Jeps vanhempi vielä..

Toki ilmaisin mielipiteeni heman karrikoidusti. Mutta on "rankkaa" olla hoitovastuussa 24/7. äidin mielestä on varmasti mukavaakin olla äitinsä luona. Missä "mamma" varmasti mieluusti hoitaa vauvaa hetkisen. Ja äiti voi vain "istua/olla" vapaasti hetkisen. Mielestäni todella kivaa jos näin on. Toki rajansa kaikella jne. mutta en siltikään ymmärrä mikä sinua asiassa vaivaa, kun tuntuu ettei tässä tapauksessa asiat ole menneet mitenkään överiksi. Aikuiset myös äidit kaipaavat muuta seuraa, ja jos tuo seura on äiti, etenkin jos ystäviä ei ole kotosalla päivisin, niin mitä sitten?

Voihan anoppi!:)

Mies jää helposti "ulkopuolelle" asioista varsinkin aivan alussa, kun vauva tarvitsee lähinnä äidin tissiä ja unta. Työssäkävällä menee monta tuntia yhteistä aikaa perheen kanssa "ohi suun", tosin hyvästä syystä. Rahalla saa kuitenkin ruokaa ja laskut maksettua...

Ensimmäisen lapsen ollessa pieni huomasin mieheni olevan jollain tavalla mustasukkainen minun läheisestä suhteesta äitini kanssa. Puhuimme usein puheimessa pitkän välimatkan vuoksi ja mieheni koki minun kertovan kaikki murheet äidilleni ja näin jättäväni hänet kokonaan ulkopuolelle. Mieheni olisi, varsinkin lapsen ollessa pieni, toivonut minun pohtivan hänen kanssaan kasvatukseen ja hoitamiseen liittyviä asioita. Hän halusi osallistua, mutta minä olin jo tavallaan ehtinyt "hoitaa ongelmt pois päiväjärjestyksestä" äitini kanssa siihen mennssä kun mies tuli töistä, jolloin mieheni mahdollisuudet osallistua kapenivat.

Minä en osannut huomioida miestäni riittävästi ensimmäisen lapsen ollessa pieni, mutta onneksi tilanne selvisi ajoissa, eikä ongelma saanut suurta tuhoa aikaan. Mieheni osasi kuvailla millaisia tunteita minun tiivis suhde äitiini hänessä herätti ja teimme sopimuksen asioista, joita en ala äitini kanssa puimaan. Mieheni rauhottui huomattavasti, kun pääsi osallistumaan lapsen hoitoon liittyvien ongelmien ratkaisuun ja meidän perheen rajat tulivat selvemmiksi. Hän ei kieltänyt minua pitäsätä yhteyttä, pidän edelleen tiiviisti yhteyttä äitiini, mutta käännyn ajatusteni kanssa ensin mieheni puoleen ja sitten vasta keskustelen tapahtumista äitini kanssa, jos koen siihen siinä vaiheessa enää tarvetta.

Tässä ketjussa on noussut esiin vaimoja joskus kovastikin harmittava napanuora miehen ja hänen äitinsä välillä. Siinä sivussa voi jäädä huomaamatta, kuinka tiivis suhde itsellä on omaan äitiin. Yhtälailla se voi aiheuttaa perheessä vaikeuksia... Miehien on ehkä vain vaikeampaa tuoda julki ikäviä tuntemuksia kuin naisten. Ihmissuhteet ovat hankalia ja vaativat niin vietävästi kärsivällisyyttä, varsinkin jos kemiat eivät osu kohdalleen.

Miniä

Monessa viestissä puhutaan anoppien aiheuttamasta/laukaisemasta ahdistuksesta. Yleensä syynä on tungettelevaksi koettu anoppi, mutta voin kertoa, että vastakkainenkin käytös tuntuu kurjalta. Minä olisin valmis sallimaan anopille hössäämistä ja tavaran haalimista (sitä tosiaankin tapahtuu! Shoppailu on anopilleni elintärkeää), mutta olenkin saanut huomata, että juuri eläkkeelle päässyt anoppi on niin kiireinen, ettei ehdi katsomaan lastenlastaan meille kotiin. Toisinpäinkään homma ei oikein toimi, koska anoppi hankki omaksi vauvakseen maailman toiseksi suurimman koirarodun edustajan, jonka seuraan rodun kasvattajat eivät (ilman valvontaa) alle parivuotiasta laskisi. Jätä siinä sitten lapsesi hetkeksi mummolaan. Luottamuspulaako? Rutkasti. Onneksi toiset isovanhemmat ovat jaksaneet rientää avuksemme, jos on iskenyt akuutti lapsenvahtitarve. Mutta missä vaiheessa lapsi saisi rakennettua läheisen suhteen isovanhempiinsa, jos heitä näkee puolen vuoden välein?

