äiti, ex, empaattinen

Enpä ole väittänyt että sinä nälvisit, mutta tällä(kin..) palstalla mielellään nälvitään milloin ketäkin jos sattuu vaikuttamaan vähänkään epävarmalta tai alakynnessä olevalta jo lähtökohtaisesti.

Yleistyksetkin tuppaa enempi olemaan ilkeän puoleisia, negatiivisia. Mielestäni taas elämän kokemuksen pitäisi avartaa asenteita ja ennakkoluuloja. Mutta jos kokemus on yksipuolista on vaara urautua vain tiettyihin ajattelutapoihin.

Olen ensisijaisesti lasteni äiti. Sen jälkeen olen mieheni ex. Ex-mieheni avioitui uudestaan, nuoremman tietysti kanssa, jolla ei ollut lapsia. Syy lapsettomuuteen oli biologista.

Hän oli kyllä tutustunut lapsiimme mutta yhteen muutto olikin kova paikka. Hän kokoi koko ajan olevan jotenkin alakynnessä kotonaan. Todenpohjaa oli kyllä sen verran että lapset käytti hänen epävarmuutta hyväkseen. Tuli puhuteltua lapsia useammin kuin kerran.

En ole sen naisen ystävä, mutta omalta osaltani pidin huolen, ettei kenenkään tarvitse kotonaan olla alakynnessa jos se vain minusta on kiinni. Sikäli oli, että olin vastuussa lasteni käytöksestä ja lasten isä oli miten sen sanoisi vastuuton - mikä osaltaan syy myös siihen miksi on exäni. Aikaa myöten nainen ja lapset alkoi tulla paremmin toimeen keskenäänkin ja rakkulat on parantuneet.

Tuolloin mietin monesti miltä minusta tuntuisi jos en olisi koskaan saanut näitä rakkaita lapsiani vaan jonkun miehen ja toisen naisen lapset siihen kiukkuilemaan. Siksi ehkä koska olen empaattinen ihminen perusluonteeltani halusin tukea sen naisen elämää kun kerran minulla oli paljon valtaa.

Toivon sen naisen ymmärtävän ettei lasten tarvitse olla biologisesti omia silti niistä voi välittää vilpittömästi. Lapsetkin ansaitsevat aikuiset jotka hyväksyvät heidät sen sijaan että välttelisivät, johtuen siitä mistä lapset tulevat tai mitä edustavat.

Nyxnyxnyx

Suurempi rakkaus omia kuin muiden lapsia kohtaan ei ole kapeakatseista ennakkoluuloa eikä valittu asenne. Se on faktaa.

Sinä, "äiti, ex, empaattinen" katselet asiaa äitinä, et äitipuolena. Oletat exäsi vaimon olevan omille biolapsillesi hyväksyvä ja rakastava aikuinen. Mutta kukaan ei niitä lapsia kuitenkaan rakasta kuin sinä ja heidän isänsä.

Hyvä, että olet tasoittanut hänen tietään lastesi elämään, vaikka asenteesi kuulostaakin enemmän ylemmyydentuntoiselta kuin empaattiselta, anteeksi vain.

Evalynn

[quote="äiti, ex, empaattinen"]
Toivon sen naisen ymmärtävän ettei lasten tarvitse olla biologisesti omia silti niistä voi välittää vilpittömästi. quote]

Eiköhän se nainen tämän ymmärrä, mutta se ei tarkoita että on jotenkin epänormaali vaikka ei puolisonsa lapsista välittäisi. Tämä menee samaan kategoriaan "tykkäätkö lapsista?" kysymyksen kanssa. En, en tykkää kaikista lapsista, en tykkää kaikista aikuisistakaan. Yhtä vähän pystyn välittämään samalla lailla (riitävän äidillisesti mutta ei kuitenkaan liikaa= tämä usein eksien ehto) kaikista lapsista. En välitä kaikista aikuisistakaan.

Aikuisen tehtävä ei ole välittää ja tykätä kaikista maailman lapsista. On hienoa jos puolison lapsiin sattuu tykästymään. Se on upea bonus hyvälle parisuhteelle. Uusperheen parisuhteessa ollaan kuitenkin ensisijaisesti sen parisuhteen eikä siinä pyörivien etälasten vuoksi. Ei ole syytä tuntea kalvavaa syyllisyyttä tai häpeää vaikka puolison lapsista ei tykkäisi tai välittäisi. Sekin on ihan normaalia.

