mai-minna

Tässä ohjeita nykyisille ja tuleville anopeille, ja nimenomaan poikien äideille. Jotta edes jotenkin selviäsitte kunnialla tästä vaativasta roolistanne.

1. Älkää koskaan ostako poikanne lapsille yhtään mitään. Jos haluatte ostaa lapsenlapselle jotain, ostakaa tyttärenne lapsille. Poikienne lapsille antakaa aina lahjat, tuliaiset ym. rahana. Vain se kelpaa, mutta mitään, mitä näille miniän lapsille ostatte, ette koskaan näe heidän käytössään.

2. Älkää ylipäänsä ostako poikanne perheelle mitään, ikinä. Muistakaa: kaikki rahana. Ei tuliaisia, ei tuomisia, ei mitään, Vain raha.

3. Älkää sanoko poikanne lapsesta mitään. Älkää ottako kantaa mihinkään. Älkää vahingossakaan sanoko, että lapsi on isänsä näköinen tai kenenkään isän sukulaisen näköinen, vaikka lapsi olisi täysi kopio. Sanoa sitä ei saa. Älkää sanoko koskaan mitään, ettei kukaan voi koskaan myöskään keksiä sanomisistanne minkäänlaisia piilomerkityksiä. Tällä suojelette paitsi itseänne, myös lapsen isää eli omaa poikaanne.

4. Olkaa aina valmiita lapsenhoitajiksi, mutta älkää itse koskaan esittäkö haluavanne hoitaa lasta. Se on tuputtautumista. Lapsen hoitamisesta kysykää joka ikinen asia miniältä, saako lapselle lukea iltarukouksen, saako lapselle antaa makeata, saako lapselle laulaa ja tuuditella sylissä, saako lasta nukuttaa vieressä, mitä lastenohjelmia lapsen saa antaa katsoa, saako lasta viedä saunaan, saako lapsen kanssa mennä käymään kylässä, mitä leikkejä lapsen kanssa saa leikkiä, mitä lapsen saa antaa syödä ja mitä ei, ylipäänsä aivan kaikki on kysyttävä. Ja noudatettava ohjeita sanatarkasti.

5. Älkää hoitako tyttärienne lapsia koskaan, vain näitä poikienne lapsia. Tai hoitakaa ne tyttären lapset salaa.

6. Tyttärienne lapsista älkää ikinä hiiskahtako halaistua sanaa miniälle. Sanotte sitä tai tätä, se on vertailua ja näiden tyttärien lasten parempanapitämistä. Siis olkaa miniän suhteen, kuin näitä ei olisi olemassakaan.

7. Kun miniä ilmoittaa olevansa raskaana, sanokaa kauniisti hymyillen: Sepä ihana asia. Sen jälkeen älkää puuttuko mihinkään. Älkää kysykö mitään (siitä löytyy piilomerkitys) jne.

8. Älkää koskaan hoitako mitään keskinäisiä asioitanne poikanne kanssa, vaan sopikaa ja keskustelkaa aina miniän kanssa ja miniän ehdoilla. Näin suojelette taas poikaanne ja vaikutatte siihen, että pojan perheessä säilyy rauha.

9. Älkää koskaan sanoko pojastanne yhtään mitään, varsinkaan älkää mitään positiivista, koska se on pojan omimista ettekä ole osanneet katkaista napanuoraa.

10. Älkää neuvoko ikinä missään asiassa. Niin neutraalilla ja nöyrällä äänellä ja asenteella ette pysty neuvomaan, ettei se olisi päällepäsmäämistä, käskemistä ja asioihin puuttumista.

närö

Melkein totta kaikki :D. Varsinkin meillä tuo ulkonäkö juttu pitää kutinsa, meidän poika on kulemma anopin mielestä ihan isänsä näköinen, nojoo..osittain kyllä. Sit meidän pojalle tulee koliikki kun isälläänkin oli. Niin ja että pojalle tulee myös samanväriset silmät kuin isällään ja itse anopilla, teki mieli jo tokaista siihen että mieheni kanssa minä tämän lapsen tein enkö anopin?! :D ja äidin silmienväri tulee, sanoi lääkärikin ;). Tuollaisista kommenteista tulee sellanen olo että minun geeneistähän ei tarvitse välittää saatikka niistä puhuta, vain ja ainoastaan kaikki tulee mieheni suvusta.

miniäinen

Olipa ikävä viesti selvästi ilkeältä anopilta. Onneksi hän itse on täysin viaton ja syytön mihinkään.