Osa-aikaduunari

Kukahan kirjoittaisi kirjan "Näin kasvatat anoppisi"? ;)

mesettäjä

Meillä myös outo anoppi. Ei käy koskaan ja aina pitää mennä sinne kylään,joskin nyt välit menny kokonaan! Soitti mulle ja haukkui mut, koska muka komentelen hänen poikaansa!!Olin aivan äimän käkenä et mistä nyt tuulee???Muutenkin oikutteleva ja niskojaan nakkeleva anoppi!Ei kiitos enää vierailuja sinnepäinkään..

Hyvät välit anoppiin

Meidän tarina on niin pitkä ettei sitä tähän jaksa kirjoittaa mutta välit anoppiin pysyvät kohtalaisina kun on tarpeeksi kilometrejä välissä.
Vaikka en itse tule anopin kanssa toimeen niin haluan että lapsellani on mummo ja suljen silmäni ja korvani kaikelta muulta. Anoppi hoitaa lastamme noin kerran kahdessa kuukaudessa ja se tuntuu sopivalta määrältä. Jos anopille antaa yhtään enempää tilaa meidän perheessä, niin se omii tilan kokonaan :=) Mieheni veljen perhe on täysin anopin vallassa ja se on todella ikävää toisen miniän kannalta. Minä olenkin se PAHA miniä ja iloinen siitä, sillä meillä on oma perhe-elämä nyt!

mummi vaan

Kun poikamme ja hänen vaimonsa ensimmäinen lapsi syntyi, emme saaneet mennä lasta katsomaan kotiin ensimmäisiin kuukausiin. Kun sitten myöhemmin kerran kuussa tai harvemmin kävimme en saanut ottaa lasta syliinkään. "Ei sitä tarvitse piloille lelliä." Eivät he käyneet meilläkään ensimmäiseen vuoteen. Matkaa oli noin 4 km. Monet itkut itkin kun olisin halunnut nähdä pikkumiehen ja olla mummi lapselle. Ensimmäisen kerran poika oli meillä yötä noin 4 vuotiaana. En ole koskaan puuttunut lapsen kasvatukseen enkä ole neuvonut koska olen katsonut ettei meidän neuvojamme ole tarvittu eikä nimenomaan haluttu. Nyt lapsen ollessa jo 6 vuotias saattaa mennä monta vikkoa etten näe poikaa. Välimatkakin on lyhentynyt alle kilometriin. Hyvä kuitenkin että lapsella on toiset isovanhemmat joita hän tapaa useammin. Näinkin päin nämä asiat joskus ovat.

Voi olla....

Meillä on juuri "mummi vaan" kuvailema tilanne toisen isovanhemman suhteen. Uskon että tämä ns etäiseksi jäävä mummi on itkenyt monet itkut tilanteen vuoksi, mutta emme voi muutakaan! Ei mummi varmaan sanomisillaan mitään tarkoita eikä varmasti edes ymmärä pahaa sanoneensa. Olemme yrittäneet puhua asiasta mutta mummi suuttuu aina.
Oman mielenterveyden kannalta on parempi että tapaamme harvoin. Poika tapaa mummia harvoin ja yö-kylää emme edes harkitse!!! Valitettava tilanne. Kun kemiat ei kohtaa niin ne ei kohtaa!

mummi vaan

Tämä mummi olisi vain halunnut tavata lapsenlastaan edes kerran viikossa. Edes vilkaista vaunuihin. Siitä asti kun poikani tapasi tämän tytön, jossa muuten näen monia omia nuoruuteni piirteitä, olemme antaneet heidän olla ja asua juuri niin kuin he haluavat. Olemme auttaneet kaikin mahdollisin tavoin jos apua on pyydetty, mutta emme 'tuppaudu' emmekä tyrkytä mielipiteitämme. En myöskään koskaan puhu pahaa miniästäni selän takana, sillä poikani ei ole valinnut vaimoa meille vaan itselleen. Mutta ilmeisesti kemiat ei kohtaa.