Aikuisen ihmisen aikuinen vastuu on kuitenkin kohdella kaikkia lapsia hyvin ja oikeudenmukaisesti. Asiallisella kohtelulla ja perusystävällisyydellä ei ole yhtään mitään tekoa tykkäämisten ja välittämisten kanssa. Inhimilliset käytöstavat pitää kuitenkin olla kaikilla. Lapsilta voi odottaa vähemmän tapoja kuin aikuisilta. Lapsen huono käytös (vihamielisyys, töykeys, epäkohteliaisuus) ei kuitenkaan ole aikuisen oikeutus huonoon käytökseen.

On epärealistista asettaa itselleen tai muille vaatimuksia että näiden uusperheessä pitää ihastua ja tykästyä, välittää tai jopa rakastua puolison lapsiin. Se on paitsi epärealistista niin töykeää. Hyvää käytöstä on kuitenkin oikeus odottaa sekä biovanhemman ja lapsen välisen suhteen kunnioitusta ja kannustusta. Puolison suhdetta biolapsiinsa tulee kannustaa ja tukea, samoin biovanhempaa ei tule arvostella tai parjata lapselle.

Uusperheessä pärjää paljon paremmin kun antaa jokaisen päättää itse tykkäämisistään ja antaa oikeuden olla tykkäämättäkin. Toimeen pitää kuitenkin tulla ja ihmisarvoiseen kunnioitukseen on kyettävä. Jos näihin ei kykene niin kannattaa vaihtaa maisemaa.

evalynn

Eiköhän se nainen tämän ymmärrä, mutta se ei tarkoita että on jotenkin epänormaali vaikka ei puolisonsa lapsista välittäisi. Tämä menee samaan kategoriaan "tykkäätkö lapsista?" kysymyksen kanssa. En, en tykkää kaikista lapsista, en tykkää kaikista aikuisistakaan. Yhtä vähän pystyn välittämään samalla lailla (riitävän äidillisesti mutta ei kuitenkaan liikaa= tämä usein eksien ehto) kaikista lapsista. En välitä kaikista aikuisistakaan.

Aikuisen tehtävä ei ole välittää ja tykätä kaikista maailman lapsista. On hienoa jos puolison lapsiin sattuu tykästymään. Se on upea bonus hyvälle parisuhteelle. Uusperheen parisuhteessa ollaan kuitenkin ensisijaisesti sen parisuhteen eikä siinä pyörivien etälasten vuoksi. Ei ole syytä tuntea kalvavaa syyllisyyttä tai häpeää vaikka puolison lapsista ei tykkäisi tai välittäisi. Sekin on ihan normaalia.

Aikuisen ihmisen aikuinen vastuu on kuitenkin kohdella kaikkia lapsia hyvin ja oikeudenmukaisesti. Asiallisella kohtelulla ja perusystävällisyydellä ei ole yhtään mitään tekoa tykkäämisten ja välittämisten kanssa. Inhimilliset käytöstavat pitää kuitenkin olla kaikilla. Lapsilta voi odottaa vähemmän tapoja kuin aikuisilta. Lapsen huono käytös (vihamielisyys, töykeys, epäkohteliaisuus) ei kuitenkaan ole aikuisen oikeutus huonoon käytökseen.

On epärealistista asettaa itselleen tai muille vaatimuksia että näiden uusperheessä pitää ihastua ja tykästyä, välittää tai jopa rakastua puolison lapsiin. Se on paitsi epärealistista niin töykeää. Hyvää käytöstä on kuitenkin oikeus odottaa sekä biovanhemman ja lapsen välisen suhteen kunnioitusta ja kannustusta. Puolison suhdetta biolapsiinsa tulee kannustaa ja tukea, samoin biovanhempaa ei tule arvostella tai parjata lapselle.

Uusperheessä pärjää paljon paremmin kun antaa jokaisen päättää itse tykkäämisistään ja antaa oikeuden olla tykkäämättäkin. Toimeen pitää kuitenkin tulla ja ihmisarvoiseen kunnioitukseen on kyettävä. Jos näihin ei kykene niin kannattaa vaihtaa maisemaa.


muosk... uusein kun lainaukset meni ketuiks...