Kamalaa

[QUOTE=mai-minna;11200058]

Kamalaa, jos välit ovat tuommoiset. Onko ihan totta, jotta syy on yksipuolisesti miniän? Joskus saattaa käydä niin, jotta on alussa huomaamattaan loukannut toista tai ollut tökerö ja siitä on poikinut tällainen pitkäkestoinen jatkumo loukkaantumisia.

Tai sitten on vain niin, jotta kemiat eivät pelitä ja hommasta on tullut kilpailua myöskin alitajuisella tasolla. Jotta mikään jota toinen sanoo tai tekee, ei voi tehdä oikein, se on aina jollain tavalla vittuilua tai arvostelemista.

Jos ei ole anoppina aina kivaa, ei ole miniänäkään! Kumpi se kulloinkin on pääpäsmärinä.

miniä, äiti ja anoppi

Hurraa huutoja ap.lle!!!

Tätä samaa asiaa olen surrut. Miksi mihen äiti on mörkö, miksi ei oma äiti ole?

Miksi miniän ja anopin välit ovat tällaiset?
Ja miksi anoppi ja vävy tulee paremmin toimeen keskenään?
Ikuisuus kysymyksiä :(

Voi meitä!

mai-minna

Miniäiselle. Miksi viesti oli mielestäsi ikävä ja mikä saa sinut käsittämään, että kirjoittaja on anoppi?

Nämä ovat ihan oikeita, todellisia ohjeita. Näitä ihan oikeasti kannattaa noudattaa. Ei näissä ole yhtään mitään ilkeätä.

Anopin on nimittäin jollakin lailla voitava pitää itsensä ihmisenä ja normaalisti otettavana henkilönä. Jos hän noudattaa näitä ohjeita, hän kenties saattaa selvitä. Niin moni anoppi on joutunut pahan anopin rooliin, vaikka ei milloinkaan olisi tarkoittanut mitään pahaa ja on halunnut olla ystävällinen ja iloinen ja avuksi asioissa.

Tämä kaikki minulla perustuu ihan vain elämänkokemukseen, olen kuullut ja nähnyt jo niin paljon.

Miksi tämäkin kirjoitus täytyi käsittää ilkeän anopin kirjoittamaksi?

Ja sitäpaitsi, edelleen: mitä ilkeätä tässä oli? Kun nimenomaan yritetään neuvoa, MITEN pitää olla, että ei olisi se paha anoppi. Eikä tähän tarvitse miniöitten kantaa ottaakaan, tämähän oli tarkoitettu anopeille.

Ilkeät anopit ovat eri asia, kyllä heitäkin riittää, mutta tässä nyt tarjottiin ohjeita niille anopeille, jotka eivät ole ilkeitä, etteivät sitä leimaa itselleen turhaan saisikaan.

Ilkeille anopeille voisi tietysti sitten heille räätälöidyn ohjeistuksen laatia, mutta tehköön sen joku muu. Kyllä minä heitäkin olen matkani varrella tavannut ja sääliksi on käynyt miniäparkoja. Ongelma on vain se, että ilkeät anopit ei ota ohjeita onkeensa. Heidän varaltaan ehkä kannattaisi laatia selviytymisopas miniöille.

Niin, miksiköhän sama anoppi voi olla miniän milelestä mailman veemäisin akka, ja vävyn mielestä taas oikein mukava mummeli?

ipoehjtoeh

Mikä marttyyrin teksti. Itsessä ei mitään vikaa tosiaan, vaikka asenne on noin v-mäinen, että paistaa kauas!

dadaa

Tämä näköjään kolahtaa ja kovasti. Hyviä ohjeita kyllä, jos vaan pystyy noudattamaan niin pitäis mennä hyvin. Yleensäkin anopin kultainen sääntö on pitää aina suu kiinni. Kun ei sano mitään ei voi sanoa väärinkään.

Hyvä

Illan naurut, hyvä ap! Ja Amen, noin se on. Noilla ohjeilla toimien selviää miniän kanssa. Ainakin ja nettikirjoituksiin on uskomista, miehen äiti on AINA hirviö, oma äiti ei ikinä. Mies ei uskaltaisikaan moittia anoppiaan, johan vaimo saisi siitä sätkyn.