Miniä

Voimia ja jaksamista nimimerkille "mummi vaan". Tilanne on varmasti vaikea kumminkin puolin. Olen varma siitä, että nämä kemianpuuttumiset eivät tee ketään osapuolta onnelliseksi. Kyllähän sen voi ääneenkin sanoa, mistä lopulta on kyse: vallankäytöstä. Lapsemme mummin perheessä mummi on ollut se, joka on junaillut kaiken kotielämän ajankäytön. Hänen lapsensa antavat äidin huseerata, koska pääsevät itse vähemmällä. Samoin suhtautuu myös hänen miehensä. Mummista tuntuu varmaan käsittämättömältä, että vuosikymmenien hyvä työnjako ei enää toimikaan, koska me olemme vähin äänin tehneet kuten olemme itse halunneet. Mummi on ottanut sen jonkinlaisena loukkauksena. Ilmeisesti saamme nyt sitten olla omissa oloissamme, koska hänen mallinsa ei meille kelpaa. Jos haluaisin olla ilkeä, sanoisin, että mummin henkinen ikä on noin 14 v. eikä siihen kuulu aikuisten vuorovaikutusta ja keskustelua. Samaan aikaan toiset isovanhemmat ovat kasvattaneet meidän perheeseemme "napanuoran" ja miettivät omia valintoja tehdessään myös meidän perhettämme. Niin ei tarvitsisi olla, mutta olemme olleet siitä monasti iloisia ja kiitollisia. Toisista isovanhemmista emme juuri tiedä, koska yhteydenpito on minimaalista - eikä se ole meidän tahtomme. Olleksi lapsemme on hyvin mutkaton ja reipas, eikä kauaa ujostele näitä harvakseltaan näkemiään isovanhempia.

Benitta

Meillä taitaa olla sama anoppi :)

Mieheni lapsuudenkodissa on ollut tismalleen sama kuvio: Kolme poikaa ja tossukka-appiukko ovat noudattaneet touhukkaan ja äänekkään anopin laatimaa työjärjestystä, aikataulua ja mielipiteitä vuosikymmeniä, koska näin ovat päässeet helpommalla. Ja nyt, kun lapset ovat taholleen perustaneet perheensä ja meitä miniöitä ja lapsenlapsiakin on, niin anoppi on kiukkuinen kuin ampiainen huomatessaan, että hänen laatimansa säännöt ja aikataulut eivät aina käykään meille miniöille. Vääntöä käydään milloin mistäkin (naurettavasta) asiasta alkaen puutarhan istutuksista joulunviettoon ja sukujuhliin. Huumorilla pärjää ja välillä pitää sanoa hyvinkin suoraan ja tiukasti. Itkuilta ei ole vältytty, mutta hengissä ollaan edelleen ja lapsillakin on yhä mumminsa. Miniöistä on tässä tilanteessa tukea toisilleen.

Vaan entäpä

kun ei se touhukas ole osannut luopua vallastaan ja määräilystään, vaikka on myynyt osuutensa maihin ja mantuihin lapsellensa vuosikymmeniä sitten? Kaupat on tehty, rahat maksettu ja muutkin velvoitteet hoidettu jo lähes 30 vuotta sitten.

On tässä miniäparka ollut korvat kuumina eräänkin kerran, kun ei vanhalle ihmiselle itse kehtaa sanoa yhtä suoraan ja rumasti!

kuitenkin traumaton

Minä voisin olla sitten se kolmas miniä, jolla yhteinen anoppi Miniän ja Benitan kanssa. Mutta meillä anoppi on jo edesmennyt ja kolmen pojan lisäksi sarjaan kuuluu yksi tytär. Mutta noinhan tuo on, että vallasta on kyse. Ainakin meillä, kun tuo mieheni on se kuopus, niin anoppiparka menetti sen viimeisen, jonka luuli olleen talutushihnansa päässä. (Appeni osasi olla koko elämänsä ottamatta kantaa mihinkään, hänkin pääsi näin helpommalla.)

Mieheni ja minä olemme kohteliaita ja hyviä kuuntelemaan, sekä omapäisiä ja teemme siis itse omat päätöksemme. Aina. Ei ollut asiaa, mihin anopilla ei olisi ollut hyviä ohjeita tai mielipiteitä. Näitä asioita oli laidasta laitaan: siivouksesta ja pyykinpesusta lasten hoidon kautta perheemme raha-asioihin sekä asuntojen ostoon perhekoon kasvaessa.

Yleensä nämä jäivät vain sanoihin, mutta pari kertaa omatoiminen anoppimme ryhtyi tekoihinkin, mutta mieheni palautti hänet kyllä maanpinnalle. Ensimmäisen kerran olimme kolme kuukautta olematta missään tekemisissä anopin kanssa ja toisella kerralla sitten puoli vuotta. (Mieheni soitteli kyllä säännöllisesti isälleen, mutta kyseli vain isänsä kuulumisia ja kertoi meidän kuulumisia, joten ei tässä appea jätetty ulos.)

