en ole yrittänytkään minkäänlaista sidettä luoda.

Sen vuoksi en tunne huonoa omaatuntoa vaikken enää käykään kuin äitienpäivänä, isänpäivänä ja jouluaatonaattona. Viivyn silloinkin max. tunnin - pari. On kiire pois. Mies hoitaa lapsia sen aikaa. Enää en vie edes lasteni valokuvia heille.
Jos haluavat nähdä, tulkoot käymään.

Siitä huolimatta minua syyllistetään käymättömyydestä liki viikottain. Puhelimessa hoetaan koko ajan, kun et käy, miksi et käy.. No en käy, kun minun perheeni ei heitä oikeasti kiinnosta. Eikä heitä kiinnosta tulla meille. Ovat käyneet yhden kerran kylässä viimeisen 6 vuoden aikana + lasten ristiäisissä. Välimatkaa on 16 km. Kummallakin vanhemmistani on ajokortti ja autokin löytyy. Tosin bussillakin pääsee liki ovelta ovelle. Ei vaan kuulemma tule lähdettyä...
Muksujen synttäreillekään ei tulla. Rahaa laitetaan postissa 20€ ja kortti.

Elämästä voi myös nauttia vaikka olisi jatkuvia kipujakin tai muuta ongelmaa.
Tätini ei valittanut koskaan vaikka hänellä on syöpä ja sen myötä aika hirveitä kipuja varmaan. Hiukset lähti, oksensi solumyrkkyhoitojen aikana aina 2 vuorokautta putkeen. Siitä huolimatta hän sanoi "ei tälle tämän enempää voi. Minä keskityn tekemään niitä asioita joissa en muista olevani sairas." Ja teki kanssa kaikkea mahdollista. Liikkui kaljupäisenä 70 vuotiaana mummona ruokakaupat, teatterit, matkusti jopa ulkomaillekin 3 kk ennen kuolemaansa. Kävi elämässään eka kertaa Ruotsin laivalla miesystävänsä kanssa.
Tätini sanoi reissulle lähtiessään, että "jos jotain haittaa vanhan naisen kalju pää, niin sulkekoon silmänsä".
Tätini kävi luonani pari kolme kertaa viikossa, asui 2 km päässä. Leikki tyttäreni kanssa barbeilla, keinui keinussa, kertoi satuja kersoille, nukkui muksujeni kanssa päiväunia sängyssämme ja nautti täysin rinnoin niistä päivistä joita hänellä oli jäljellä.

Kuolinpäivänäänkään ei sanonut, että väsyttää. Sanoi odottavansa, että pääsee tekemään kaikkea kivaa tuonpuoleisiin. Hän oli aivan varma että elämä jatkuu jossain muodossa kuoleman jälkeenkin. Viimeisiksi sanoiksi sanoi, että hän istuu enkelinä pilvenreunalla suojaamassa lapsieni kulkua. Kuoli käsi minun kädessäni. Itkettää. Tästä on vasta vajaa vuosi aikaa.

Tädilläni oli mielestäni asenne elämään ja kuolemaan kohdallaan.
Ja oikeasti minua säälittää ja myös suunnattomasti suututtaa oma äitini ja isäni.
Jos heillä olisi edes murto-osa tätini elämänhalua, niin voisin ymmärtääkin että he ovat joskus väsyneitä, mutta nyt heidän väsymys ja kolotukset pelkästään suututtaa.

Olenko sinun mielestäsi kohtuuton kun haluaisin omien vanhempieni olevan oikeasti läsnä minun ja lasteni elämässä?
He ovat terveitä, heillä ei ole ikää kuin alle 70 vuotta, heillä on kaiken maailman aika käytettävissään. Ai niin ei olekaan, se ja se sarja alkaa telkkarista ..

