Neuvolaan

Menehän neuvolaan puhumaan mielialastasi ja masennuksesta. On täysin mahdoolista, että synnytyksen jälkeinen masennus jatkuu edelleen ja nyt näistä perheongelmista johtuen jo syventyneenä. Apua sinun täytyy saada ja sitä on, kunhan vain menet itse tekemään aloitteen oikeaan paikkaan. Neuvolassa nämä ovat tuttuja asioita, et ole ainoa nuori äiti itsetunto-ongelmineen ja anopin painostuksessa. Neuvolasta sinua opastetaan eteenpäin, ehkä varataan aikakin sinulle valmiiksi. Ota apu vastaan, turvaat sillä lapsellesikin hyvän ja tasapainoisen kodin.

Miehesi on vielä tukevasti kiinni napanuorastaan. Se olisi nyt aika katkaista. Hänkin tarvitsee tähän neuvoa ja tukea, sillä koska kuvio perheessä on aina ollut niin, että äiti sanoo ja määrää, muut tottelevat, ei hän näe siinä mitään outoa. Sinut on sulautettu siihe kuvioon ja ihmettelevät, kun pyristelet vastaan.

Olet nyt heikoilla masennuksesta johtuen. Tämä lisää vain anopin touhotusta, koska hän saattaa kokea olevansa jotenkin vastuussa teistä kaikista. Se olisi hyvin tyypilllistä tälle luonteelle ja hän nauttii siitä. Kunhan pääset purkamaan vyyhtiä ja miehesikin tulee mukaan asiantuntijan kanssa käytyihin keskusteluihinne, hänkin alkaa oivaltaa, miltä tämä sinun näkökulmastasi tuntuu.

väsynyt=(

...Asia on "hoidossa" masennuksen osalta. Tiiviit psykologin/sairaanhoitajan kanssa varatut keksusteluajat sekä lääkitys päällä...ainut vaan et vaikutus tulee niin hitaasti.

Voimia pitäisi kerätä tähän napanuoran katkaisuun tai ainakin ehdotelmaan miehen puolelta. Muuten tämä tilanne nielaisee miut mukaansa ja mie pyristelen siellä velloen pahaa oloa jonka toinen (anoppi) aiheuttaa...
Tiedän, että "ylireagoin" tilanteeseen vielä kovemmin koska mieli kipeä...mutta josko se tästä..joskus..

haluis niin säilyttää ehjän perheen niin että saa mieheltä tuen elämään ja lapsen kasvatukseen/arvoihin..
-surumielinen ja väsynyt äiti-

siah

Voi luoja miten kamalaa "väsynyt=("... Kirjoittelin tuolla ketjun alkupuolella omasta tilanteestani. Minulla on sentään miehen 100% tuki, mutta silti ahdistaa ja surettaa.

Yritin keskustella anoppini kanssa. Hän ei ota vastaan edes rauhallista keskustelua, ottaa marttyyrin roolin ja vähättelee tunteitani. Minä kuulemma pidän häntä vain sylkykuppina.

Yritin antaa hieman periksi ja vein lapsen hoitoon sinne. Vaippaa ei ollut vaihdettu, maitoa ei annettu kuuteen tuntiin,... Ihan kamalaa. Voisi edes luottaa siihen että hoitaa lapsen hyvin, mutta ei siihenkään.

Yritä sinäkin väsynyt tehdä selväksi miehellesi että hän menettää pian perheensä jos ei tahti muutu. Meillä suora puhe pikku hiljaa auttoi miehelle ja napanuora katkesi. Menkää vaikka perheneuvolaan, ulkopuolista voi olla helpompi kuunnella. Huuto ja mekastus harvoin auttavat.

Ollaan menossa naimisiin ja kauhulla odotan miten anoppi suhtautuu. Eiköhän se jonkun kohtauksen aiheuta =)

Neuvolaan

Sinne se mieskin pitää saada mukaan. Ei nämä solmut muutoin aukene. Nuoren isän pitää itse ymmärtää, mistä tässä on kyse ja se ei aukene, jollei ulkopuolista, puolueetonta ja asioita käsittelemään tottunut ihminen teitä auta. Perheneuvolat ovat hyviä paikkoja´näissä asioissa. Sinne kannattaa pyrkiä ajoissa eikä sitten vasta, kun kaikki on umpisolmussa. Menkää vaikka yksin ja houkutelkaa mies mukaan myöhemmin, jollei hän lähde heti. On myös miehelle suuren suuri etu ja apu, jotta nuoren perheen elämä alkaa sujua. Kaikki voittavat silloin.

Kaiken kiusaamisen kokenut

Hei "Anopin otteessa"!