Suurimmaksi osaksi jaksoimme suhtautua mieheni äitiin huumorilla. Opettelimme myös jättämään suuren osan noista jutuista täysin omaan arvoonsa. Mutta täytyy myöntää, että toisinaan ainakin minä olin räjähdyksen partaalla. Varsinkin, kun hän toteutti omaa asennekasvatustaan meidän lapsiin. Todella usein piti sitten sanoa lapsille, että ei nuo jutut nyt ihan noin ole ja tietenkin sitten perustella, mikä meidän kantamme oli.

kaikenlaista

Meidän lapsi on jo iso koululainen, mutta syntyessään molempien isovanhempien ensimmäinen lapsenlapsi. Toiset asuvat n. 300km: päässä ja toiset samassa kaupungissa. Näkee näitä kaukana olevia useammin kuin lähellä olevia. Isovanhempia ei kiinnosta! Miehen veli asuu samassa taloyhtiössä, eikä poika ole koskaan yksin mummolassa edes käymässä ! Alkuvaiheessa kun olin kaikesta niin sekaisin olisin toivonut ihan konkrettistakin apua, mutta kerran päästiin kauppaan ja silloinkin kysyttiin kuinka kauan aiomme olla poissa joten kauppareissu piti suorittaa juosten. Jos sattui vauva-aikaan lastenhoitoapua tarvitsemaan satunnaisesti, sai pitkään pohjustaa ja anella ja lopulta meni mielenkiinto edes pyytää mitään. Sain myöskin lainaksi kirjan lastenhoidosta vuodelta 1948, onneksi älysin jättää sen lukemisen ja opit omaan arvoonsa. En tällä tarkoita että isovanhempien pitäisi hoitaa lastenlasta mutta kaikenlaisia ääripäitäkin on. Esim. kun mieheni meni heille yöksi vauvan kanssa että saisin nukkua edes yhden yön (imettäminen ei onnistunut, joten pulloruokinnalla se hoitui isältäkin) lähtivät nämä tuoreet isovanhemmat pubiin jokaviikkoisen harrastuksen pariin. Samoin on menetelty muidenkin lastenlasten kohdalla. Onneksi toiset isovanhemmat auttoivat meitä aikanaan.

Meillä ei vietetä joulua eikä muitakaan juhlapyhiä isovanhempien kanssa, koska heillä kuluu liian paljon rahaa järjestämiseen. Toki olisi porukalla voitu osallistua kustannuksiin, mutta kuten sanottua ei enää kiinnosta, koska siellä menee viinan kanssa läträilyksi ja siitä riitelyksi. Itse olen aina ne pakolliset juhlat kokenut hyvin ahdistavina.
Vielä yski juttu: kerran lapsen synttäreillä olivat mol. isovanhemmat ja miehen sisarukset perheineen ja kahviteltaessa anoppi kysyi kuka tarjoilut oli leiponut ja kehui kuultuaan että miehen leipomukset olivat hyviä, olimme siis molemmat leiponeet tarjoiltavat.

Anoppi-ahdistusta täälläkin

Minun anoppi, tuo mieheni äiti, ei ole nähnyt poikansa poikaa koko kesänä, koska on ollut toisen pojan lapsia hoitamassa ja muun ajan on ollut uutta vaarikokelasta hyysäämässä. Ei ole mummilla aikaa meidän lapselle. Soittaisi ja pyytäisi lasta (jos minua ei voi sietää) kylään ja käyttäisi vaikka leikkipuistossa tai paistaisi lettuja. Pieni ihminen ihmettelee, miksi mummi käy serkkujen luona muttei hänen luona. En tiedä pitäisikö tässä tuppautua itse kylään anopille ja sanoa että lapsi kasvaa ja olisi kiva jos lapsella olisi mummi. Juu ja pyydetty on kylään, vaari-kokelaan kanssa ja ilman!! Mutta ei mummia kiinnosta.

Monenlaisia mummeja

Tähän maailmaan näyttää mahtuvan. Ei ole hyvä tupata liikaa, eikä olla välittämättä. Se kultainen keskitie on paras.

Omat mummomuistoni ja lasteni vastaavat ovat lämpöä täynnänsä. Olisi hirveän suuri aukko rakkaudessa, jos noita kokemuksia ei olisi. Mummit ja ukki ovat olleet lapsenlapsille kritiikittömän ja pyyteettömän rakkauden lähde, puolin ja toisin. Se autuus, joka lapsen ja aikuisen naamalta on sylissäistumisenkin aikana näkynyt, ei selittelyjä kaipaa.

