ole rohkea

Voisit myös kokeilla paikkakuntasi seurakuntanuorten tilaisuuksia, siellä on myös ongelmanuoria, jotka voivat antaa vertaistukea.

pyro

mulle se on pakkomielle purkaa tuskaa kunnes joskus onnistun kuolee, väliaikaisesti helpottaa mut pakko saada tehdä lisää. se ei ole ongelma, se on pakokeino. ja rakastan sitä ja en pystyis elää ilman sitä. 7 vuotta tehny sitä, vaik masennus ni se on ainoa joka pystyy auttaa.

pyro

ei jää jos käytät kuorinta voidetta usein...

venlukka

Kuka täällä väitti, että viiltely on VANHEMPIEN vika? Ite oon 13-vuotias, joka näkee viilteleviä kavereitaan ja tiedän, että syy ei yleensäkään ole vanhemmissa vaan nuoren omassa henkilökohtaisessa elämässä, joka ei liity mitenkään vanhempiin. Mut joskus, jos vanhemmat on vaikka eronnu tai perheessä ei kaikki mee muute hyvin nii sillo voi viiltelyn syy tai osa syy olla vanhemmissa.
Mutta toisaalta vika ei ole kyllä nuoren mielenterveydessäkään aina vaan se on pelkästään yksi tapa purkaa surua. Se vain on erittäin, erittäin huono tapa purkaa sitä. Frendi sai just lapsen ja on erittäin onnellinen, mutta hänen kummatki kädet on viillelty ranteesta alkae olkapäähän syville arville ja ne muistuttaa siinä aina ja ikuisesti huonoista hetkistä, joka ei varmasti tee mitenkää hyvää tulevaisuudessakaan.
Toinen kaveri taas oli sairaalassa vähän aikaa sitten verenhukan takia. Että pahassa tapauksessa käy niinkin.
Että yrittäkää saada lapsenne mahdollisimman pian pois viiltelystä. Ja paras tapa on puhuminen. Ihan oikeasti. Ja jos apua hankkii nuoren selän takana niin sen jälkeen viiltely on taattu tulevaisuudessa kaksinkertaisena. Että yrittäkää, vaikka se voi olla erittäin, erittäin vaikeeta.

ebin

Oma poikani aikanaan joskus 13-14-vuotiaana tapasi muutamaan otteeseen viillellä toista kättään hieman, mutta ei silti ollut mitenkään masentunut tai edes mikään stereotypinen angsti-teini. Hieman omalaatuinen, mutta silti fiksu poikani selitti asian jotenkin niin että "hän halusi tietää miltä kipu tuntuu, ja paljonko sitä kestää", syytti nyky-yhteiskuntaa siitä että pumpuliympäristössä kasvaessa lapsi ei pääse tarpeeksi hyvin tutustumaan omaan kehoonsa ja sen rajoihin. Vetäisipä tämä pikku professori juttuun vielä Friedrich Nietzschen opin yli-ihmiseksi nousemisesta tai jotain vastaavaa - en minä asiasta sitten sen enempää huolestunut, sanoin vain että lopettaa kun voi tulehduksia ym. tulla eikä sen jälkeen ole enää mitään vastaavaa tehnyt. Kaikessa ei aina ole kyse välttämättä mielenterveysongelmista tai edes masennuksesta, ehkäpä moni nuori todella tuntee kuten poikani aikanaan, vaikkei sitä sanoiksi osaisikaan pukea.

Déca

Itseltäni kuoli vähän aikaa sitten monta rakasta eläintä, sekä isä, joka oli minulle hyvin tärkeä. Lääkäri on todennut minulla olevan masennus, ja stressiä, jonka takia itsemurha on käynyt monta kertaa niin vahvasti mielessä, etten kouluunkaan jaksa aina nousta.
Itseasiassa, olin juuri viimeviikolla 4 päivää poissa koulusta, sillä viiltelin itseäni kädet ja jalat verille, ja pistelin naamaani nuppineuloilla. Kukaan kavereistani ei tästä tiedä, paitsi yksi todella hyvä ystäväni, joka on myös samaistunut itsensä viiltelyyn. Emme kumpikaan tiedä miten pääsisimme siitä eroon, sillä kumpikaan ei millekkään vitun psykiatrille suostu menemään. Vanhempamme eivät näistä tiedä, sillä laitamme haavat aina eläinten syyksi.

Itse koen olevani pahasti ahdistunut, sillä koulu menee päin helvettiä ja tuntuu ettei minulla ole enään mitään muuta tärkeää, kuin pari bestistäni, kissamme, isoveljeni, mummini, enoni ja äitini. Kaikki muu on turhaa.

väisty pimeys

Rukoilkaa apua Jumalalta, että hän vapauttaisi sinut ja kaverisi pahojen henkien vallasta.
Minäkin rukoilen puolestanne.

Mummi täällä

[QUOTE=Déca;11117304

Rakas De'ca

Sinä tarvitset apua, ystäväsi ei pysty sinua auttamaan, koska hänellä itselläänkään ei kaikki ole kunnossa. Hänkin tarvitsee asiantuntija-apua.