Tekstisi toi karmaisevasti mieleeni 15 vuoden takaiset kokemukseni. Oma anoppini asuu - luojan kiitos - satojen kilometrien päässä, mutta hänellä ei perhe-elämämme alussa ollut minkäänlaisia tapoja. Hän teki kaikkensa pilatakseen meidän elämämme jatkuvalla tunkeutumisellaan - ja melkein onnistuikin. Varo venymästä liian pitkälle ja huolehtimasta anopin loukkaantumisista tuossa tilanteessa. Kokemuksesta suosittelen, että pistät yksinkertaisesti välit poikki joksikin aikaa. Teillä on oikeus omaan perhe-elämäänne - ette ole siitä mitään velkaa kenellekään.

miirulinu

Ongelmaisia anoppeja kai on maailma täynnä- mutta jos mennää siihen että jouluu haastamaan oikeuteen anoppinsa/äitinsä niin siinä sit ollaankin.
Neljä vuotta on välit olleet poikki, kerran oikeudessa jo tuomittu herjauksesta ja uhkailusta, turvakieltoa on- mikään ei auta. Nyt odottaa uusi oikeudenkäynti, anoppi on sitä mieltä että hän vi tehdä mitä haluaa ja tästä syystä verottaja on nyt lapsemme kimpussa. Ei kuulemma haittaa noin pientä jos merkintä tulisi luottotietoihin.....
Kiellot postin lähettämisestä ei auta- turvakielto ei pidä häntä tiedottomana...ensimminen lapsenlapsi on kuulemma hänen oikea lapsenlapsi ja loput on äpärälapsia ja minä psykopaatti.
Päivät on pelkoa ja ahdistusta, mieheni vihaa äitiään ja pelkää perheen puolesta. Saammekohan koskaan elää ilman stressiä ja huolta sekä pelkoa mitä seuraava päivä tuo tullessaan?????

Kilometrejä väliin

useampia satoja, niin väsyy se anoppikin asioitanne seuraamaan. Kalliiksikin se hänelle tulisi.

Kovin on päästään vialla, jos peräti lapsenlapsenkin asiat täytyy saada pilata.

äitiliinikki

heti kun käännän selkänui, anoppi on antamassa kolmekuiselle lapselleni jäätelöä, alkoholipitoista kakkua tms. Joten en käännä!

Asioista on puhuttu, näyttää menevän perille, mutta annapa kun taas tulee tilaisuus, niin anoppi on sotkemassa. neuvoo, hössöttää ja sotkee tosiaan. Hänen neuvojaan noudattamalla olisi esim. koko imetys tyssännyt alkuunsa. Sitä hän on "yrittänyt " useaankin otteeseen, mutta onneksi en ole uskonut vääriin neuvoihin. Sittenpä olen saanut kuunnella valitusta, kun en anna lapselle ruokaa, ei saa mahaansa täyteen ja kun ei saa edes korviketta antaa.

Eikä kyse ole vain vauvan ruuasta (imetys vastaan kakku + korvikkeet), vaan ihan kaikesta mitä eteen tulee heti kun nähdään: onko lakki hyvin, onko liian kylmä ulkoilla (kesällä...), eikö lapsi saa kotona ruokaa, on liian tuulista, itikoita, kuuma, pitäisi mennä vauvauintiin (en ehdi, pääse enkä halua), lääkäriin (turhaan, terve lapsi), pitää ostaa hirveästi turhaa tavaraa vauvalle, eikö ole jo sitä, kahta kappaletta tätä jne. ei ole, kun ei tarvita... Tarpeelliset tavarat onkin saanut ihan itse hankkia.

On noissa kestämistä, huhhuh. Mutta onneksi vauva on ihana ja mies ymmärtää ja oma äiti on järkevänä tukena tarvittaessa.

Appikin_on_oksettava

Meillä välimatkaa anoppilaan reilu 20km. Nähty viimeksi helmikuussa 08. Tyytyväinen tilanteeseen, sen enempiä asiaa puimatta.

Mummi täällä, hei!

Meitä mummejakin on joka junaan ja asemallekin jää vielä.

Kukin sukupolvi kasvattaa itse omat lapsensa. Mummit ja ukit ovat tarvittaessa apuna ja tukemassa vanhempien kasvatus- ja hoitotyötä - jos tarvitaan. Siis tukemassa vanhempien kasvatustyötä, ei ottamassa heidän osaansa ja tunkemassa itseään tilalle.

Vastuullisten vanhempien hoidossa lapsista tulee tasapainoisia ja on ilo katsella sellaista pikkuista ja vain nauttia mummuudesta ilman vastuuta! On myös totta, että ravintotietoutta on tullut paljon lisää ja vauvojen ruokinta muuttunut kovasti niistä suosituksista, joita itse saimme.