Itse en ole mummiksi päässyt, lapsenlapsia ei saada. Olen todennut, että mitä ei ole, sitä ei osaa kovasti kaivata. Jos olisi noita pikkusia, olisin sydän ymmyrkäisenä hellyydestä.

kolmen tenevan äitykkä

olisi juuri tärkeää että miehesi puuttuu asiaan ja sanoo, että häntä harmittaa tuo käytös. Asiallisesti voisi selvittää, että teistä on tärkeää että lapsella on hyvä suhde ja myös läheinen mummoonsa, mutta te aikuisina keskustelette yhdessä pelisäännöistä.
On kiva että mummo haluaa hoitaa lasta ja itse kolmen lapsen äitinä antaisin joka viikko lapset mielelläni yökylään, varsinkin tässä tilanteessa kun olen lasten kanssa lähes yksin, mutta isovanhempien on kunnioitettva aina vanhempien toivomuksia sekä tapaa kasvattaa lapsiaan. voisitte esim. ehdottaa että lapsi voisi olla esim. 1-vuotiaasta alken yökylässä kerran kahdessa viikossa tms. joilloin te miehen kanssa voisitte olla kaksin ja tehdä jotain kivaa yhdessä. Tuo voisi myös ilahduttaa anoppia siinä että ette oikeasti halua häntä pois lapsen elämästä, vaan jonkilaista malttia ja rauhaa omaan elämäänne. Voimia tilanteeseenne.

ModestyB

Meillä oli samaa, mutta onneksi lievempänä, kun esikoinen syntyi. Puhuimme asiasta miehen kanssa ja hän puhui sitten oman äitinsä kanssa. Tämä toimi. Olemme muutenkin sopineet, että me kaksi perheenä keskustelemme ja päätämme omat asiamme ja sitten kumpikin selvittää kulloisenkin tilanteen omien vanhempiensa kanssa. Tottakai meillä on ihan hyvä suhde myös appivanhempiemme kanssa, mutta periaatekysymyksissä kukin hoitelee oman sukunsa.

Appivanhemmat astuvat kyllä välillä yli rajani, mutta ovat toisaalta paljon meille avuksi, joten en jaksa joka asiasta sanoa, vain tärkeimmistä.

Yökyläilyasiassa tai kasvatuksessa ylipäätään en kyllä anna piiruakaan isovanhemmille, niistä päätämme me vanhemmat, eikä mikään määrä painostusta tai ehdottelua mene läpi. Toisaalta mummolassa vieraillessamme tai anopin hoitaessa lapsiani en puutu heidän ruokkimiseensa. Tiedän, että ruokalista on hyvin erilainen kuin kotona, mutta kun kotona kuitenkin vietetään ainakin 98 % ajasta, ei lopulla oikeasti ole väliä. Vaikka söisivät siellä pelkkää suklaata (kuten välillä tuntuu), niin mitä sitten.

kanssasisar

Meillä myös samanlainen anoppi. Minä en ole kertaakaan vielä sanonut anopille suoria sanoja, vaan olen yrittänyt mukautua hänen oikkuihinsa. Siitä huolimatta anoppi loukkaantuu mitä ihmeellisimmistä asioista.

Lilaska

Ihana ketju. On lohdullista tietää, että muilla on yhtälailla hankaluuksia anopin kanssa. Meillä anoppiin on välimatkaa yli 100 km, mutta haittapuolena on se, että he sitten kyläillessään viipyvät meillä monta päivää putkeen. Sinä aikana anoppi asettuu taloksi ja huseeraa kodissani kuin omassaan. Anoppi siivoaa, pesee ikkunat, järjestelee keittiön kaapit uuteen uskoon, heittää pois turhiksi katsomansa tavarat ja omii lapseni hoidon täysin itselleen. Appiukko häärää anopin patistuksesta puutarhassa. Viimeksi mylläsi kasvipenkit, joihin olin kylvänyt siemeniä ensi kesää varten. Anopin vierailujen jäljiltä taloomme kertyy turhia tavaroita, ruokia joudutaan heittämään pois ja tavarat ovat pitkään kadoksissa. Joudun olemaan omassa kodissani sivustakatsojana.

Tähän asti olen yrittänyt ymmärtää anoppiani ja olen väistynyt suosiolla sivuun. Kaikki tietävät, että hän loukkaantuu herkästi, joten hänen seurassaan ei uskalla juurikaan omia mielipiteitään tuoda julki. Anoppi kuvitteleekin minun olevan superujo ja hiljainen hissukka, vaikka muiden seurassa olen puhelias ja rento.