Miksikähän nämä ilkeät anopit eivät hauku netissä miniöitään? Ehkei heitä ole olemassakaan muualla kuin miniöiden mielikuvituksessa.

vela itse

Aikas kattava ja hyvä lista :D

Vaikka olen itse vela, tajusin ap:n pointin täydellisesti :D kun seuraan ystäväperheideni touhuja.

Ovat nuo anoppisuhteet varmasti vaikeita vaikka päällään seisoisi.

Lisäisin kuitenkin vakavasti yhden vinkin: kohdelkaa kaikkia lapsianne tasapuolisesti. Antakaa vaikka jokaiselle lapsellenne sama rahasumma per vuosi, ja jokainen saa sen itse sitten käyttää haluamaansa kohteeseen, oli se sitten Taikkulan matka tai uudet matkarattaat ja lastenvaatteita. Ja jokaiselle lapsettomallekin lapselle se sama summa.

miniä

Pakko myöntää, että vähän tuo aloitus osui ja upposi. ;-)

Mulla menee anopin kanssa maailmankuvat aika pahasti ristiin, koska minä inhoan turhaa tavaraa enkä halua opettaa lastanikaan sellaiseen. Ja tietysti anoppini on tavaramaanikko ja ostosholisti. Yhteen aikaan (jo ennen kuin synnytin hänen ensimmäisen lapsenlapsensa) aloin jo välillä kammota hänen kyläilyjään, koska hän toi aina kassitolkulla tavaraa, jota en kaivannut. Kallista merkkitavaraa vielä.

Minä olin jo keski-ikää lähellä, kun muutin hänen poikansa kanssa yhteen ja tämä on myös ensimmäinen avoliittoni. Olen tottunut sisustamaan itse kotini ja tuntuu todella tunkeilevalta, kun anoppi tuo kotiini sisustustavaraa pilvin pimein. Oma äitini ei edes haaveilisi sisustavansa kotiani vaan meillä on omat reviirimme, joita kunnioitamme. Olenkin usein miettinyt, että ehkä äidit tuppaavat omimaan poikiensa kodit eri tavalla kuin tytärtensä, joille antavat eri tavalla sen oman tilan ja reviirin? Minulla ei ole veljiä, joten ei ole vertailukohtaa.

Meidän perheessämme myös pidetään tolkku lahjojen kanssa ja periaate on aina ollut, että yksi ihminen ostaa vain yhden lahjan per synttärisankari tai joululahjan saaja, myös silloin kun lahjan saaja on lapsi. En kerta kaikkiaan voi käsittää sellaista, että anoppi osti lapselleni varmaan 30 lahjaa jouluna! Inhottaa sellainen tuhlaus, etenkin kun se on typerää ja turhaa, kun ei lapsi edes jaksanut niitä avata itse!

Koska lahjat ovat olleet meidän perheessä erityinen ja vaalittu ("harvinainen") juttu, en ole oppinut kieltäytymään niistä, ja vasta kun miehen sisko minulle sanoi, että voin hänen äidilleen aivan hyvin suoraan sanoa, jos ja kun en tavaroitaan halua, opin antamaan ne takaisin jo kättelyssä tai sanomaan suoraan, että tuota en tarvitse, joten sai viedä ne pois lähtiessä mukanaan. Se on onneksi auttanut ja hillinnyt lahjavyöryä. Mutta nykyään anoppi saattaa meillä käydessään ripotella lahjoja meille kertomatta sinne tänne! :-O Ei ole harvinaista että hänen lähdettyään jostain tuolilta tai pöydänkulmalta löytyy yllättäen kassi, jossa on tavaraa. Se jos mikä on minusta jo neuroottista ja outoa... Saati että hän on saattanut omin päin vaihtaa meidän olohuoneessamme meidän pöytäliinamme uuteen tuomaansa eikä edes sano siitä mitään! Sellaisesta suutun aina ja puhisen kiukusta vähän aikaa ja takuulla vaihdan oman liinani takaisin. Mutta minkäs teet: seuraavalla kerralla sama juttu.