Hämmästelen kovasti mummoa, joka antaa pikkuiselle alkoholipitoista kakkua tai kahvia, nehän ovat pienelle myrkkyä. Kyse taitaa olla kiusanteosta vanhemmille ja ajattelemattomuudesta tai valtataistelusta, en muuten ymmärrä. Vahingoksi se lapselle on kuitenkin.

Pitäkää äidit rajanne tiukasti. Mummula on tervetullut apu, kun homma on terveellä pohjalla. Saa sanoa suoraan, jos hienotunteinen viesti ei tavoita. Ylenmääräisistä leluista ja muusta tilpehöörästä on lupa kieltäytyä. Ei vain ota vastaan. Sanotte ystävällisesti, että lapsi ei edes leiki niillä, kun tykkää enemmän leikkiä kaikesta kodin tavaroilla.

Laittakaa niitä ylimääräisiä romuja laatikkoon ja viekää kirpparille tai lastenkotiin, kyllä käyttäjiä löytyy. Samoin liikoja vaatteita.

Lapsi ei tule onnelliseksi tavarasta, vaan huolenpidosta ja rakkaudesta. Mummin sylissä on ihanaa, kun vanhemmatkin ovat siitä onnellisia. Tuppaavat isovanhemmat saavat vanhemmat vain hermostumaan ja sen aistii myös lapsi. Parempi harvemmin ja hyvää, kuin liikaa makeaa joka päivä!

