lapsille?

Me erosimme, koska miehelläni oli toinen nainen.
En ole vielä puhunut eron syistä lapsille mitään. Voinko kertoa lapsille, että isällänsä oli toinen? Oletteko te kertoneet?

mm

Kaikissa ohjeissahan neuvotaan aina vanhempia kertomaan yhdessä, että he ovat eronneet, koska eivät rakasta toisiaan, mutta lapsia kyllä.

No, ei se aina varmaan onnistu... Mutta koeta olla laittamatta syytä erosta exälle, vaikka sinusta siltä tuntuukin. Anna lasten säilyttää hyvä kuva isästä, sillä teidän parisuhdesotkut ei oikeastaan kuulu lapsille.

Lapset vetävät kyllä omat johtopäätöksensä asioista, kuuntele mitä he sanovat ja hyväksy heidän tunteensa sellaisinaan. Itse huomasin kaikkein parhaaksi repliikiksi sen, kun kerran hätäpäissäni en enää muuta keksinyt, niin sanoin olevani pahoillani, etten osannut olla isälle sellainen vaimo kuin olisi pitänyt olla. Lapset antoivat heti anteeksi ja tilanne laukesi siihen. En tiennyt olinko sanonut oikein vai väärin vai oikein väärin, mutta perheterapeutti sanoi, että sanoit juuri oikeat sanat siinä paikassa ottamalla vastuun lasten surusta itsellesi.

mr

Lapsia ei pidä rasittaa aikuisten asioilla. Vaikka olisi miten katkera exälle niin lapsille pitää hänestä puhua vain pelkkää hyvää, se on lasten etu ja muu ei tule kysymykseen.

Juuri näin

Kuten edellinen sanoi. Lapsille ei tarvitse kertoa eron syytä kyllä ne huomaavat, kun käyvät isää tapaamassa, että siellä on toinen nainen, jos ovat jo muuttaneet yhteen. Isommat lapset kyllä osaavat laskea 1 + 1 ja näin ollen saavat selville eron syyn.

Viviann

Riippuu vähän lapsen iästä. Eli sen mukaan kerrot, mutta asiallisesti. Eli että teidän tai isän rakkaus on muuttanut suuntaa. Ei tietenkään mitään mustamaalausta, mutta ei kai nyt omille lapsille voi ihan satuja kertoilla tai pitää pimennossa.

mm

Ei tarvitse pitää pimennossa eikä kertoa satuja, mutta lapsen kannalta jonkun pitää ottaa vastuu erosta. Jos molemmat vanhemmat syyttelevät toisiaan, lapsi on siinä välissä ikävästi. Äiti sanoo, että ero johtuu siitä että isällä on uusi nainen. Arvatenkin isä sanoo puolestaan, että hänellä on uusi nainen, koska äitinne kanssa oli täysin mahdotonta elää? Yksi parisuhde on päättynyt. Toinen on alkanut. Mutta minusta ne asiat pitäisi pitää erillään eikä sotkea niitä toisiinsa.

Ymmärrettävää on tuollaisessa tilanteessa tuntea itsensä erittäin loukatuksi, mutta se ei yhtään lievitä oloa, että laittaa koko eron toisen osapuolen syyksi. Koeta etsiä itsellesi tukea eron käsittelyyn ystäviltä tai eroseminaarista tai jostain muualta. Tsemppiä! Kyllä siitä selviää hengissä...

Satu

Alkuperäinen, aloita heti ensimmäisestä lauseestasi. Eli te erositte kun te ette osanneet hoitaa liittoanne oikein, ette siksi että miehelläsi oli toinen nainen.

Eli koita ensin itse ajatella siten, että mies ja sinä olette ne syylliset siihen että rakkaus ja välittäminen loppui.