Samaa luokkaa

Oikein tuppasi naurattamaan kirjoituksesi. Luepa oma juttusi ajatuksella ja mieti, mitä tulee oikeasti mieleesi.
Olet paljon nuorempi kuin vanhempasi, mutta pelkkää kitinää on viestisi. Näkee selvästi, että sinulla on hyvin negatiivinen katsontakanta asioihin ja siitä ei ole pitkä matka siihen, kun olet samanlainen kärtty ja kitisijä kuin vanhempasi. Omena ei ole tässäkään tapauksessa mahdottoman kauas pudonnut!

Mirien

Edellinen taisi otsikoida kirjoituksensa väärin. No se siitä.

Mutta sitä edelliselle kirjoittajalle sanoisin, että et tietenkään ole toiveissasi kohtuuton. Mutta vaatimuksissasi olet. Et voi muuttaa vanhempiasi. He ovat sellaisia kuin ovat, ja heille se on heidän elämäänsä. Heistä ei ole siihen rooliin, johon heidät tahtoisit. Se sinun pitää ymmärtää.

Sinä saat reagoida omalla tavallasi, joko mennä sinne ja kuunnella niitä natinoita, tai sitten olla menemättä.

juuu

Niin, ilmeisestihän se on ihan ikioma syy, että ei vaan "huvita olla hyvällä tuulella".

Itsekkäitä ovat ne vanhemmat, jotka eivät kunnioita toisen itsemääräämisoikeutta ja kotirauhaa. MINUN lapsistani pitäisi olla kiinnostunut, ja jos joku muu kiinnostaa enemmän, on mielenvikainen narsisti.

Mirienille

Samaa luokkaa-nikille.
Ymmärsin erittäin hyvin että minun viestini oli negatiivinen vuodatus.

Miksi tehdä lapsi, jos hänen elämä kiinnostaa vähemmän kuin tv-ohjelmat?
Vanhempieni välinpitämättömyys satuttaa minua suuresti.

Sovitaan sitten niin, että minun puoleltani on mitä suurinta itsekkyyttä toivoa heiltä edes pientä kiinnostusta minua ja minun lapsiani kohtaan.

Olisi kiva vaikkapa grillata yhdessä kerran kesässä omalla kotipihallani minä, mun mies ja lapsemme + minun vanhempani. Tekisimme itse kaiken työn ja tarjottavat ja huolehtisimme lapsistamme. Heidän ei tarvitsisi muuta kuin istua tuolissa ja jutella, katsella lapsieni kasvamista ja olla läsnä minun arjessani edes pienen hetken. Minulle riittäisi jos he tulisivat edes käymään.

Sovitaan niin, että minä olen itsekäs, kohtuuton, erittäin tyhmä ja lapsellinen kun odotan vanhemmiltani itseni ja lasteni huomioimista oikeasti, eikä välinpitämättömästi "joo kiva".

En tiedä mikä vika minussa on kun en ole edes sen arvoinen.
Varmaan se kun olen syntynyt.

Huuhkaja

Tahdot kiitosta ja huomiota vanhemmiltasi, joilta sitä varmaan olet aikanasi runsaasti saanut. Nyt isovanhempien pitäisi kiittää lapsien ihmeestä. Lapsiahan eräille tule varsin helposti isommin yrittämättä ja onhan heidät sitten hoidettava oli isovanhempien kiitosta tai huomiota tai ei.

Itse en kovin jaksa pieniä lapsia oli ne lasten tai muitten lapsia. Vanhalle ihmiselle he ovat sangen rasittavia hoidettavia. Olen elämäni tehnyt työtä, en piittaa enää sellaisesta.Olen ikään kuin lapseni hoitanut, en tahdo uuutta kierrosta.
Mieheni hermostuu tykkänään jos ei saa olla rauhassa, katsella omia tavaroitaan kirjojaan ja televisiota. Hänen korvansa eivät ekstä huutamista lainkaan..