miniä

Vanha ketju, mutta vieläkö joku tänne eksyisi.
Anoppi. Sepä se.
Olen jo prosessoinut päässäni että olen itse ahdasmielinen, sulkeutunut ja epäsosiaalinen yksilö kun en häntä aina oikein jaksa. Aikanaan kävimme mieheni kanssa usein anoppilassa kahvittelemassa. Ihan vaan istuskeltiin, juotiin kahvit ja jutusteltiin. Työ ja harrastuskuviot muuttuivat, aika oli kortilla, hyvä kun mieheni kanssa ehdittiin toisiamme nähdä niin joka kerta kun anoppilaan menimme tai viimeistään lähdön hetkellä alkoi marmatus, "kun ette te oo yhtään käyneet meillä, tulette taas pian käymään, mä jo sanoinkin että täytyy pyytää teidät syömään kun ette muuten tule" jne.. Sanoin monesti että useammin näen teitä kun omia vanhempiani ja ihan oikeasti viikolla ei ehditä mihinkään ja vkl na jos ollaan yhtäaikaa kotona, on syytä viettää yhteistä aikaa. Mutta ei, kun ei halua ymmärtää. Hän sanoi kerran hyvin ylpeänä(?) "tällainen mä olen, suunnittelen lasteni elämän eteenpäin on ne sitten kuinka vanhoja tahansa". Ja niin hän tekee, tosiaankin. Mutta kun minä en ole hänen lapsensa.
No aikansa hymyilin itsekseni että joo joo antaa toisen suunnitella, tiedän että mieheni päätä ei äiti käännä jos asiamme olemme itse tavallamme sopineet.
mutta kuinkas ollakkaan lapsen syntymä alkoi muuttaa mieheni asennetta..huomasin pikkuhiljaa kuinka äitylin "niksit ja ohjeet" syötettiin minulle- vain eri näköisessä paketissa kun suoraan anopin suusta tulleena. Anoppi kun ei kuulema enää uskalla minua neuvoa..vaikka tekee sitä aina kun näemme. Aloittaa kauniisti, sehän on ihan teidän asia mutta...ja lopussa vaahtoaa kuinka sä nyt ihan totta teet näin!!! Olen siis lapsen syntymän aikoihin tehnyt hiljaisen, huomaamattoman päätöksen että hillitsen yli-innokasta anoppia annostelemalla hänelle hyvin asiallisessa määrin "tietoa" vauva-arjesta.En hölpöttele ja juoruile saati soittele hänelle pitkin viikkoa. KUn olen huomannut että jos annan pikkusormen olen pian varpaitani myöten siinä suossa. Mieheni lopulta katkaisee aina höösäyksen minä en halua anoppia "ojentaa". Ja silti omalta osaltani olen tehnyt reviirini selväksi. Ei hän esim.änkeä soittamatta meille. En kuitenkaan tarkoita ettemme näkisi,he ovat lapseni isovanhemmat! ovat hoitaneetkin vauvaamme meillä. Mutta kun oltiin jo sänkyä petaamassa mummolaan ja vaipat kaapissa kun nyytti vielä masussa. "Kyllä me hoidetaan, menette ja olette kun ennenkin, kyllä me vauva hoidetaan!" Näin hän sanoi. Nyt osalla nousee karvat pystyyn kun Tuommoisesta en pidä, mutta kun halusin itse olla vauvani kanssa, en jättää hoitoon pariviikkoista! Ja yöksikin kuvitteli heti saavansa! siis oikeesti! Emme me tehneet lasta anopille, kuten hän aikanaan sanoikin että "tehkää nyt jo MULLE niitä lapsenlapsia!" Kamala kun tästä tulee pitkä enkä vielä ole päässyt edes asiaan! :) No, viimeksi kun olimme heillä kylässä vauva itki, anoppi hyppäsi pöydästä ottamaan syliin, ei tullut itkusta loppua, menin ja sanoin että anna minulle ja jatka syömistäsi. Niin ilme oli näkemisen arvoinen, mulla oikein alkoi kiehua! Hän hymähti, näytti niin pitkää naamaa kuin lapsi jolta olisi karkkia viety, kääntyi pois ja jatkoi hyysäämistä. Sanoin uudestaan että anna minä otan. Myöhemmin otin myös pois hänen sylistään ja anoppi tokaisi että "ei se haittaa jos huutaa, ei meillä ole mitään hätää." Sanoinkin että kun mua haittaa, haluan hänet syliini. Pikkujuttuja ehkä, mutta minä kai saan lapseni ottaa syliini jos haluan? Näitähän riittäisi..Anna tänne se, mummun oma kulta, ja appi taasen tokaisi että isin oma! Jep.. Huumorilla heitin että jos ei nyt ihan tolle linjalle, kiitos. Pointti kai tässä on se että anoppini on tottunut että saa haluamansa lopputuloksen niin miehensä kun lastensa suhteen. Hän utelee, soittelee,(miehelleni päivittäin) tivaa, ja painostaa. Mieheni saattaa sanoa tiukastikin aika usein että tämä ei ole sun asias. mikä on hyvä, mutta nyt tosiaan olen alkanut huomata että enenevässä määrin loppujen lopuksi äidin ja isän mielipiteen ohjailevat tietyissä asioissa mieheni toimia! Vaikka minä olisin eri mieltä. Anoppi on sanonutkin että "tuolle mun pojalle pitää vaan tarpeeksi marmattaa vaikka se suuttuisikin, kyllä se sit lopulta tekee niin!" Tosi kiva. Nykyään meillä siis tulee jopa kädenvääntöä kun minä olen eri mieltä mieheni knssa esim juuri tästä vauvanhoidosta (josta tiedän että mieheni kommentit ja ehdotukset peräisin anopilta..).
Ja sokerina pohjalla anopin suunnaton, peittelemätön kateus minun vanhempiani ja myös siskoani kohtaan, "mitä ne sitä hoitaa, niillähän on lapsenlapsia ennestäänkin, meillä ei" ja "sillä siskolla on kummilapsia ennestäänkin, meidän likka sylikummiksi,siitä pidät poika huolen!" voi luoja.. sanoin että kaikki kummit samanarvoisia ja sylissäpitäjää vaihdetaan välillä, mutta siskoni sanoi että anna olla. Olen vielä lisäksi yrittänyt joka kerta sanoa että varmasti saatte hoitaa, kun sen aika on. Ei näin pientä halua antaa hoitoon vaan siksi että mummo haluaa. Hienoa että lapsella on paljon rakastavia ihmisiä! mutta tällainen käytös, ohjeistaminen, ihan kun ei meillä olisi omia ajatuksia tai älyä hoitaa vauvaa tuntuu todella vieraalta. Omat vanhempani ovat niin toisenlaisia. korrektin kohteliaita, jos näin voi sanoa. Ei tuputeta, vaahdota, yritetä ohjailla lasten elämää.mutta tarvittaessa neuvotaan. Yhteyttä pidetään ja tavataan. ja täytyy myöntää että niin se vaan menee kun vauva on alkuun niin kiinteästi minun kanssa, samalla hän on enemmän omien vanhempieni kanssa kun mieheni vanhempien. Näin se vaan menee, ja anoppi ei pidä siitä että käyn vanhemmillani usammin kuin heillä..
Huh,
Helpottipa kun kirjoitin! :)

MIniä

Minusta Ap:n anoppi on läheisriippuvainen, yksinäinen ja sairas ihminen. Ehkä hänellä ei ole muita ihmissuhteita kuin aikuiset lapset ja lastenlapset? Isoäidit EIVÄT päätä lapsenlapsen kyläilyistä mummolassa. Vaan äiti ja isä päättävät. Anoppi tai oma äiti EI määrää, missä lapsenlapsi nukkuu.