Menkää koulun terkkarille aluksi. Hän on opiskellut pystyäkseen auttamaan, samoin psykologit. Miksi siis suhtautua heihin, kuin vihollisiin?

Masennus on vakava tila, sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla olisi paha sydänvika, hakisit ilman muuta hoitoa, vaikka sekään ei näy päällepäin.

Masennus on minulle tullut tutuksi useampaakin kautta. Itse olen sen kokenut, lapsellani se on ollut ja on edelleenkin paniikkihäiriön muodossa, siskoni on sen kokenut. Olemme normaaleja, älykkäitä ja vastuuntuntoisia ihmisiä, emmekä miellä itseämme muita huonommaksi. Jokainen meistä on hakenut apua ja saanut sitä myös eri muodoissa. Vaikeissa elämäntilanteissa me itse kukin olemme ajallamme heikoilla, eikä psyyke aina kaikkea kestä.

Sinulla on nyt elämässäsi raskasta. Sen läpi on kuitenkin elettävä, mutta koska oirehdit noin kovasti, olisi paljon viisaampaa purkaa pahaa oloaan sellaiselle, joka varmasti on luotettava ja jolla on tietotaitoa ihmisen psyykestä. Ei sinua leimaa, jos käyt ammattiauttajalla. Päinvastoin, fiksu tekee niin.

Ottaisin sinut syliin, jos olisit lähellä, mutta teen sen näin kuvaannollisesti. Lämmin hali!

hihiminä

itse olen parin päivän päästä 14v täyttävä tyttö, ja kyllä, viiltelen. viiltely ei ole omalla kohdallani hirveän rankkaa, mutta kyllä sen aina huomaa, jos en oo viillelly ku tiuskiminen ja muu lisääntyy, paha olo kasvaa entisestään ja itsemurha-ajatukset vievät pään taas ulapalle. täällä saa käsityksen, että vanhemmat tukee ja "ymmärtävät" viiltelevää lastaan. omalla kohdallani asia ei näin ole. äitini EI tiedä, että viiltelen, ei tiedä, että olen masentunut. en hänelle kertoisi, en tule kertomaan. miksi? mä pelkään sitä. pelkään omaa äitiä. miks? koska se on agressiivinen, hakkas mun polvea kun sai tietää et parin päivän lääkkeet jääny syömättä, enkä oo syöny aamusin. kerran löys mun masennus-tekstit, huus niiiiin paljon, et sanoin sille et ne on feikkejä. ja se onneks usko. näitten juttujen jälkeen elämä sen kans on niin erilaista. mä voisin kertoo sille, jos se ei olis semmonen ku on. mä todella pelkään sitä, ja välillä pelkkä se pelko saa mut viiltämään enemmän ja syvemmälle. näin vinkkinä kaikkien tyttöjen ja poikien vanhemmille, joiden tytär/poika viiltelee, olkaa sille mukavii, älkää huutako, ymmärtäkää. auttaa niin paljon asiaa. omalla kohdallani en voisi kuvitellakaan kertovani äidille, isälle en voi ku sitä ei nyt oo. kavereille en uskalla kertoo, ja ei, en haluu mennä psykalle. äh, en nyt avaudu enempää mut haluun teiän kaikkien vanhempien tietävän et ne lapset kyl puhuu ku te kysytte varovasti, olkaa rauhas asian kans, älkää panikoiko nii kyl se siitä :)

häiriö ...

Satutin itseäni n. viidenneltä luokalta kolmekymppiseksi. En viillellyt, koska en halunnut arpia, mutta tein kaikenlaista muuta pahaa. Muutaman kerran piti mennä röntgeniin katsomaan, ettei ole murtumia.

Näin myöhemmin, kun noista ajoista on kulunut vuosia, kykenen hieman analysoimaan, miksi tein, mitä tein. Suurin syy tuntuu olevan kykyjeni ja ympäristön vaatimusten epäsuhta. En sano, että olisin tyhmä tai kyvytön. Minulla on neurologista vikaa (ADHD), joka vaikeutti toimintaani. Sain ympäristöstä negatiivista palautetta, vaikka yritin parhaani ja toimin jatkuvasti jaksamiseni äärirajoilla. Tekemäni virheet leimasivat koko toimintaani, sillä ne olivat ns. typeriä virheitä ja helposti tulkittavissa välinpitämättömyydeksi ja laiskuudeksi. Sen sijaan sellaisissa osa-alueissa, joissa toiset useasti kompuroivat ja kokivat vaikeuksia, minä loistin. Lienee tarpeetonta sanoa, että tällainen asetelma vääristi itsetuntemustani ja vaurioitti itsetuntoani, aiheutti suoranaista itsevihaa ja itseinhoa. Päällimmäisenä tunteena oli avuttomuus.