Minä toivoisin että tavaran sijaan anoppi antaisi pojanpojalleen aikaa ja läsnäoloa, mutta olen huomannut, että sitä hän juuri korvaa tavaralahjoilla. On näemmä tehnyt samoin omien lastensa kanssa (jotka vielä aikuisinakin kuvittelevat, että jos äidiltä tulee joululahjoja vain kaksi kassillista, ei äiti enää välitä heistä) ja se on minusta hirvittävän surullista. Meillä hän käy harvoin vaikka olisi kyllä ihan tervetullut. Kun tulee kylään, ei malta olla, vaan lähtee aina tuntikausiksi shoppailemaan tai ylipäätään tulee meille vain silloin kun on majapaikkaa vailla, kun tulee kaupunkiin johonkin iltarientoonsa. Asuu siis muutaman sadan kilometrin päässä. Matkustelee ja harrastaa paljon kaikkea muuta, joten ei ehdi lapsenlapsensa luona käymään. Viimeksi kutsuin hänet meille jouluksi ja on sen jälkeen ennättänyt tämän vuoden puolella käydä pikavisiitillä kerran vajaat kaksi tuntia istumassa (sekin sitten sattui lapsen päiväunien aikaan, mutta ei hän ehtinyt odotella että lapsi heräisi). Minusta on toki hienoakin, että on niin pirteä, energinen ja aktiivinen ihminen, mutta en enää edes kuuntele valitusta siitä, että näkee muka liian vähän ainoaa lastenlastaan, koska se on täysin hänestä itsestään kiinni. Emme me edes ikinä voi käydä hänen luonaan yksinkertaisesti, koska hän ei ole ikinä kotona. Ellei ole harrastusmatkalla ulkomailla, on harrastusmatkalla kotimaassa. Tai shoppailemassa...

miniä

Ja tuohon oma äiti -suhteeseen. Oma äiti nyt vain on oma äiti. Ei anoppi voi sitä paikkaa viedä.

Meillä olen tyytynyt ajatukseen, että anopin kanssa en yritäkään liikaa ystävystyä. Tietysti on vähän surkuhupaisaa se, että entiseen anoppiini minulla on läheisemmät välit kuin nykyiseen, yhä edelleen! Hänen kanssaan soittelen yhä mielelläni toisinaan. Mies saa pitää huolta yhteydenpidosta äitiinsä ja kertoa meidän kuulumisemme sinne. En minäkään oleta, että mies soittelisi omin päin minun äidilleni ja rupattelisi niitä näitä, joten sama pätee toisin päin. Kaikkien kanssa vain ei voi synkata. Silti meillä on asialliset ja kohteliaat välit enkä minä todellakaan koskaan estele, jos hän on tulossa meille kylään. Sen olen kyllä miehelleni sanonut, että välien pysymiseksi pidettäköön kolmea päivää ehdottomana kyläilyn enimmäispituutena... ;-)

Yks anoppi

Minulla on ihan mukava miniä. Me meilaillaan ja soitellaan, hän kertoo minulle lapsenlasten toilailuista ja minä taas kyselen heidän touhuistaan. Miniältä kysyn, josko he voivat tulla käymään samoin josko meidän sopisi tulla. Tai hän soittaa ja kysyy, että voidaanko piipahtaa tai voitko hoitaa lapsia silloin ja silloin.

Olen hänen kanssaan enemmän tekemisissä kuin poikani kanssa, enkä tuppaudu, en osta mitään edes lapsille kysymättä miniän mielipidettä. Minusta se on päivänselvää, että äiti tietää parhaiten.

Ihan ilmeisesti kuitenkin noudatan melko tarkasti ap:n ohjeita anoppi-miniäsuhteessa. Sillä tavalla olemme pärjänneet jo kymmenen vuotta.

Mirenja

Sen kuitenkin sanoisin tuosta rahan antamisesta, että jos on useita lapsia, niin ei sitä kyllä yksi ihminen voi jokaiselle aina antaa rahaa ja aina antaa yhtä paljon.