Anoppini suhtautui ensimmäiseen lapsenlapseensa hyvin omistushaluisesti. Kun kyläilimme miehen kotona, anoppini yritti pakottaa lasta 2-3-vuotiasta yökylään. Hän vihjaili lapselle, että jos äiti ja isä lähtisivätkin kotiin ja lapsi jäisi yksin mummolaan, mummon ja vaarin hoitoon. Välimatkaa on useita satoja kilometrejä. Lapsi oli kauhuissaan ja itki, että hän lähtee äidin ja isän kanssa kotiin. Sanoin anopille päättäväisesti, että lapsen yökylään pakottaminen loppuu ja heti. En anna ikävöivää leikki-ikäistä mummolaan, anopin mielitekojen vuoksi.

Kuka lapsiperheen asioista päättää? Onko se äiti, isä, mummo vai vaari? Isovanhempien tulee kunnioittaa vanhempien tapaa ja kykyä hoitaa lapsia. Normaaliperheessä vanhemmat päättävät ja isovanhempien tulee se hyväksyä. Jos lapsiperheessä on alkoholiongelmia, perheväkivaltaa tai muita pahoja ongelmia, toki isovanhemmankin tulee olla huolissaan.

Inhoan appivanhempiani

Muistakaa myös, että kaikki isovanhemmat ja kummit eivät ole lapselle parhaita hoitajia. Isovanhempiakin on monenlaisia. Joillekin mummoille ja vaareille ei uskalla antaa lasta hoitoon edes päiväksi, saati yöksi. Minä en anna lapsiani anoppilaan yökylään. Lapsilleni on paljon parempia hoitajia kuin mummo ja vaari.

Anoppi ja appi eivät noudata ja kunnioita alkeellisimpiakaan toiveitamme lastenhoidosta. Mummolan ainut tavoite on laittaa lapsen normaali, tuttu ja turvallinen päivärytmi täysin sekaisin. Anopin ja apen mielestä lapset saisivat valvoa puoleenyöhön. Appi ja anoppi katsovat tv:n myöhäisohjelmia. Seuraavana päivänä lapset nukkuisivat puolillepäivin ja unirytmi on sekaisin.

Ruokarytmiä ei anoppilassa ole. Syödään mitä ja koska sattuu, vedetään nälkään välipalaa ja makeaa kaapeista ja jääkaapista. Käydään hampurilaisella, kun mummo ei viitsi ruokaa laittaa. Televisio ja tietokone ovat auki aamusta yöhön. Olen kertonut appivanhemmille, että televisiosta tulee paljon lapsille sopimattomia ohjelmia ja internetissä on paljon kyseenalaisia sivuja ja pelejä. Saan vastaukseksi ylimielisen olankohautuksen.

Minä en anna lapsiamme hoitoon moisille "isovanhemille". Lapsi ansaitsee tutun päivärytmin ja turvalliset aikuiset, jotka huolehtivat hänen ikätasoisista tarpeistaan. Meillä kotona leikki-ikäinen ei valvo puoleenyöhön. Ekaluokkalainen ei katso television väkivaltaelokuvaa. 10-vuotias ei pelaa väkivaltapelejä eikä istu tietokoneella viittä tuntia päivässä. Koska appi ja anoppi eivät ymmärrä perusasioitakaan, olkoot erossa perheemme arjesta. Pärjäämme hyvin ilman isovanhempien apuja eikä heitä lapsenvahteina tarvita.

MilliVanilli

Äideille ja anopeille: päästäkää lapsistanne irti ja antakaa kasvaa aikuisiksi. Älkää takertuko lapsiinne - suokaa heille oma elämä. Tuoreille anopeille: antakaa lapsille aikaa tutustua vauvaan - älkää rynnätkö neuvoinenne ja tyrkyttäkö itseänne kylään liian usein. Myös kasvatusoppeja jaelkaa säästeliäästi. Antakaa neuvoja vasta sitten kun kysytään.

MIniänketale

Ristiriitainen viesti. Kasvatuksesta päättää äiti ja anoppi saa silti syöttää lapsille mitä tahansa!
Omassa anoppilassa on Hällä väliä-touhua. Syödään mitä sattuu ja koska sattuu, ei ole ruoka-aikoja, ei unirytmiä, ei mitään järkeä lasten kanssa olemisessa. Televisio ja tietokone ovat lastenvahteina. Mies on jäävi puuttumaan vanhempiensa touhuiluun. Olisi helpompaa, jos mieheni sanoisi vanhemmilleen suoraan vastaan. Kun laitan rajoja mummolan älyttömille touhuille ja vaadin kyläillessä päivärytmiä, olen mummon ja vaarin mielestä paha miniä ja ilkeä äiti. Mummo haluaa toimia lasten kanssa omin päin = Kun äiti kieltää niin mummo antaa.

En anna lapsia hoitoon, se on ollut selvä ratkaisu. Ei tarvitse kiristellä hampaita, kun tiedän, etten voi sietää anoppilan omituisia tapoja ja mummon ja vaarin tapaa hoitaa lapsiamme.

Stressi..