Vasta sitten olet valmis sanomaan lapsille, että isä ja äiti ei enää rakasta toisiaan, mutta rakastetaan teitä silti aivan valtavasti.

sari

Meillä kaksi vanhinta (4 lasta 3-12 v) näkivät tilanteen sellaisena kuin se oli, eikä eron syistä ollut epäselvyyttä heille. Kuviot ovat moninaiset. Monesti on syynä se, ettei osata oikein huolehtia parisuhteesta, jotkut ovat sitten niin itsekkäitä, että menevät hakemaan sitä hupia muualta, kun arkielämä ei niin viehätä.

Mies siis lopulta tunnusti jo pitkään näkyneen tosiasian, ja vielä yritettiin yhdessä. Kaikkea ei vain tarvitse sietää, joten kun sain tietää (seurasin miestä salaa naisen kämpille) suhteen jatkumisesta, tuli lähtöpassit saman tien.

Katkeruuttaan ei saisi näyttää lapsille, vaan pitäisi olla hymysuin ja kehua ja puolustella isiä... joka ei moneen kuukauteen edes halunnut tavata lapsia, koska uusi naikkonen oli tärkeämpi (asui 10 km päässä). Vaikeaa vain olla iloinen ja positiivinen, kun on ihan rikki ja masennuksesta voimaton.

Lapsille voi kertoa totuuden, kunhan ovat tarpeksi isoja, muttei tietenkään saa rasittaa heitä omilla murheillaan.

Tuota, tuota..

Miksi sinun pitää kertoa asiasta lapsille? Laita mies vastuuseen ja kertomaan tilanne. Ja vielä parempi, jos annat lapsetkin miehen mukaan ja alat itse viikonloppuäidiksi.

Tai sitten kerrotte miehen kanssa kahdestaan lapsille asian laidan. Olen kannalla sillä, että lapsille pitää kertoa totuus. Ja teidän totuutenne on teidän totuutenne, eikä siihen kukaan ulkopuolinen voi mitään sanoa.
Minusta on emotionaalisesti väärin ryhtyä kehumaan lapsille miestä, joka on jättänyt vaimon ja lapset, olipa syy mikä tahansa. Puhu siinä keinohymyllä lapsille hyvästä isästä, vaikka sydän on vereslihalla. Turhaa morkkausta pitää tietysti välttää ja antaa lapsille toivoa siitä, että näinkin pärjätään.
Hulluksihan ihminen tulee, jos joutuu olemaan epärehellinen itselleen ja lapsilleen.

just

että lapset niin kuin käytännössä saavat nähdä iskän vaihtaneen äidin ja heidät johonkin uuteen naiseen.
että ihan jätetään kertomatta..voi jyssäys sentään mitä kirjoittelua.

kerroin

Pakkohan se oli, kun isää ei joululomalla kotona näkynyt ja lapset 6,9 ja 11 v. ihmettelivät. Pienellä paikkakunnalla he kyllä jo muutenkin olivat kuulleet huhuja kavereiltaan, joten ei se heille yllätys ollut. Varsinkaan, kun isä haukkui äitiä, siis minua, kotona koko ajan huoraksi, toivoi kuolemaani yms. mukavaa.
Miksi lapsia pitäisi pitää pimennossa asioista, jotka koskevat heitä? Kotona he voivat rakastavassa ilmapiirissä purkaa pahaa oloaan äidilleen ja kysyä kaikkea ja kaikesta. Miksi heidän pitäisi olla ulkopuolisia ja kärsiä yksin ja hiljaa????? Ja heille tulee turvallinen olo, kun he tietävät, ettei äiti lähde ja jätä heitä isän tavoin.

Just niin

Enpä ole omalle lapselleni kertonut vaikka meillä kävi juuri näin. No lapsi tosin oli noin 3 vuotias siinä vaiheessa, kun tämä tahtui. Nyt lapsi on koululainen ja isä tämän uuden kanssa naimisissa eikä edelleenkään ole sen tarkemmin eron syytä kerrottu eikä ole ollut tarpeenkaan.

m

""Minusta on emotionaalisesti väärin ryhtyä kehumaan lapsille miestä, joka on jättänyt vaimon ja lapset, olipa syy mikä tahansa. Puhu siinä keinohymyllä lapsille hyvästä isästä, vaikka sydän on vereslihalla. ""