Ottakaa nyt huomioon se, että kaikki ne lapset ei välttämättä ole samalla tavalla tarpeessa! Minunkin eräs ystäväni oli suunnattoman närkästynyt ja vihainen anopilleen, joka antoi rahaa ja auttoi nuorinta lastaan hänen mielestään liikaa. Tällä tyttärellä meni elämässään siinä vaiheessa huonosti ja totta kai äiti häntä sitten auttoi. Mutta ystäväni oli sitä mieltä että hänenkin miehelleen, hyväpalkkaiselle inssille olisi pitänyt sitten äidin vielä antaa rahaa, kun kerran antoi tälle tyttärelleenkin. Sanoin kerran ystävälleni, että kuule eikös se ole niin, että äiti ajattelee aina eniten sitä lastaan, jolla huonoiten menee. Ja tälläkin anopilla oli muistaakseni ainakin kuusi lasta, anna nyt sitten pienistä varoistasi jokaiselle sama summa, jos kerran autat yhtä heistä vaikka vuokran maksussa tms.

rahasta

Jos mummo ja/tai vaari haluaa antaa LAPSENLAPSELLEEN lahjan, on se sitten tavara tai rahasumma, miksi myös jollekin aikuiselle lapsettomalle lapselle pitäisi myös antaa saman verran rahaa tai siis rahaa ylipäänsäkään?

Eiväthän nämä ihmiset ole millään tavalla samalla viivalla. Sitten ymmärtäisin, jos kyse olisi näistä aikuisista lapsista keskenään.

Vaikka toisaalta en ihan ymmärrä sitäkään. Miksi sitä ei saisi jotain lastaan jelpata, jos tämä sen tarpeessa on. Ja jos yleensä pystyy auttamaan, kaikki edes pysty.

Ja miksi yleensä pitää antaa mitään? Mitä rahanantokoneita nämä isovanhemmat on? Taikkulan matka aikuisille lapsille? Miksi? Kustantavatkos nämä lapset milloinkaan isänsä ja äitinsä jonnekin ulkomaille, sitten vuorostaan jokainen? Enpä ole koskaan kuullut, paitsi yhden tapauksen tiedän. Mummo otettiin aina mukaan etelän lomamatkalle silloin, kun lapset oli pieniä. Kun lapset tuli isommiksi, ei mummoa enää otettu mukaan. Jokainen varmasti arvaa, miksi näin meneteltiin. Joo, sai vanhemmat mukavasti rauhassa bailata etelän yössä, kun mummo hoiti lapset.

Jos mummo haluaa jollekin lapsenlapselleen jotain vaikka kuinka vähäistäkin antaa, sitä sitten sumplataan ja lasketaan, kuinka se nyt sille antoi ja miksei muille. Miksi pitäisi? Eikös lahjan antaminen ole aina vapaaehtoista? Voi olla todella vaikea tilanne jollekin pienituloiselle eläkeläiselle.

Kerran olin venäjänmatkalla, jolla oli mukana myös yksi vanhempi mies. Kävimme tavaratalossa, missä oli tosi kauniita pikkutyttöjen juhlamekkoja esillä. Mies katseli ja tuumasi, että olisi niin nättiä mekkoja ostaa ja eikä liian kalliitakaan, kun hänellä on just sopivan ikäinen pojantyttökin, mutta ei voi ostaa, kun niitä lapsenlapsia on seitsemäntoista. Joku suuttuu heti, jos jollekin jotain vie, parempi sitten ettei vie kenellekään. Tämän oppivat kuulemma jo ajat sitten. Eivät kuulemma osta joululahjojakaan kenellekään.

miniä

Tuo on muuten totta. Anoppi on aivan hysteerisesti opettanut aikuiset lapsensa siihen, että vanhemman tasapuolisuus tarkoittaa sitä, että kaikki saavat aina yhtä paljon. Minusta on sairasta se, että kun hän menee tyttärensä kanssa oopperaan, hän panee nelikymppisille pojilleen tilille oopperalipun verran rahaa.

Minun perheessäni on ollut yksi meistä sisaruksista, jolla on mennyt välillä huonommin ja ilman muuta oli selvää, että ei pelkästään äiti vaan me muut siskot myös autoimme ihan rahallisesti sitä siskoa silloin. Eikä niitä lasketa enää jälkikäteen. Itsekin haluan ehdottomasti opettaa omille lapsilleni sen, että pitää olla iloinen, jos pärjää niin että voi auttaa muita eikä aina vain olla käsi ojossa. Eikä minusta missään nimessä tasapuolisuus voi olla tuollaista typerää kaavamaista kuin noissa parissa esimerkissä tuli ilmi. Silloin on kasvatus mennyt ihan persiilleen sanon minä