Kyllä se vaan stressiä pukkaa, kun anoppi on tulossa viikonloppuna yökylään! Olen jo siivonnut vähän laatikoita ja kaappeja ja vielä kun ehdin pyyhkästä pölyt kirjahyllystä ja vaihtaa lakanat kaikkiin sänkyihin. Mies pesi jo lattiat ja hoiti kukat siihen kuntoon ettei äitillään ole kauheesti valittamista. Pitää leipoa kakkua ja varata kahvikupit aluslautasen kanssa; mummo tarvii aina aamulla kakkua ja kahvia kunnon kupeista.
Eli, aivan oikein, mieheni äiti, minun anoppi, on kamalaakin kamalampi päällepäsmäri! Puuttuu ihan joka-asiaan, siivoaa laatikot ja kaapit jos ne ei ole hänen mielestään siivottu kunnolla. Pesee pyykit ja lajittelee mieleisekseen ja sotkee lasten elämät aivan täysin omituisuuksillaan.
Me ollaan lähdössä pikkujouluihin ja anoppi tulee hoitamaan lapsia. Minä ja mieheni olemme päättäneet, että lapsilla pitää olla mummo ja siinä se, ainut syy, miksi jaksamme mummoa. Lapset rakastavat mummoa yli kaiken! Mummo on ihanan hössö lasten kanssa, lapset saa jätskiä ennen ruokaa ja keksejä päivälliseksi yms.
Kaikki äidin ja isän päätökset ovat paperia mummon käsittelyssä.
Yleensä katsomme läpi sormien kaikkia juttuja ja korjaamme vahinkoja sitten parhaamme mukaan.
Joskus tietysti kiehuu normaalia enemmän, esim jos mummo ei ole löytänyt ruokaa kaapista ja on ollut nälässä koko viikonlopun, näinkin on käynyt. Ei ollut raukka osannut perunoita keittää ja tehdä kanakastiketta vaikka olin tarpeet varannut. Lapset olivat eläneet kaupasta ostetuilla hampurilaisilla ja maksalaatikolla koko viikonlopun, niitä oli löytynyt pakkasesta, itse hän ei tietenkään sellaisia syö....
Edellä mainituista seikoista johtuen lapsemme näkevät ja tapaavat mummoaan *lakisääteisesti* : mummon syntymäpäivillä, äitienpäivänä, juhannuksena, jouluna. Ja muutaman kerran vuoteen yökyläillen joko mummolassa tai meillä kotona.
Ilman huumoria, olisimme tainneet vetää itsemme jo alas vessanpöntöstä monen monta kertaa......

erphjiapwnht

täältäkin siis sille, että omakin anoppi on vähän voivoi. Helpompi ja mukavampi olis ilman. Että semmosia vanhuksia, sääli!

Moonbell

Hei!
Miten teillä sujuu nyt kun tästä viestistä on jo pitkä aika? Toivottavasti käyt lukemassa tämän. Meillä on ihan vastaavanlaisen kaltainen tilanne oman anoppini kanssa ja ahdistus tuntuu vievän järjen. Minun anoppini on myös tuollaista saman tyyppistä omistavaa. Ei anna minun juurikaan pitää lasta sylissä ja kun yritän ottaa pojan häneltä että saisin syötettyä niin hän puristaa poikaa vain tiukemmin rintaansa vasten ja hätääntyneen vihaisesti tiuskii että hän syöttää. Ja sitten jo pyyhältää hakemaan soseita ennen kuin ehdin mitään siihen sanoa. Sama on ihan kaikessa. Ainoa mitä ei suostu tekemään on vaipan vaihto. Ja jos jostain syystä saankin keploteltua lapsen itselleni takaisin (ottaa lapsen aina väkisin sylistäni kun tulee pimpottamatta kylään ja marssii suoraan lapsen luo), hän seuraa perässäni kylki/olkapää/kyynerpää tiukasti minussa kiinni ja hönkäilee niskaan. Se on ahdistavaa. Etenkin kun anoppini haisee oikeasti PAHALLE. Minusta tuntuu pahalle, että jo toistamiseen tahtoisin perua häät vain koska anoppi ahdistaa minua niin vietävästi. On yrittänyt päsmäröidä häitämmekin, mutta olen yrittänyt tiukasti pitää hänet täysin ulkopuolella. Mutta se vika anopissani on että vaikka joku muu olisi päättänyt (etenkin jos kyseessä olen minä tai mieheni) jotain niin anoppihan tekee asiat juuri niin kuin itse tahtoo. Välittämättä toisten tahdosta ja haluista. Saa nähdä kuinka monta kertaa tässä tulee vielä itkettyä ennen kuin joudun hullujen huoneelle. Sekään ei tunnu auttavan että mieheni ja appiukko puolustavat minun kantaani. MIKSI näitä tälläisiä pitää olla olemassa??