Kerran otimme lapset lomalle ja mies meinasi joutua sairaalaan sen jälkeen. Hän ei siedä kovaa melua, ei urheilukilpailuita eikä sellaista. On huono-uninen tuollaisen jälkeen. Kyllä mies lapsia arvostaa, mutta ei jaksa kun lapsilla ei ole mitään tapoja. Saamme heidän vierailun jälkiä siivota monta päivää. Ei ole tiskikonetta ja joka mehutilkka otetaan uuteen lasiin, juostaan kuraa ulkoa sisälle, sotketaan hyllyt ja valokuvat, jopa seinään piirusteltiin. Haluamme omassa kodissa olla rauhassa, mutta tytär tarvitsee meidän seuraa, ei pärjää oman äijänsä kanssa. Meidän pitää kuunnella heidän elämänsä narinaa. Jospa toivivat joskus edes kahvipaketin, mutta ei muuta kuin pöytään istutaan. Ei oikein sovi. Jospa nuoremmat tämän ymmärtäisivät. Jos saamme olla kahden, tulemme toimeen, mutta emme jaksa pieniä lapsia. Valokuva kerran vuodessa riittää hyvin ja yksi tai kaksi vierailua vuodesa, ei yöpymisiä kiitos.
Olemme niin eri sukupolvea että tämä on tietenkin vaikea ymmärtää. Ei millään pahalla vaan kivulla, väsymyksellä ja säryllä.

Mirienille

en halua vanhemmiltani kiitosta enkä huomionosoituksia.

Jos sinusta " mulla on nyt tässä tämä kesken, menetkö pois häiritsemästä" (eli noin 5 sek./keskustelukerta) on huomion osoittamista, niin sitten olen saanut vanhemmiltani tosi paljon rakkautta ja hyväksyntää lapsena. Vaikka en ole ollut mitenkään haluttu lapsi, olisi enemmän kuin mukavaa jos isäni ja äitini osoittaisivat edes pienillä teoilla tai sanoilla, että he rakastavat ja haluavat olla läsnä elämässäni.
Itse olen yrittänyt rakentaa siteen itseni ja heidän välille. Jos olen yrittänyt halata heitä, minut on torjuttu saman tien "ei nyt..". Enää en yritä.

En ole koskaan tarvinnut lastenhoitajaa enkä kuuntelijaa. Vain isän ja äidin joista tiedän, että he rakastavat minua.
Olkoon se sukupolvien välinen kuilu tai mitä tahansa, niin ei se rakkauden osoittaminen niin hirveästi vanhemmiltani vaatisi. Sydämestä tuleva halaus, se olisi siinä.

Tiedätkö Huuhkaja, minun käy todella sääliksi tytärtäsi. Hänellä on asiat vielä huonommin kuin minulla. Minulla on rakastava mies, minulla oli mielettömän ihana täti joka oli tukena ja turvana kasvamisessani aikuiseksi ja äidiksi. Ihmiseksi joka välittää läheisistään ja uskaltaa sanoa, minä rakastan sinua. Tyttäresi joutuu tulemaan toimeen täysin omillaan.

onnekas

Minä ymmärrän Mirienille-nimimerkkiä täysin. Onneksi minulla ei ole todellakaan omaa kokemusta vaan yhdeksänkymppinen äitini jaksoi vielä olla jälkeläistensä raskauksista ja vauvoista aidosti kiinnostunut, tunnustella potkuja kun oli vielä hänen viimeisenä elinvuotenaan tulossa vauva sukuun ja keskusteli vauvoihin ja raskauteen liittyvistä asioista mielellään. Hän ei ollut turtunut elämälle ja rakkaudelle. Vielä seitsemänkymppisenä hän piti itsestäänselvyytenä että lapsenlapsia oli hänen luonaan yötä ja lapsenlapset myös teini-iässä kävivät mummonsa luona todella mielellään. En osaa edes kuvitella miltä tuntuu, jos sukulaiset ovat kylmiä ja välinpitämättömiä ja heille on muut asiat tärkeämpiä kuin rakkaat ja läheiset ihmiset.

Tämä keskustelu on yksi monista samanlaisista, joiden perusteella en pidä ollenkaan kummallisena Suomen korkeita masennuslukuja ja lääkitystarvetta. Missään muualla (olen asunut muissa maissa useaan eri otteeseen) en ole törmännyt tällaiseen asenteeseen, että oma perhe ja omat lapset ovat riesa ja rasite.