äiti

Haluaisin kuulla mielipiteitänne. Olen neljän lapsen äiti. Vanhin on viisi ja puoli, kaksoset reilu 4 ja nuorin 2 ja puolivuotias. Olen alkanut miettiä elettyä elämää taaksepäin ja tunnen monessa asiassa(kasvatuksessa) itseni niin epäonnistuneeksi. Olen potenut jokaisen synnytyksen jälkeen jonkin asteista masennusta,mutta kadun todella kun en hakenut siihen mistään apua. Menin päivästä toiseen ajatuksella että täytyy itse selvitä. En ymmärrä mistä se ajatus johtuu.
Minua ahdistaa se että olen joskus kurittanut lapsiani fyysisesti.Siitä olen päässyt täysin eroon, enkä enää tee niin, mutta se on vain todella ahdistavaa kun tuntuu että olen pilannut lasteni elämän.
Meillä menee nyt hyvin.ei siis minkäänlaista fyysistä kuritusta enää ole käytössä. eikä myöskään henkistä. Olen todella tyytyväinen tähän nykyiseen elämään,mutta ahdistaa vain kun en ole ollut aina niin hyvä äiti. Ja se vaikuttaa myös lapsiini kun olen alakuloinen. Miten voisin unohtaa sen että olen ollut huono äiti ja aloittaa kaiken alusta..

Parempaa kohti

Hei, et varmaankaan ole ollut huono äiti. Et ehkä universumin paras, jos joku tällainen mittari olisi olemassa. Mutta omille lapsillesi paras äiti kuitenkin.

Ei pidä jäädä suremaan kaatunutta maitoa, pitää vaan hankkia tukevammat lasit jatkoon.

Suomalainen murehtii etukäteen, tilanteessa, ja jälkikäteen. Tärkeintä on oppia menneistä, ei jäädä niihin jumiin.

Lapsesi ovat pieniä, jolloin sinulla on vaikka kuinka paljon aikaa osoittaa heille millainen äiti osaat nyt olla. Älä jumitu menneeseen, älä unohda elää juuri nyt!

Olkaamme hieman anteeksiantavampia itsellemme, ei tämä äitiys ole mikään kilpailu, vaan oppimistilanne.

Syy/Seuraus

Hei AP,

Mukava kuulla, että olet sen verran tietoinen itsestäsi, että osaat tarkastella toimintaasi ja muuttaa sitä tarvittaessa. Henkilö toimii ajatuksesta, eli toimintasi johtui siis ajatuksesta että lapsia pitää kurittaa, ja tuon ajatuksen olet oppinut ympäristöltä jossakin vaiheessa elämääsi.

Todennäköisesti olit kiukkuinen tilanteessa kun kuritit lapsia. Se tarkoittaa että sinulla oli ristiriita tuon ajatuksen kanssa jo silloin, ja tuosta ristiriidasta syntyvän kiukun ja turhautumisen ohjasit lapsiin. Ristiriita syntyy siitä, että sinulla on luonnollinen tieto ettei lapsia pidä kurittaa, mutta oma ajatuksesi väittää päinvastoin että lapsia täytyy kurittaa. Ymmärrät varmasti tuon logiikan.

Teko johtui mielessäsi olevasta ajatuksesta, eli ajatus on syypää eikä sinun kannata syyttää itseäsi siitä, ja todennäköisesti poimit sen mieleesi jo lapsena kun et vielä osaanut arvioida sen ajatuksen todenperäisyyttä. Sinun vastuusi on selkeyttää mielesi tuosta ristiriidasta, ja kun se on tehty niin asia on sillä selvä. Tämä törmää varmasti paljonkin yleiseen tapaan käsitellä asioita, eli olemassaolevaan ja ikävä kyllä toimimattomaan teko/rangaistus ja hyvä/huono ihminen ajatustapaan.

K Westerlund

Olet jo saanut hyviä vastauksia tuossa, mutta ajattelin vielä tuoda oman ajatukseni asiaan. Jos lopullisesti haluat vapautua tuosta menneen jättämästä ahdistuksen tunteesta, on olemassa eräs keino. Mutta se vaatii sinulta rohkeutta.

Luulen sinulla kuitenkin olevan sitä riittävästi, olethan jo itsellesikin uskaltanut myöntää tehneesi väärin lapsiasi kohtaan. Se on monelle hyvin vaikeata. Tämä oivallus on saanut sinut myös lopettamaan lastesi kurituksen, mikä jälleen on sinulta vahva saavutus. Kaikki eivät tähänkään pysty, vaikka sisimmässään tajuaisivatkin tekevänsä lapsilleen pahaa. Heillä ehkä ei ole mitään muita keinoja saada "otetta" lapsiinsa, joten he kokevat joutuvansa fyysisesti alistamaan heitä.