Moonbell

Tämä kuvaa myöskin aika tavalla anoppiani. Ihanaa! En olekkaan hullu! Luulin että olen sekoamassa ja kaikki vika ja syy on minussa. :) Ihanaa huomata etten ole ainoa jolla on samassa paketissa ihanan miehen kanssa tullut kirous mukana. Tunnen omistuista mielipahaa ja syyllisyyttä siitä, että anoppi ahdistaa minua. Ilmeisesti vika ei kuitenkaan ole minussa kokonaan...

Lapsia monta

Minulla on nyt ihana anoppi. joka antaa meidän jo elää omaa elämäämme. Olemmehan jo mieheni kanssa yli 50 vuotiaita. Mutta oli aika kun appivanhemmat eivät antaneet lapsensa (poikansa) lähteä lentämään omilla siivillään. Olimme nuoria ja rakastuneita. Meillä oli opiskelupaikkakunnalla asunto, johon syntyi esikoisemme. Jokaisena viikonloppuna appivanhemmat hakivat meidät sieltä pois omaan kotiinsa, sanoivat ettei kukaan kerrostalossa viihdy. Mieheni alistui vanhempiensa tahtoon ja minä sen mukana. Ei ollut paljon tehtävissä.

Jos ei olisi lasta ollut niin mikäs siinä. Mutta kun anoppilassa annettiin koko ajan lastenhoito-ohjeita. Ei saa leikkiä vauvan kanssa, se oppii ruinaamaan syliin. Ei saa heiluttaa vaunuja nukuttaessa, vauva oppii siihen. Ei saa pitää sylissä, vauva oppii sylivauvaksi. Ja minä nuori äiti koitin lastani opettaa tavoille. Ei oppinut vaan oppi ruinaamaan syliin, oppi vaunujen liikutteluun, oppi vaatimaan. Kuten normaali lapsi tekee.

Nyt kun katson omaa lastenlastani jota tyttäreni hoitaa. On ihanaa nähdä äidin ilo. Ei hän ikinä pelkää leikkiessään lapsensa kanssa, että se oppisi pahoille tavoille.

Anopit ja appiukot ovat ihania olemassa mutta liika puuttuminen pilaa paljon. Minulle jäi ikuiset traumat siitä kuinka huudatin lastani. Työnsin lapsen syrjään kun tahtoi syliin, annoin huutaa vaunuissa itsensä uneen. Esikoisen syntyminen oli odotettu mutta appivanhempien puuttuminen kasvatukseen pilasi todella paljon.

Esikoiseni on poika, joka on tällä hetkellä 30 vuotias ihana ihminen, seurustelee, eikä saanut traumoja lapsuudestaan. Ainakaan vielä en näe niitä. Toinen lapseni on tytär joka on saanut esikoispoikansa. Tyttären lapsuus oli jo helpompaa koska emme olleet enää niin vahvassa talutusnuorassa ja saimme jo hitusen elää normaalia perhe-elämää.

yks anoppi minäkin

Mikäköhän näitä em: n kaltaisi anoppeja sitten oikein vaivaa? Onkohan niin että heidän oma elämätön elämänsä ja muut ongelmansa jotenkin pulpahtavat pintaan kun poikapolo itsenäistyy ja löytää vaimon? Ja kun syntyy lapsia niin heille se on jotenkin sellainen viimeinen etappi saada toteuttaa itseään, kysymättä keneltäkään onko sellainen ihan järkevää?

Jotenkin tuntuu ettei ole olemassa monia fiksuja anoppeja kun kuuntelee ystäviä ja puolituttuja.

Itse olen anoppi ja mummo, ja minulle on hirvittävän tärkeää että nuorenparin onni ja elämä on heidän omissa käsissään ja kovasti pidän siitä että osaavat itse hoitaa lapsensa niin hyvin. Ja kunnioitan täysin heidän ohjeitaan ja sääntöjään kun lapset ovat hoidossani. Joskus ruoka-ajoissa saattaa lipsua mutta pääpiirteittäin mennään ja tehdään niin kuin vanhemmat toivovat.

Anopeille, nykyisille ja tuleville, sanoisin että tärkeimpiä ja rakastavimpia asioita mitä voitte omalle jälkikasvullenne tehdä on KATKAISTA se napanuora itse. Ei ole rakkauden osoittamista riippua kiinni ja päällepäsmäröidä aikuisten lasten ja lastenlasten elämässä.

Lapsia monta

Juuri näin! Minä luulen että omat appivanhempani yrittivät uudelleen elää meidän kauttamme omaa nuoruuttaan, koska siihen aikaan miniät ja anopit ja pojat asuivat samaa taloutta. Maailma on muuttunut paljon niistä ajoista.