Itseni satuttaminen oli minulle äärimmäinen keino yrittää pakottaa kykenemätön minäni toimimaan, kuten ympäristö odottaa. Käytin itseeni kohdistuvaa jatkuvaa väkivaltaa tasapainottamaan käsitystäni itsestäni: olihan kaikki paremmin, kun olin saanut rangaistuksen typeryyksistäni ja ehkä oppinut jotain. Ajattelin, että jos tämä ei auta, niin sitten ei mikään ja olisin tuhoon tuomittu. Vaikka yritin diagnoosi kourassa selittää, miltä minusta tuntui ja miksi toimin, miten toimin, ei ympäristö muuttunut lainkaan armollisemmaksi. Tunsin olevani totaalisen yksin, sillä rohkaistuttuani puhumaan, törmäsin useasti etenkin perheenjäsenten osalta kieltämiseen, torjuntaan ja mitätöimiseen.

Taustalla oli siis tiedostamaton toive muuttua paremmaksi ystäväksi, paremmaksi perheenjäseneksi, paremmaksi opiskelijaksi ja paremmaksi puolisoksi. Tahdoin hinnalla millä hyvänsä olla tyytyväinen itseeni. Enpä ollut, enkä ole edelleenkään.

arvet ei haittaa

Yritä nyt edes vähän empatisoida! Tuollainen puhe on karkeaa yleistystä! Puheistasi päätellen olet aikuinen ihminen. Aikuisella pitäisi olla sen verran järkeä, että osaa ottaa toisten ihmisten mielipiteet huomioon. Jos itselläsi ei ole kokemusta tällaisista asioista, ei niitä tarvitse halveksua! Vai onko taustalla jotain pelkoja tai ikäviä kokemuksia? Joka tapauksessa, itse en ainakaan viiltelyä keksinyt telkkarista/kirjoista/lehdistä tai ylipäänsä saanut mitään mallia siihen. Vanhempani ovat todellakin huippuvanhemmat. Mutta minulla on silti paha olo, ja kerran huomasin laatikkoa siivotessani linkkuveitsen. Se siitä. Sitä ennen olin raapinut itseäni verille. Arpien kanssa olen sinut, sitä paitsi niitä tulee koko ajan lisää. Sitä paitsi, jokuhan viiltelynkin on alun perin keksinyt.

Haha

"Näen ympärilläni tyhmiä vanhempia lapsineen.Nämä tyhmät vanhemmat saaneet mallinsa tyhmiltä isukilta ja äiskältä.Tämä kierre jatkuu.Typerät vanhemmat kasvattavat typeriä kakaroita.Kyllä joskus pistää vihaksi kun näkee tällasia ääliöitä.Se vielä,tyhmän näköisille vanhemmille syntyy tyhmännännäköisiä kakaroita,jotain ällöttäviä lihavia töpselinokkia.Sitten nämä pallerot luulevat vanhempiensa myötävaikutuksella olevansa jotain.Lisää sipsejä ja kokista.Voi helvetti näitä typeryksiä.Olen tavannut joitakin nuoria naisia ketkä yrittäneet päättää päivänsä oman käden kautta.Taustalla on huonot vanhemmat.Viksu nuori nainen haluaa tappaa itsensä.Hänellä ei ole huomista.Sain häneltä lupauksen ettei hän tapa itseään.Toivon että hän pitää lupauksensa.Kaunis ,älykäs nuori nainen.Noin 25v."

Taijat olla ite läski.

Silence

Viiltelen, koska joka aamu kun herään näen itseni peilistä lihavana, rumana, epänormaalina ihmisenä. (54Kg, 17v, 170cm) Tiedän, jos kertoisin vanhemmilleni he eivät ymmärtäisi.
Tiedän jos puhuisin muille ihmisille, he juoruisivat hoitajille. Minulla ei ole tulevaisuutta.
Nauttikaa kesästä 2012, minulle.. Se on viimeinen

Herranen aika

Hyvät hykkyrät tätä ketjua, en osaa muuta sanoa kun sen että menkää hyvät ihmiset apua hakemaan. Näyttäkää vanhemmillenne mitä olette tehneet. Olen itsekkin äiti ja ihan huolestuin teidän viiltelyänne lukiessa. Miten voipi nuoren ihmisen elämä luisua tuollaiseen asiaan.
Nuori ihminen on jo sinänsä kaunis, ja edellinen kirjoittaja ei ole takuulla edes lihavaa nähnytkään....
Oma lapset ovat jo aikuisia joten en ole tälläisten ongelmien kanssa joutunut tekemisiin.
Luojan luomat, uskokaa että ette tarvitse mitään merkkejä ja kidutusta sen on todella sairasta eikä johda mihinkään parempaan olotilaan, vaan pikaista apua tarvitsette.
Joka paikkakunnalla on terveyskeskus josta voi hakea apua. Ihmettelen ettei vanhempanne ole tälläista asiaa huomannut??? Missä vika?

Sairas maailmamme

Siinä se vika taitaa usein ollakin, että vanhemmat on sokeita ja kuuroja, keskitytään ennemminkin omaan elämään kuin lapsen tarpeisiin. Vasta sitten havahdutaan, kun lapsi on sairaalakunnossa tai voi olla jopa sellaisessa tilanteessa, että mitään ei ole enää tehtävissä.