Viimeksi anoppi ja appiukko kyläilivät luonamme kaksi viikkoa, jolloin anoppi pimahti ja haukkui minun läheiseni. Kukaan ei osaa käyttäytyä hänen mielensä mukaisesti, joten sukulaiseni joutuivat perättömän arvosteluryöpyn kohteeksi. Anoppi on käsittänyt kaikki aivan normaalit puheet väärin ja kuvittelee, että niissä on jotain negatiivisia sivumerkityksiä häntä kohtaan. Hän alkoi lisäksi vaatimaan, että minunkin sukulaisten pitäisi tulla kotiimme auttamaan, remontoimaan ja siivoamaan, vaikka nimenomaan sitä en halua. Haluan hoitaa itse kotini, emmekä tosiaakaan tarvitse ulkopuolista apua. Remonttisuunnitelmiani anoppi kommentoi, että "Ei ikinä". Mielessäni ihmettelin, että eihän hän kodissamme asu, joten hänelle eivät sisustussuunnitelmamme pitäisi kuulua pätkääkään.

Nyt tuli minunkin pinnani täyteen. Sitä en siedä, että syyttömiä sukulaisiani solvataan. Tästä lähtien minä aion sanoa anopille suorat sanat joka asiaan, enkä kaunistele puheitani yhtään. Loukkaantuuhan hän joka tapauksessa, sanoipa mitä tahansa, joten miksi ihmeessä minun pitäisi enää kärsiä omassa kodissani.

Pahinta tilanteessa on se, että mieheni ei ymmärrä minun näkökantaani, vaan puolustelee anoppinsa käytöstä ja vetoaa siihen, että anoppi voi saada sydänkohtauksen, eikä elinpäiviä ole välttämättä enää paljon jäljellä. Mielestäni se ei kuitenkaan oikeuta loukkaamaan muita ihmisiä ilman syytä ja tunkeutumaan toisen kotiin ja yksityisyyteen. Minäkin kunnioitan hänen tapojaan ja hänen kotirauhaansa, joten pitäisi myös hänen kunnioittaa meidän tapojamme.

ymmärrys

Mulla oli aikoinaan samanlainen anoppi kuin ap:llä ja lapsemme oli molempien suvun ensimmäinen lapsenlapsi. Kaiken lisäksi lasteni isä oli ainokainen. Oma äitini suhtautui mummouteen niin, että vaati minua olemaan lapseni kanssa hänen luonaan, ei siis ottanut pelkkää lasta hoitoonsa, koska lapsen paikka on äidin luona. Hän kyllä sitten ahdisti sillä että meidän "piti" olla siellä mummolassa monta kertaa viikossa. Anoppi taas, joka asui naapurissamme kävi monta kertaa päivässä yllättäen ja kutsumattaja nappasi vain vauvan itselleen,. Kun lapsemme oli siellä hoidossa muutaman tunnin (rintaruokinnassa vielä) niin anoppi juotti sille tuttelia, vaikka minä olin naapurissa! jne. jne. Anoppini myös järjesteli kotimme, kaappeja myöten, vaihtoi verhoni kysymättä omiinsa kun en ollut kotona. Lapseni hän hoiti oman näkemyksensä mukaisesti, ei niin kuin olin neuvonut. Hän osti lapselle kaiken mitä halusi ja se oli paljon...

Kun erosin lapsen isästä, anoppi loukkaantui niiin verisesti että sanoi ettei enää ota lasta luokseen eikä osta sille mitään. Sitä kesti jokusen kuukauden. Nyt lapseni on lähes aikuinen ja yhä ex-anopin sana on painavampi kuin minun joissain asioissa. Itse en ole ex-anoppini enkä lapsen isänkään kanssa missään väleissä. Isä ei pidä lapseensa yhteyttä, vaikka lapsi ikävöi.

Jotenkin hukkasin äitiyteni jo alkumetreillä. Se, jos mikä on harmittanut näin jälkikäteen.


Mitä tekisin toisin:
1. Tekisin lapsen miehen kanssa, joka on jo katkaissut napanuoran äitiinsä.
2. En laskisi anoppia itseni ja lapsen väliin, jos muu ei auttaisi (siis jos puhe ei riittäisi) muuttaisin kauemmas.
3. Tekisin selväksi myös anopille, että jos lapsen oma perhe ja äiti voivat hyvin niin silloin lapsikin voi hyvin. Ja tekisin selväksi että lapsi voi olla mummolassa hoidossa vasta sitten kun on tarpeeksi vanha ja haluaa sitä myös itse, häntä ei siihen kasvateta.