Minä näen myös monia äitejä, jotka ovat lapsiensa elämään takertuneet todella pahasti. Annetaan neuvoja jokaiseen asiaan vaikka niitä ei edes kysytä.

Minulla on 5 lasta ja nuorena koetusta anopin ja appiukon elämään puuttumisesta viisastuneena olen oppinut että neuvoja ei kannata jaella ellei niitä kysytä. En käske lapsiani kylään, ne kyllä tulevat itsestään ja mielellään. Lapset tulevat ilman kumppania tai ilman käymään enkä ihmettele että missäs toinen on. Lastenhoito-ohjeita en anna minkäänlaisia, nuoremmat ovat viisaampia ja hoitavat sydämellään lapsiaan oikein. Minulla on lämpivät välit vävyyn ja miniöihin.

Välillä tuntuu kun kuuntelee muita äitejä että tuntuukohan heistä siltä etten välitä lapsistani. Eräs äiti jopa läksytti minua siitä etten tiedä lasteni elämästä tarpeeksi. Se tuntui hyvin nöyryyttävältä.

yksi anoppi minäkin

Tämä läksyttäjä ei selvästikään ymmmärrä että äidin tehtävä ei olekaan urkkia kaikkea mitä AIKUISTEN lasten elämään kuuluu. Päällepäsmäriäitejä tuntuu riittävän tässä maassa/maailmassa!

Kummallista kyllä, vaiko luonnon lakia peräti, että ne aikuiset lapset perheineen joita äidit/ anopit
kunnioittavat ja arvostavat mm. antamalla heille omaa tilaa ilman että tunkevat joka käänteessä omia ajatuksiaan ja neuvojaan ja jopa vaatimuksiaan heille, ovatkin ne kaikista läheisimmät. Juuri näiden perheiden lapsenlapset tuodaan usein mummolle/vaarille hoitoon ja vanhemmatkin viihtyvät siellä hyvin ja lomat ja vapaa-aikaa vietetään yhdessä jne.

Kun aikuisten lasten vanhemmat ja juuri se äiti yleensä, on kovin kontrolloiva ja päällepäsmäri, jälkikasvu luonnollisesti haluaa ottaa etäisyyttä. Jokainen kohtalaisen tervepäinen ihminen haluaa hallita ja elää juuri sitä omaa elämäänsä.

Tiitu-tii

Lueskelin ketjua - en kovin tarkasti kylläkään - ja ajatukseni kävi omassa elämässäni. Minulla on kaksi poikaa, ihana aviomies, ihana anoppi ja vähemmän ihana oma äiti... Onneksi siis anoppi edes on kiinnostunut perheestämme ja auttaa aina tarvittaessa.
"Säännöt" olemme tehneet selväksi heti esikon syntymästä, eli ei makeaa, suolaista, teevetä (paitsi sallitut ylen lastenohjelmat), säännölliset kotoa opitut ruokailut, ulkoilut ja nukkuumaanmenot. Ja kaikki on mennyt loistavasti. Tokihan mummo vähän luistaa säännöistä, ja mehua + pullaa ja turhia tavaroita saa tavallista useammin, mutta olemme katsoneet tämän hyvin pieneksi haitaksi verrattuna siihen kaikkeen apuun mitä anoppi meille muuten tarjoaa.

Toinen asia minkä halusin tuoda esille poikien äitinä on se, että näissäkin monessa viestissä kerrotaan miten äidin äiti on paljon läheisempi ja hänen annetaan olla läsnä lapsen arjessa isän äitiä enemmän.. itseäni jo valmiiksi harmittaa tällainen asennoituminen, sillä onhan isällä ja isänkin puoleisella suvulla oikeus läheisiin suhteisiin (toki vanhempien ehdoilla - mutta mielestäni 100% tasa-arvoisesti äidin suvun kanssa) omien lastenlastensa kanssa!

Toivon todellakin, että omien lastenlasteni äiti on senverran avarakatseinen, että ymmärtää myös isän ja isänpuolen suvun merkityksen ja heidän kiinnostuksensa sekä lapsen kasvatustehtävässä (kylä kasvattaa vanhempien ehdoilla on mottoni tässä) että lapsen hyysäämisessä ja rakastamisessa!

Lapsia monta

Minulla ei vielä ole kokemusta kuin tyttären lapsesta ja odotan innolla sitä hetkeä kun jommasta kummasta pojastani tulee isä. Olen kuullut että se on ihan erilainen tilanne. Eräs mummo ihan selvin päin sanoi että tyttären lapset ovat rakkaampia kuin pojan lapset. Olin aivan pöyristynyt että onkohan se näin.
Itse en kuitenkaan usko että poikani lapset olisivat jotenkin vähempiarvoisia, en todellakaan.