Aikuisen pitää todellakin laittaa omat katkerat tunteensa sivuun ja vakuuttaa lapselle, että isä rakastaa heitä vaikka onkin pois, mikään muu ei voi tulla kysymykseen jos ajatellaan lapsen parasta. Aikuiset riidelköön omat riitansa ja mitä niihin liittyy, kukaan ei riitele yksin eikä ole yksin syyllinen joten jos lapsille aletaan kertoa kaikki eroon johtaneet syyt niin molemmilla varmasti riittää kertomista puolin ja toisin joten sille tielle ei pidä lähteä.

Tuota,tuota

Työni puolesta tiedän, kuinka tärkeää totuuden kertominen ja rehellisyys on suhteessa lapsiinkin. Monesti oletetaan, että lapsia säästetään joltain pahalta, kun heille kerrotaan muunneltua ja kaunisteltua totuutta.
Asia on kuitenkin niin, että lapset vaistovat paljon enemmän kuin me vanhemmat ymmäretäänkään. He tiedostavat aikuisen pahan olon hymynkin takaa.
Lapset ovat sitä paitsi eläneet perheessä, jossa on huudettu ja riidelty. Miten tämä asia unohtuisi lapsilta eron hetkillä? Onko ikävä vanhempi muuttunutkin yhtäkkiä mukavaksi ja hänestä puhutaan pelkkää hyvää? Onko perheen jättävä vanhempi yhtäkkiä rakas ja välittävä aikuinen?
Jos näin olisi, ei hän lähtisi perheen luota, vaan kykenisi rakentamaan uutta rikkoutuneen tilalle.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, on aiheetonta parjaamista ja syyllistämistä vältettävä. Totta on kuitenkin puhuttava ja mieluiten molempien vanhempien läsnäollessa.
Lapsille ero on aina menetys, suurempi menetys kuin aikuisille. Lapset myös esittävät urheampaa kuin ovatkaan pitääkseen vanhemmat tyytyväisinä ja etteivät aiheuta heille enää lisää huolia.
Jos kyetään puhumaan totta ja kohdataan elämä sallien kaikki tunteet-myös aikuisille-on uudenlaisen elämäntilanteen hallinta helpompaa kaikille osapuolille. Epärehellisyyteen rakentuva elämänhallinta murenee vähitellen käsiin ja se on myös lapsille hyvin epäsuotuisa malli kasvun kannalta.

mm

Ei tarvitse kertoa muunneltua totuutta. Kyllä lapsi muodostaa asioista omat käsityksensä ja hänellä on siihen oikeus. Perheterapeutti neuvoi minua selittämisen sijasta kysymään lapselta miltä hänestä tuntuu. Ja hyväksymään lapsen tunteet sellaisena kuin hän ne kertoo, sillä se on lapsen totuus hänen tunteistaan.

mr

""Miten tämä asia unohtuisi lapsilta eron hetkillä? Onko ikävä vanhempi muuttunutkin yhtäkkiä mukavaksi ja hänestä puhutaan pelkkää hyvää? Onko perheen jättävä vanhempi yhtäkkiä rakas ja välittävä aikuinen?""

Ompa yksipuolinen näkemys asiasta, että lähtijä on aina yksin syyllinen ja sitä saa näinollen haukkua lapsille , entä sitten toinen osapuoli, hänellä on varmaan oma näkemyksensä erosta koska kukaan ei yksin tappele, ja hän sitten haukkuu lähivanhempaa lapsille, onko se oikein?

Lapsille pitää kertoa erosta miel. jo etukäteen ja ainoa asia mikä lapsia kiinnostaa on se, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä, hän ei menetä kumpaakaan vanhempaansa ja ero ei ole hänen syynsä. Kaikki muu on katkeran eronneen osapuolen psyyken hoitoa mollaamalla toista osapuolta lapsille ja näinollen lapsen käyttämistä välikappaleena toista vastaan ja oman olon parantamista.