Tarkennukseksi tuohon entiseen viestiini, että minä en kaipaa lapselleni tai perheelleni anopilta rahaa sen enempää kuin tavaraakaan. Kaipaan sitä läsnäoloa. Eikä tarvi edes varsinaisesti hoitaa jos se tarkoittaa sitä, että minä ja lapsen isä häivymme paikalta vaan sitä, että isoäiti tykkäisi olla lapsenlapsensa seurana!

rahasta

Kyllä rahaa tulee antaa presiis sama summa joka lapselle! Ai että jos jollakulla menee asiat päin seiniä, hän vielä palkitaan siitä että ei ole elänyt suu säkkiään myöden kuten muut veljet tai siskot?

Ei muuta kuin haen loparit, alan ryyppään ja rällään omaisuuteni, kannat kattoon ja iäkkäiden vanhempieni lompakolle kun menee vähän huonosti ja raha ei enää riitä vuokraan ja sähkölaskuun. Haloo, ei tulisi mieleenkään.

Kyllä aikuisen ihmisen tulee itse pystyä huolehtimaan raha-asioistaan. Katsokaapa miten huonosti niillä menee jotka vielä vajaa 30-vuotiaanakin elävät tyylillä "pappa betalar" - sitten kun papasta ja hänen euroistaan aika jättää, tulee kakka pöksyyn, menee huonosti ja sitten on niin vaikeaa, kun elämästä pitää ottaa ensimmäisen kerran vastuu joskus vajaa nelikymppisenä.

rahasta

Tämä venäjänkävijä toimi oikein. Onhan se nyt väärin suosia yhtä! Toki rikosta siinä ei tee, mutta ei kannata myöhemmin ihmetellä jos lasten ja lastenlasten välit ovat jäätävät. Se onko antanut yhdelle lapsenlapselleen parin euron mekon vai 150 000 euron arvoisen kiinteistön, on tietysti rahassa eri juttu, mutta periaatteena lähentelee samaa.

Jos mun äitini tai anoppi antaisi jollekin yhdelle lapsenlapselleen vaikka 150 000 euron kiinteistön ja muut eivät saisi mitään niin kyllä välit menisivät.

Oikeudenmukainen kohtelu on ihan eläinmaailmassakin aika peruskivi.

Ja tosiaan, "joku oli eniten sen rahan tarpeessa" on älyttömin lause mitä tiedän. Jos on elänyt yli varojen niin siitä sitten mamma tulee paikkaamaan että taas voi elää yli varojen. Ja muut fiksut lapset jäävät ilman. Ei päivää!

oh hoh...

Saanko liittyä teidän sukuunne loiseksi, mä olisin kans jatkuvassa avun tarpeessa?

miniä

Jaahas, täällä ollaan sitä mieltä, että jos joku on avun tarpeessa, on hän ilman muuta itse sössinyt elämänsä jotenkin tarkoituksellisesti, ryypännyt ja hankkinut potkut töistä jne.

Oletteko ikinä kuulleet, että voi tulla vaikka vakava sairaus huonona hetkenä elämässä ja sen takia joutuu turvautumaan läheistensä apuun? Ette tietenkään, kun tehän olette supertäydellisiä ihmisiä, joihin eivät sairaudetkaan pure.

Olen edelleen sitä mieltä, että apua tarvitsevia rakkaita ihmisiä autetaan ja ne jotka pärjäävät omillaan (kuten minä olen pärjännyt) saavat nautintoa siitä, että voivat olla iloisia omasta pärjäämisestään.

miniä

Vielä lisään, että olen myös ylpeä voidessani mainita, että minun perheessäni ei ole myöskään ollut perintöriitoja. Tuolla "kaiken täytyy olla viimeisen päälle tasapuolista ja joka sentti menee tasan" -suvussa sen sijaan tehtaillaan perinnönjaosta valituksia eri oikeusasteisiin ja sukulaiset kyttäävät toisiaan sitten aina sen mukaan, että tuliko varmasti yhtä paljon. Se siitä sairaasta tasapuolisuusideologiasta seuraa, kun ei yhtään mietitä, mikä on tarkoituksenmukaista ja järkevää vaan pidetään vain joka lantista kiinni, ettei vain kukaan saa minua enemmän.