Sinä nähtävästi osasit ratkaista pulman voitokkaasti, loit toimivan kontaktin lapsiisi, sen sijaan että olisit jatkanut heidän alistamista. Tiedät itsekin, että olet tehnyt valtavan palveluksen lapsillesi, ja aivan varmasti myös sukupolville heidän jälkeensä.

Olet ollut masentunut, ja itsetuntosikin saattaa elämäsi aikana olla kolahduksia kärsinyt, mutta olet siitäkin huolimatta voittanut näin monta taistelua, ja myös sen vaikeimman - itsesi kanssa. Voisit syystä olla itsestäsi ylpeä.

Ymmärrän kuitenkin, jos mennyt vielä vaivaa sinua. En kuitenkaan halua heittää suolaa haavoihin, joten siitä ei sen enempää. Sen sijaan haluan ehdottaa ratkaisua tähän kysymykseesi, joka paitsi voi vapauttaa sinut tästä menneen painolastista, myös vaikuttaa lapsiisi positiivisesti, ja voi luoda teidän välillenne entistäkin lujemman ja lämpimämmän sidoksen.

Joko olen paisutellut asiaa tarpeeksi? :)

Lapsesi ovat jo niin isoja, että heidän kanssaan voi puhua jo melko vaikeistakin asioista. He varmasti jo ymmärtävät, mikä on oikein, ja mikä väärin, ja he ovat todennäköisesti jo tietoisia siitä, että ihmisellä on tunteita, jotka vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä. Varmasti he jo ovat oivaltaneet syy- ja seuraussuhteita, kuten että pahantekoa saattaa seurata rangaistus, jne.

On toki hyvin mahdollista, etteivät lapsesi enää omaa kurittamistaan erillisinä tapahtumina muista, jos siitä on kulunut jo aikaa, mutta heidän kehonsa kyllä vielä muistavat.

Ehdotukseni onkin, että voisit sopivana hetkenä "tunnustaa tekosi", kertoa olevasi siitä pahoillasi ja pyytää lapsiltasi tekojasi anteeksi. Niiltä lapsilta, joita asia koskee. Jos kurittaminen on ollut "yhteinen tapahtuma", niin että muut lapset ovat sen nähneet, silloin voit kerätä lapsesi yhteen, ja jutella heidän kanssaan asiasta samanaikaisesti (mikäli hetken osaavat pysyä paikallaan). Jos taas kurittaminen on ollut "yksityisluonteista", voi toki myös puhua asiasta lapsi kerrallaan, aina tilaisuuden tullen.

Ensin siis voi puhua asiasta heidän kanssaan, miettiä yhdessä tekoa ja sen oikeutusta, kertoa omista ajatuksistasi ja sitten lopuksi halata heitä kunnolla ja pyytää heiltä anteeksi. Tämä on valtava rakkaudellinen ele, joka varmasti tekee pysyvän vaikutuksen lapsiin. Lapsia kyllä vaaditaan pyytämään anteeksi, kun he jotakin tekevät väärin, mutta pyytävätkö aikuiset yleensä lapsiltaan?

Ehkäpä vanhemmat pelkäävät menettävänsä ylivertaisen asemansa lapsiin nähden, jos "alentuvat" pyytämään anteeksi. Minä koen asian tasan päinvastaiseksi, ja uskon lapsien kokevan samoin. Lapsi tietää, kuinka vaikeata on myöntää tehneensä väärin, ja anoa toiselta anteeksiantoa. Se vaatii, kuten sanottu, suurta rohkeutta. Ja rohkeus on vahvuuden merkki.

Olen aivan varma, että lapset enemmän kuin mielellään sanovat antavansa sinulle anteeksi, ja myös sen tekevät, elleivät jo ennestäänkin ole sitä tehneet (jos edes muistavat). Mutta anteeksi pyytäminen voi poistaa jopa muistijäljen heidän kehostaan - ja varsinkin äidin kipeästä omastatunnosta.

Jos ajatukseni tuntuu vaikealta toteuttaa, siihen ei ehkä kannata ryhtyäkään. Uskon kuitenkin, että tällainen sovinnon ele vapauttaa kaikki osapuolet mahdollisimman tehokkaasti tapahtuneesta. Tätä kannattaa siis harkita!

Ihania yhdessäolon hetkiä ja rutkasti onnea koko perheelle!

P.S. Jos teillä menee lasten kanssa nyt hyvin, eikö se ole merkki siitä, että kasvatus on mennyt nappiin?! Älä ole itsellesi niin tuima ja ankara! Kaikki tekevät virheitä - mutta kaikki eivät opi niistä, kuten sinä. Kuten itsekin sanot, jos kannat siitä jatkuvasti murhetta, se näkyy sinussa, ja vaikuttaa elämiseesi ja kykyysi olla läsnä lapsillesi. Katso lapsiasi ja ymmärrä, että olet onnistunut hienosti.