Tuollainen on edesvastuutonta aivopesua yrittää saada lapsi toista vanhempaansa vastaan ja jos tuollainen ajatustapa on yleinenkin en enää lainkaan ihmettele erolasten pahoinvointia.
Lapselle ero on todellakin aina menetys ja sitä lisätään vielä mollaamalla toista osapuolta niin se on lapselle vielä isompi menetys.

Tuota, tuota

Näinhän minä yritin kertoakin, että turhaa parjaamista tulee välttää ja että erosta olisi hyvä puhua molempien vanhempien läsnäollessa.

Miten lapsi voi kuvitella, että häntä rakastetaan, kun hänen elämänsä eron takia murenee--ainakin tilapäisesti. Lapsi on menettäjä, vaikka vanhemmat kokisivat olevansa voittajia päästessään pieleen menneestä parisuhteesta ulos.

Tuota,tuota

Kirjoitinkin aikuisen tunteista eli siitä, ettei tee hyvää puhua lapsille hymyssä suin sydämen ollessa vereslihalla.
Siis aikuinenkin voi näyttää tunteensa lapsille ja kertoa, että on paha olla. Samalla tai ainakin vähitellen on yritettävä ylläpitää tunnetta siitä, että näinkin selviämme.

mm

Aikuisilla on yleensä tarve selittää lapselle omat syynsä ja motiivinsa, mutta kuinka moni on valmis kuuntelemaan ja hyväksymään lapsen tunteet? Aikuinen ikään kuin käyttää samalla lasta omana terapeuttisena roskakorinaan, jonka pitää hyväksyä aikuisen kertomusen sellaisenaan.

Lapsen omat tunteet jäävät möykyiksi hänen sisälleen eikä hänellä ole ketään kenelle ne purkaisi, sillä erovat aikuiset ovat usein niin syyllisyyden ja tuskan repimiä jo muutenkin, etteivät kestä omien tunteidensa lisäksi lapsen tunteita. Lapsi pääseekin usein omasta eroahdistuksestaa eroon vasta aikuisena hakeutuessaan tilittämään lapsuuden aikaisia tuntemuksiaan terapeutille ja tullakseen siten hvyäksytyksi omine tuntemuksineen.

Rakkautta on kuitenkin hyväksyä toinen tunteineen sellaisenaan. Aikuisten ei loppujen lopuksi edes tarvitsisi vakuutella, että lasta rakastetaan, jos näyttäisivät sen konkreettisesti omilla toimillaan. Sanat ilman tekoja ovat merkityksettömiä.

Tuota,tuota

Siinä olen samaa mieltä. Teot kertovat enemmän kuin puheet.
Lapset jäävät todellakin erotilanteissa syrjään, kun aikuiset keskittyvät oman itsensä koossapitoon. Aikuiset myös lohduttavat huonoa omatuntoaan ajatuksella:kyllä ne lapset sopeutuvat. Eipä heillä tietysti vaihtoehtoa ole, mutta siitä sopeutumisesta kyllä ammattilaisina olemme eri mieltä.

Niceday

Kerro ensin perusasiat: eron syy ei ollut lapset. Lapset ovat minäkeskeisiä, ja kuvittelevat, että elämän tapahtumat pyörivät heidän kauttaan. Eron hetkellä voivat mietiskellä, teinkö jotain sellaista, että isä suuttui ja lähti. Eli ensiksi vapauta lapsi tästä taakasta.
Toiseksi kerrot, että rakastat lapsia ja että isäkin rakastaa (jos ei älyä itse kertoa)
Seuraavaksi käytännönasiat, missä asutaan, vaihtuuko hoitopaikka tai koulu, miten usein tapaa isäänsä, jne

Vanhempien eron syy, omakohtaisten kokemusteni mukaan, kiinnostaa lasta pitkään. Jos ei saa kunnollista, järkeenkäypää selitystä, niin lapsi voi kysellä pitkäänkin,tarkentaa asiaa. Meillä ei kummallakaan ollut uutta suhdetta eron syynä, mutta kokisin, ettei lapselle kerrota sitä, että isällä on uusi nainen. Vaan syy, miksi liitto ei onnistunut; esim. jatkuva riitely,ettei asioita osattu selvittää, kommunikointiongelmat, luonteiden erilaisuus jne. Voi olla paljon erilaisia syitä, tuskin koskaan syy on vain toisessa! Huonoksi ihmiseksi ei tarvitse leimata kumpaakaan.