Anoppi

Sinut "Miniä" ottaisin miniäkseni koska vain. Meillä on samanlaiset arvot elämässä.
Meidänkin suvussa on ollut tapana huolehtia eniten niistä, joilla syystä tai toisesta on mennyt huonosti. He puolestaan paremmalle oksalle päästyään ovat auttaneet toista avun tarpeessa olevaa. Joskus apu voi olla taloudellista, joskus henkistä ja joskus lastenhoitoapua.

Ei meistä kukaan ole muistellut jälkeenpäin, kuka on saanut enemmän ja kuka vähemmän. Olemme onnellisia, jos kaikilla menee hyvin ja suremme yhdessä hänen kanssaan, jolla ei mene hyvin. Tuemme ja kuljemme rinnalla.

Lapsia ei lahjota, mutta tunteissa ei säästellä!

Mirenja

Niin, ehkä tässä nyt tosiaan on kysekin lähinnä pienemmistä rahoista, lähinnä kympeistä ja satasista.

Eri asiahan se nyt on ilman muuta, jos joku vanhempi antaa yhdelle lapselleen 150 tonnia ja toiselle ei mitään. Ja sellainenhan laskettaisiin kuitenkin lopulta ennakkoperinnöksi tai ainakin lahjaksi, mistä menisi vero. Ehkä ihan eri keskustelun aihe tämä.

Mutta todella, näinkin pienistä rahoista voi tulla kynnyskysymys. Silloin kun kyseessä on vihainen miniä, joka ei näe metsää puilta.

Minä olen kyllä sitä mieltä, että miniöille ja vävyille ei kuulu anoppien ja appien raha-asiat lainkaan. Vaikka nämä kylväisivät rahansa mihin. Pesänjakotilaisuuksistakin heidän kuuluisi olla aivan ulkona.

Iitu

Onneksi mulla ei ole miniöitä, siis jos he ovat noin hankalia mitä ap antaa ymmärtää.

On vaan vävyjä jotka eivät pistä yhtään hanttiin, jos jotain mennessäni heidän muksuille vien. Onneksi eivät tyttäretkään ole koskaan vertailleet mitä ovat saaneet tai mitä eivät.

Pyrin ostamaan/antamaan aina sellaista mitä lahjansaaja on toivonut. Se tosin vaatii joskus suunnatonta kekseliäisyyttä ja hyvää muistia. Etenkin vävypoikien lahjat tuottivat alussa vaikeuksia. Nykyään kysyn suoraan ja vävypojat vastaavat rehellisesti mitä he oikeesti haluavat. Se on helpottanut kummasti elämää.

Omaa aikaani annan aina kun joku sitä tarvitsee. Se ei ole kortilla. Vaikka käyn töissä ja harrastan aktiivisesti 3 krt viikossa. Siitä huolimatta aikaa riittää kaikille, myös ystäville ja muille sukulaisille.

Itse tulen erittäin hyvin vävypoikieni kanssa toimeen.
Yksi vävypojista soittaa vähintään kerran kk:ssa ja kysyy.. saisivatko he tulla kylään xxx päivänä kun hänen tekee mieli minun tekemää makaronilaatikkoa/patapaistia/kalaa mutta aina ehdottomasti mustikkapiirakkaa ja vaniljakastiketta. Niin hyvää ruokaa ei hänen mukaansa saa missään muualla kuin meillä. Koskaan en ole kieltänyt tulemasta. Yli 15 vuotta ollaan siis syöty vähintään kerran kk:ssa yhdessä isommalla poppoolla. Hyvin usein pöydän äärellä on myös muiden tyttärieni perheet samaan aikaan.
Tie anopin sydämeen käy näköjään myös vävypojan vatsan kautta :-)!

Toinen vävypoika saattaa tulla pyytämättä ja kutsumatta ovesta sisään aina kun liikkuu työasioissa meillä päin. Ja liikkuu myös keskimäärin kerran kk:ssa. Sanoo vaan että poikkesin kahville kun tästä ohi menin. Vetäytyy kyllä appiukkonsa (siis mieheni) kanssa autotalliin tekemään jotain pikku juttua jonka hän tarvitsee motskariharrastuksessaan siinä sivussa :-). Tulevat kahville joskus kymmenennen huudon jälkeen kun uhkaan kaataa kahvin viemäriin jos juojia ei näy. Mutta hyvissä väleissä olen hänenkin kanssaan. Eikä tulis mieleenkään kieltää käymästä.