Vanhuus ei oikeuta

olemaan ilkeä. Ikäänsä vedoten lukemattomat vanhat ihmiset alkavat käyttäytyä ilkeästi, se on tietoista ja tahallista.

On teillä anopit. Laisensa se on mullakin, mutta ei uskalla tulla meille huseeraamaan. Pitää minua ilkeänä ja vastenmielisenä, kun en ole lähtenyt laulamaan kuorossa hänen oikkujensa säestyksellä. Kohtelen häntä asiallisesti ja ystävällisesti, se ei vain ole riittävästi.

Nuorten priskuntien pitäisi todellakin arvata olla alusta lähtien jämäkkänä oman kotinsa reviireistä. Sinne ei kuulu anopit ja apet määräysvaltoineen. Heidän todellakin pitää kunnioittaa toisen kotia ja olla sorkkimatta omin lupinensa siellä tai omia lapsenlapsia itselleen. Lämmin suhde isovanhempiin tarkoittaa muuta, ei sitä.

Anoppimuori taitaa kuvitella tekevänsä suurenkin palveluksen siivouksillaan. Selväsanainen stoppi siihen pitää laittaa, eikä hän mitään sydäriä saa, hyvin on pelotellut poikansa tottelemaan!

On sanonta, että "Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy". Se pitää paikkansa näihin matruunoihinkin. Vetävät ison herneen nenäänsä, he kun "hyvää hyvyyttänsä ovat auttaneet" eikä sitä arvosteta. On ollut niin mukava kehuskella tuttaville ja naapureille, kuinka hän "auttaa ja siivoaa pojan huushollissa, hoitaa lapsenkin siinä sivussa. Ei tartte miniän sanoa, että eivät auta". Anna suuttua. Harmittavan pian hän kuitenkin on taas oven takana, mutta ehkä vähän hillitymmin kuin ennen.

Napakasti vain alun jälkeen pidätte kiinni omastanne. Systemaattisesti. Anoppi, joka haukkuu toisen sukulaiset, ei ansaitse itse vähääkään enempää hienotunteisuutta, kuin mihin hän itse pystyy. Siis ei ollenkaan. Muuton, huonosydäminen ihminen ei pysty moiseen urakkatyöhön!

Haepa lainastosta kirjallisuutta, jossa käsitellään näitä aiheita. Pyydä kirjastonhoitajaa tsekkaamaan teoksia, joista näitä löytyy. Varmasti niitä on sekä psykologiaa käsittelevissä teoksissa, jotka on kirjoitettu maallikollekin ymmärrettävään muotoon sekä muita ihmissuhdeasioita käsittelevissä, jopa anoppi-miniä asetelmista ja niiden ongelmista. On tämä niin yleinen ongelma. Puolisoidenkin kun pitäisi kiinnostua sen verran, että vaivaantuvat ottamaan selvää, mistä tässä perimmiltään on kysymys. Vallasta.

Ollaan tässä oltu nuorikkona, äitinä ja jo anoppinakin, joten kokemusta on.

Näkökulma tämäkin

Meillä anoppi sanoi hyvin kärkkäästi omat mielipiteensä. Olin äidiksi tullessani 25-vuotiaana hyvin arka ja tottunut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, joten en osannut pitää puoliani. Olin lapsista mustasukkainen ja monet kerrat kiristelin hampaitani. MInulle olisi riittänyt, että anoppi olisi nähnyt lapsiani kerran kuukaudessa.

No, lopulta tilanne kääntyi kuitenkin hyväksi. Anopin into laantui ajan myötä normaalimmalle tasolle ja kun menin töihin, anopin hoitoapu oli korvaamatonta (hän oli ainoa varahoitaja lapsillemme), joten hänelle pystyi soittamaan aamulla klo 6 ja pyytämään hoitoapua lapsen sairauden vuoksi, jos minulla ja miehelläni oli kummallakin pakko mennä töihin.

Anoppi on myös vienyt lapsia mukanaan esim. seurakunnan leireille, jotka on tarkoitettu lapsille + heidän vanhemmalle/isovanhemmalle. Anoppi on myös eläkeläisenä tutustuttanut kesälomilla lapsia omaan sukuunsa ja kertonut tarinoita sota-ajasta yms.

Kun lapset menivät kouluun, anoppi oli taas se henkilö, joka oli vastassa lapsia, kun he pääsivät koulusta joskus jo klo 12 aikaan. Anoppi myös ekat viikot kuljetti lapset kouluun ja takaisin.