Isä ei petä lastaan vaan vaimoaan. Äiti ja lapsi ei ole sama asia!

Minusta ainakaan pieni lapsi ei käsitä myöskään käsitettä ""rakkauden loppuminen"". Sellainen selitys voi herättää pelon, loppuuko äidin/isän rakkaus lapseenkin, aiheuttaa pelkoa toisenkin häviämistä arkielämästä ja voi aiheuttaa voimakasta takertumista kotiin jäävään vanhempaan. Nuoren käsitys rakkaudesta on taas erilainen kuin aikuisen ja voi aiheuttaa tuolla selityksellä omia ongelmia hänen omiin seurusteluihin.

Jaksamista ap.kysyjälle vaikeassa elämäntilanteessa!

Näin meillä:

Meillä isä lähti toisen naisen kanssa asumaan suoraan luotamme. Lähtö tuli kaikille yllätyksenä, myös minulle, ja isä ei suostunut yhdessä kertomaan lähtönsä syitä, ei edes sitä että jättää meidät. Olin yksin oman selviämiseni kanssa, mutta jouduin yksin hoitamaan myös lasten selviämisen.

Olin olevinani viisas äiti ja kerroin lapsille, että heidän isänsä on hyvä mies, rakastava ja ei vain halua elää minun kanssani. Lapset eivät tienneet uudesta naisesta mitään, koska katsoin että minun asiani ei ole hänestä kertoa. Eikö mennyt ihan kaikkien sääntöjen mukaan? paitsi:

Nuorimmat lapseni, 8- ja 9-vuotiaat ymmärsivät asian lapsen lailla: koska isä on hyvä mies, mutta on jättänyt meidät, eikä tapaa meitä enää kuin puhelimessa korkeintaan, on meissä vika. Emme olleet tälle ihanalle isälle tarpeeksi hyviä jotta hän olisi jäänyt luoksemme. Näin he ajattelivat aivan ilman aikuisten provosointia. Ja koska häpeä huonommuudesta oli kova, ei asiaa voinut sanoa julki, ei edes äidille, joka juuri ole kertonut, että isässä ei ole mitään vikaa. Kenessä on vika kun perhe hajosi? lasten mielestä heissä.

Kun etenkin toinen lapsista vähitellen masentui vaarallisesti: valvoi yksin yöt itkien, ei jaksanut koulussa, ei edes jaksanut pestä itseään, heräsin vasta tajuamaan tilanteen lapsen kannalta. Kysyin asiaa terapeutilta, joka myönsi ajatukseni oikeiksi: lapset kokivat niin suurta syyllisyyttä isän katoamiseen, että jotain oli tehtävä.

Otin lapset yksitellen juttelemaan ja kumpikin purskahti itkuun kun aloitin keskustelun erosta ja isästä. Selvisi se seikka, minkä olin arvannut: lapsi oli jäänyt kuitenkin yksin surussa, tavallaan, vaikka olin tehnyt kaikkeni jotta saisin heidät jaloilleen. Keskustelussa sanoin rehellisesti, että isällä on toinen nainen, isä on jättänyt sen vuoksi meidät, ei sen vuoksi että lapset olisivat huonoja ja kelpaamattomia. Lupasin, että en tule koskaan, en ikinä hylkäämään heitä, ja sen lupauksen pidän.

Lupasin myös, että he saavat olla asiasta vihaisia: isälleen sen vuoksi, että jätti ihanat lapsensa ja vaihtoi meidät uuteen perheeseen. Lapset saavat myös olla vihaisia minulle, koska en pystynyt tätä estämään. Sovimme myös keinot, miten vihan voi purkaa loukkaamatta toisia tai itseään. Lupasin myös että minulle saa raivota myös silmäkkäin, en mene rikki.