Kolmas vävypoika on syrjäänvetäytyvämpi, porukassa paljon hiljaisempi. Mutta niin vaan hänenkin kanssaan olen päässyt sinuiksi. Hän auttaa minua aina esim. keittiössä (pyytämättä ja käskemättä) ja juttelee samalla pääasiassa työjutuistaan jotka ovat välillä tosi raskaita. Niitä on varmaan pakko purkaa ulos ja minä olen omasta mielestäni hyvä kuuntelija.
Samalla tulee esiin hänen omia lapsuuskokemuksiaan samanlaisista tilanteista.
Tiedän esim. hänen lapsuudestaan sellaisia juttuja joita en ole kertonut kenellekään.
Kunnioitan sitä miten hän on selvinnyt ja miten hän osaa ottaa huomioon tyttäremme ja lapsensa tekemisissään. Hän on erittäin vahva ihminen jolla on mieletön empatiakyky. Toista muut yhtä hyvin huomioivaa ihmistä en tunne.
Ei kai hän muuten tekisikään sitä mitä työkseen tekee.

Itse en varmaankaan ole kovinkaan tasapuolinen mummu.
Olen ostellut eri-ikäisille lapsenlapsilleni tavaroita ja lahjoja pitkin vuotta. Pyytämättä ja käskemättä. Kuuntelen muksujen, tyttärieni, vävypoikein juttuja herkällä korvalla ja nappaan sieltä tiedonjyviä itselleni.

Jos jollakin on ollut vaikeeta, muksut sairastaneet, töissä on ongelmia, tai vaikkapa parisuhteessa on jotain kärhämää, pyrin auttamaan, otan kersoja yökylään jne.. Kysyn toki ensin mieheltäni, sen jälkeen jos se on hänelle ok, sanon ohi mennen, että oon miettinyt voiko muksut tulla meille jonain viikonloppuna, jos vaikka haluaisitte olla kaksisteen hetken.

Onneksi omat lapseni ja vävyni tarvittaessa osaavat myös pyytää apua itsekin.

Viimeksi ostin tyttäreni kaksospojille toiselle kumisaappaat ja toiselle kurahousut kun sattuivat olemaan lähisittarissa tarjouksessa. Ostin pelkästään sen takia kun tiesin, että toisen pojan kumpparit olivat jäämässä pieniksi ja toisen pojan kurahousut olivat rikki reidestä.
Toki soitin tyttärelle ja kysyin onko hän jo ostanut uudet vai sopiiko, että ostan nyt kun kohdalle sattui kun olen hakemassa lounasta. Kustannukset oli 35€. Eikä ollut edes synttäriä tai muutakaan juhlapäivää.
Tälleen olen ostanut toppishousuja, paitoja jne.. Alennusmyynneistä aina kun kohdalle sattuu.
Synttärilahjaksi vein juuri "roskisukkoja" + roolipelihahmot. Maksoivat yhteensä 54€. Siis alle 30€ per poika. Olivat juuri niitä mitä he ovat aina!!! halunneet. Ainakin lahjan saajilla oli hyvä mieli. Vanhemmilla ei ehkä niinkään. Leluja kun alkaa olla nurkat täynnä.

Vanhin lapsenlapseni on saanut lahjaksi mm. ompelukoneen jo vuosia sitten. Hän on kova tyttö tekemään vaatteita ja tiesin ettei hänen vanhemmillaan ollut silloin rahaa sitä konetta ostaa.
Kännykänkin olen joskus hänelle ostanut ja iPadin. Nyt kun hän on jo liki aikuinen, hän toivoi synttärilahjaksi rahaa autokoulua varten ja sitä hän tulee saamaan.

On tosi kurjaa jos aina pitää olla varpaillaan ja miettiä voiko näin tai noin tehdä tai sanoa.
Tai jos minä teen yhden kanssa näin, mun on pakko tehdä toisille noin ja noin.
Itse en siihen pystyisi ja onneksi mun ei tarvitsekaan.

tämäpä kumma

Olipa tämän kirjoittanut kuka tahansa, on täysin älytön ja omaa napaa katsovan.