Vanhin lapseni on jo 13-vuotias murrosikäinen, mutta hän yhä käy mummin luona iltateellä katsomassa telkkaria, rupattelemassa, syömässä keksiä ja tekemässä yhdessä ristikoita ja sudokuita mummin kanssa. Heillä on paremmat välit, mitä minulla ja anopilla koskaan on ollut.

Näin jälkikäteen olen todella kiitollinen, etten kiukuspäissäni häätänyt anoppia pois elämästämme. Olisin todennäköisesti uupunut lapsenhoidosta liikaa ja mitäpä sitä lapsetkaan vapaaehtoisesti lähtisivät enää isoina koululaisina mummilaan, jos eivät olisi siihen jo pienestä asti tottuneet. Mielestäni lapsilla ei ole liikaa luotettavia aikuisia.

Sara.-

Näkökulma tämäkin: Minä myös olen sitä mieltä että mitä useampi rakastava ja välittävä aikuinen lapsen elämässä on, sen onnellisempi lapsi on. Suurempi tukiverkosto, jos vaikka vanhemmille sattuu jotain...

Nuorena äöitinä esikoisen saatuaan sitä kuitenkin haluaa rakentaa oman pesänsä, olla lapselleen se ainoa oikea jne. Niin minäkin halusin ja loukkaannuin anopin tuppaantumisesta pahastikin toisinaan.

Kuitenkin nyt, lasten ollessa jo aikuisia, en voi kuin olla kiitollinen että näissä kaikissa elämän karikoissa lapsilla on ollut myös tämä mummi turvana ja tukena. Vaikeat murrosiät, kouluun ja harrastuksiin kuljetukset, omien menojeni aikaiset lapsenhoidot... Kuka siihe olisi parhaitenkäynyt kuin se mummo, jonka lapset ovat pienestä pitäen tunteneet ja joka kuuluu heidän elämäänsä. Mll:n maksullinen vieras hoitajako, joka on joka kerran eri ihminen?

Sitä ei vain ymmärrä lapsen ollessa vauva, että sitä ei pysty kuitenkaanyksin tai kahdestaankaan kasvattamaan, muitakin tullaan tarvitsemaan. Ja niille muille pitää antaa tilaa olla isovanhempia, eikä "käyttää heitä hyväkseen" vain kun itse tarvitsee lapsen hoitoapua.

ps. Ap. Tämän ei ole tarkoitus loukata sinua. Olen itse aikoinani ahdistunut anopistani, paljonkin, ja ymmärrän tuon tunteen. Älä kuitenkaan polta siltoja lapsen ja isovanhemman ja itsesi välillä. Läheiset ovat rikaus. Kaikilla niitä ei ole.

väsynyt=(

Jotenkin lohduttavaa löytää tämä ketju...

Siis käyn niin suuria ahdistuksia ja pelkoja ja alemmuus tunteita äitiydestä ja ihan siitä syystä kuinka anoppi hääsää ja häseltää ja arvostelee minua äitinä lapselleni. Mieheltä en saa tukea koska haluaa miellyttää äitiään, eikä tuottaa mieli pahaa äidilleen...(napanuora heidän välillä vahva)

Tilanne samankaltainen kuin alkuperäisellä kirjoittajalla ja siahilla.esim. Tullaan miten sattuu käymään ilman ilmoituksia(oli meillä vieraita tai ei), poikansa kanssa tiivis puhelin yhteys jotta tietää miten meidän päivät menee ja mitä ollaan tehty ym.
Pidetään itsestään selvyytenä, että kun anoppi käskee jotian ni se toteutetaan ym. ym.

Olen muutenkin niin ahistunut ja yksinäinen ja väsynyt tilanteeseen=( en saa tukea edes mieheltäni vaan hänkin pitää minua "outona" kun en halua nähdä anoppia joka päivä ja en haluaisi hänen sotkeentuvan meidän elämään KOKO AJAN ja kuunnella sitä "rivien välistä" tekstiä kuinka huono äiti minä olen...

Haluan että lapsellani on mummit ja ukit ja ne rakastavat lapsen lastaan, mutta se pitäisi tehdä niin että vanhemmat otetaan huomioon mielipiteineen ja arvoineen eikä heittäydytä "äidin" rooliin (anopin kohdalla)

Olen tällä hetkellä niin heikko "taistelemaan" tai puhumaan asiasta kun sairastuin itse pitkittyneestä uupumuksesta masennukseen joka taitaa olla vielä synnytyksen jälkeinen masennus vaikka likka on jo 1v 2 kk mut nyt puhkes aivan kaameena päälle.....

-väsynyt surumielinen äiti-