Tämä oli käännekohta lapsille. He purkivat ulos pettymystään ja pahaa mieltään, olivat vihaisia ja surullisia ja vähitellen sain heidät tasapainoon. Erosta on nyt neljä vuotta, isällä on jo ties kuinka mones ""äitipuoli"" käytössä, ja senkin lapset ovat ottaneet lopulta fiksusti: ei kannata kiintyä isän tyttöystävään, kun se kuitenkin seuraavalla tapaamisella vuoden kuluttua on vaihtunut toiseen. Ja näinhän se varmaan on, lapsen kannalta katsoen.

mm

Niinpä, lapset kyllä aistivat ""totuuden"" aikuisten teoista ja siksi niillä selityksillä ei ole paljon merkitystä. Sinähän toimit aivan oikein, kun annoit lasten itkeä ja olla vihainen, sitähän me aikuiset emme tahdo kestää millään, vaan lapsille sanotaan, että älä itke.

Tuota, tuota

Kyllä lapsille kannattaa olla rehellinen. Epätietoisuus ja -varmuus ovat tuhoisia asioita pitkällä tähtäimellä.
Tunteet saa näyttää sekä lapset että aikuiset. Kyllä aikuinenkin saa näyttää pettymyksen ja turhautuneisuuden, jos siltä tuntuu. Padotut tunteet kun pyrkivät kasautumaan ja ryöpsähtävät sitten hallitsemattomina ulos.
On totta-kuten joku kirjoitti-että aikuisen on ahdistavaa ottaa lapsen itku ja tuska vastaan. Kun on pitelemistä omassa itsessään, on lapsen suru todella raastavaa. Mutta siltikin pitää itkeä ja surra silloin, kun sen aika on.

Onko lähteneen osapuolen tilanne sitten helpompi eli pääseekö kuin koira veräjästä?
Etäisyys tietysti auttaa...

En tiedä kokemuksesta, kuinka lapsi ajattelee toisen vanhemman jätettyä perheen. Omakohtaisesti en ole tuota lapsuudessani elänyt.
Olen kuitenkin nähnyt ja kuullut lapsen pettymyksen, kun isä on häipynyt omille teilleen. Tietysti, jos isä on ollut alkoholisti, aggressiivinen tai muuten laiminlyönyt perhettään, on joskus jopa helpotus, kun perheeseen koittaa rauha tuollaisen häivyttyä. Siltikin, lapsella on yhdet ainoat oikeat vanhemmat, joten menetys se on kehnonkin vanhemman menetys.
Lapsen etu on, jos pystyy pitämään vanhemmat erosta huolimatta. Kypsyyttä tämä kyllä vaatii sekä äidiltä että isältä.

mm

Ei se aina ole mies, joka lähtee :)

Mä olen lähtenyt, mutta lapset jäivät mulle, vaikka olisin toivonut, että isä olisi enemmän tavannut kuin joka toinen viikonloppu. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei lähtijä pääse sen helpommalla, kyllä syyllisyys painaa lähtijän harteilla. Ja uskon, että se perheensä jättänyt isä kärsii myös, mutta kätkee sen surunsa tai ei uskalla edes kohdata sitä. Mies, joka vaihtaa naista kuin paitaa ei ole varmastikaan kovin tunteiltaan kypsä ihminen, mutta ei uskalla edes itselleen myöntää sitä niin kauan kuin löytyy aina uusi nainen, jonka kelkkaan voi hypätä. Tämmöisen miehen oma lapsuus tuskin on ollut mitenkään kovin kaksinen - eikä hänelläkään varmaan ole ollut isää, joten isän mallin puuttuessa ei sen parempaan kykene itsekään. Eiköhän sen lähtijämiehen sisältä löydy myös pieni poika, joka ei koskaan ole päässyt isän syliin ja jolla on sisällään paljon itkemättömiä kyyneleitä tai jotain sinne päin...