Meppi

Moikka!

Halusin kysyä teiltä muilta tuosta vauvan saannin henkisestä puolesta.. Tunnetteko olevanne täysin valmiita koitokseen, siis lähinnä ensimmäistä lasta hankkivat (tai siitä haaveilevat)?!

Mua itteäni on piinannut vauvakuume jo siitä asti kun aloin seurustella mieheni kanssa noin vuosi sitten. Olen 23-vuotias ja mulla on vakkari työpaikka (miehellä on kanssa), eli päällisin puolin olisi puitteetkin kohdallaan.
Mutta välillä hiipii mieleen ajatus, että olenkohan valmis äidiksi. Lapsen saaminenhan on ihan mielettömän iso juttu, ja tuntuu että koko oma elämä pysähtyy siihen (vaikkei tietenkään niin käy). Tuntuu että pitäisi tehdä paljon asioita (esim. matkustella) ennenkuin perustaa perhettä.

Miten osaan olla yhtä esimerkillinen ja ""täydellinen"" kuin oma mutsini? Miten mahduttaisiin tähän pieneen kaksioon ja olisko tämä hyvä kasvuympäristö lapselle? Jne jne.
Kaikenmaailman kysymyksiä pörrää päässä, mutta päällimmäisenä kuitenkin upea ajatus omasta perheestä, yhteisestä vauvasta miehen kanssa.

Onko muilla epäröintejä? Tuntuu, että haluan jättää pillerit pois vaikka heti (mies on innoissaan, sanoo että aletaan yrittää heti kun mä olen valmis) mutta toisaalta en halua näinkin suuren asian kanssa hätiköidä. Jäänkö odottamaan päivää, jolloin aamulla herätessäni saan ahaa-elämyksen että ""nyt olen valmis, nyt musta tulee hyvä äiti"" vai pitäiskö jättää pilsut pois ja katsoa miten asiat omalla painollaan etenevät?

En tietenkään kysy teiltä mitä mun pitäsi konkreettisesti tehdä, haluaisin vaan kuulla teidän muiden ajatuksianne ja kokemuksianne - josko itsekin löytäisin helpotusta =)

:)

Kyllähän tuo perheen perustaminen, tai haave siitä, on sen verran iso juttu, että tulee sitä mietittyä. Olen ollut mieheni kanssa pitkään, lähes 10 vuotta ja olemme n. 30-vuotiaita. Opiskelin korkeakoulussa ja nyt olen ollut muutamia vuosia valmistunut ja työelämässä, vakituisessa työssä. Kaikki on siis ulkoisesti hyvin, omistusasunto jne. Lapsi on ollut toiveissa kohta vuoden, mutta ei näy eikä kuulu. N. 2 vuotta sitten minulla ei ollut minkäänlaisia haluja perustaa perhettä, vielä silloin, vaan vaadin aika pitkän ajan kypsyttelyyn. Olemme tehneet paljon asioita kaksistaan, matkustelleet jne. Nyt olisin valmis, mieheni on ollut jo useamman vuoden. Tässä vaiheessa ei enää epäröintejä ole tullut, kyllä se pieni tulokas on ollut niin kauan toiveissa. Eri asia on sitten, jos joskus siihen raskaustestiin ilmestyisi 2 viivaa - silloin voisi iskeä hetkellinen paniikki, että miten pärjää.

Omaa elämää ei kannata verrata keneenkään toiseen, ei omaan äitiin eikä keneenkään muuhunkaan. Asunnon kokoa tai asumismuotoa (vuokra, omistus jne) tärkeämpiä ovat vanhempien keskinäinen hyvä parisuhde ja valmius ottaa ja kantaa vastuu omasta lapsesta loppuelämänsä ajan. Asioilla on usein tapana järjestyä. Onneksi luonto on ollut niin fiksu, että odotusaika on pitkä, siinä sitä kypsyy.

Kukaan muu ei voi tietää teidän tilannettanne. Vuoden seurustelu on vielä aika lyhyt aika ja nuorena mieli voi muuttua, samoin kuin jokainen meistä ihmisistä muuttuu radikaalisti 20 ja 30 ikävuoden välillä. Ikä ei tietenkään ole ainoa kriteeri sille, onko perheenlisäykselle kypsä vai ei, moni nuori voi olla hyvä vanhempi ja moni iäkkäämpi heikompi.

Kuuntele sydämesi ääntä, tämä on kuitenkin erittäin iso asia. Raskaus voi alkaa heti tai sen alkamiseen voi mennä pitkä aika, siihenkin kannattaa varautua. Epäröinti on täysin normaalia, huolestuttavampaa olisi, jos mitään epäröintiä ei olisi :)

Meri

Et varmasti ole ainoa epäiröijä ja nuo samat kysymykset pyörii varmasti useamman meistä mielessä.

Tuohon kysymykseen ""olla valmis"" ei kukaan pysty sanomaan suoraa vastausta, niin kuin sen olit itse pohdiskellutkin.
Tuolla vauvahaaveet =)-ketjussa joskus aikoinaan pohdiskeltiin tuota pillerien jättöä ja yrityksen aloittamista benji-hyppynä (hyppynä suureen tuntemattomaan..).
Joku uskaltaisi hypätä suoraan suurempia miettimättä, toinen puristaa turvakaiteesta ""rystyset valkeina"".

Tuohon vertailuun esimerkillisestä ja täydellisestä äidistä älä koskaan lähde (älä ota turhia paineita ja odotuksia). Ole vain iloinen hyvästä roolimallista! :)

Jos oman mielipiteeni saan esittää, niin tuossa tilanteessa sinuna antaisin palaa!! (mutta en missään nimessä halua yllyttää hätiköintiin)
Itsellä ei tuossa iässä ollut asiat noin hyvällä mallilla, mutta nyt kolmenkympin ylittäneenä tuntuu jo että ne ""parhaat vuodet"" katosivat jonnekin.
Onneksi (ja toivottavasti) vielä ei ole liian myöhäistä minullakaan, mutta selvää on että tämän valmiimpaa minusta tuskin koskaan tulee.

äiti

Hei sinä äidiksi epäilevä. Itse olin 21 ja 23 kun sain lapseni. Voin kokemuksesta kertoa, ettei sitä sopivaa ajankohtaa lapsen hankkimiselle välttämättä tule koskaan. Aina löytyy jokin syy ""venyttää lapsen hankintaa"". Mielestäni millään muulla ei ole väliä kuin sillä että molemmat haluatte lasta tarpeeksi paljon. olette valmiit luopumaan "" vapaudesta "" esim. alkuun kahden keskeinen aika vähenee. Äidiksi kasvaa olemalla äiti. Jos pystyt luomaan lapselle turvallisen ja hyvän perheen niin selviät. Tällä hetkellä minulla on ihanat 4 ja 6 vuotiaat lapset. On edelleen päiviä jolloin tuntuu etten ole hyvä äiti, mutta ei koskaan enään etten olisi valmis tähän äitiyteen.