äiti, ex, empaattinen

Ei meistä kukaan tiedä kuinka paljon tai vähän hän pitää lapsistani. Ainakin on tehty se mihin on kyetty jotta tilanne olisi mahdollisimman hyvä. Lasten puheista ja asenteesta kyllä voi peilata miten heillä menee. Näyttää menevän hyvin ja se riittää minulle, koska välitän lapsistani. Moni on täällä purkanut huolia uusioperheiden kolmiodraamasta (vanhemmat ja toisen uusi), ja minun on usein pakko olla lukematta koska en voi ymmärtää miksi halutaan pahaa jollekin vaikka olisi ex tai nyx. Tai ehkä kirjoittajat ovat kovin nuoria tai pahimmassa tunnemyräkässä joka ajan mittaan hellittää.

Tietysti aikakin tekee tehtävänsä. Alkuajat on aina puolin ja toisin hakemista mutta kaikkeen tottuu. Vaikka jossain vaiheessa asiat alkoi sujua permmin olin silti pitkään silloin tällöin huolissani. Vähitellen pääsin eroon huolesta.

Jos ylemmyydentunnetta on se kun on tyytyväinen saatuaan aikaan sen mihin kykenee (olkoon se sitten vähän tai paljon) olen sitten sinun silmissäsi ylemmyydentuntoinen. Ihmeisiin en pysty enkä ehkä erityiseenkään, mutta haluan tehdä sen mihin pystyn jos on tarvetta. Olenko maininnut olevani Hyvä tai Erinomainen? Miksi ihminen ei saisi olla tyytyväinen itseensä realistisesti?

Ehkä et tiedä mitä on empatia. Sillä ei ole tekemistä ylemmyydentunnon kanssa mitään. Empatia ilmenee tahtomatta ja valikoimatta. Se voi viedä mukanaan, toiset lähtee avustustyöhönkin vain koska eläytyvät niin paljon heikompien asemaan. Tavalliselle ihmiselle riittää kun läheiset "joutuvat" sen kohteeksi, vaikka tunne eniten koskettaa sitä joka sen tuntee, eikä kaikki pysty osoittamaan empatiaansa vaan pitävät sen sisällään. Johtaako tunne tekoihin tai sanoihin on aina tapauskohtaista. Esimerkiksi tuttavani kertomus hänen tuttujen joutumisesta tsunamin uhreiksi tuntui minusta todella pahalta. Tiedän monia joita asia ei koskettanut, eikä siinä ole mitään pahaa. Ja kyllä joskus toivoisi ettei olisi niin herkkä näille tunneasioille, koska ne saattavat viedä yöunet. Järki on sitten se minkä kanssa päästään tasapainoon tai ainakin yritetään.

Jotenkin tuntuu ettei täällä ole kovinkaan montaa kirjoittajaa (lukijoista en tiedä) jotka kykenevät asettumaan myös toisen asemaan ilman katkeruutta, tai ainakaan sillä hetkellä kun kirjoittavat.

Nyxnyxnyx

Ylemmyydentuntoa on, että armeliaasti "autoit" ex-miehesi nyxää opettamalla lapsillesi käytöstapoja, koska sinulla oli valtaa ja vastuu niin tehdä. Tämän teit siksi, että olet niin empaattinen ihminen ja tunsit myötätuntoa tätä raukkaparkaa kohtaan?
Miten hän selviääkään elämässä ilman apuasi?

Käytöstavat yleensä opetetaan kotona jo ihan muutenkin ja se miten ihmisiä kohdellaan.

hyvin menee mutta menköön

Älä nyt viitti sössöttää turhasta. Anna edes joidenkin onnistua. Aina pitää kääntää joka asia toisen syyttämiseksi jostakin - eikä niin väliä mistä, kunhan saa syyttää.

Mitä pahaa siinä on, jos käyttää valtaansa ja mahdollisuuttansa hyvään? Sitä paitsi ihminen toimii AINA itsekkäistä lähtökohdista, tässä tapauksessa omien lastensa etujen vuoksi. Niin sen pitääkin olla. Jollei ihmisellä olisi edes hitusen oman edun mukaista syytä toimia, ei täällä kukaan tekisi mitään hyvää. Se ei ole ylemmyydentuntoa tai omahyväisyyttä tai itsekeskeisyyttä tai mitään muutakaan perin juurin negatiiviseksi miellettyä ominaisuutta. Se on sitä elämän elämistä niin, että saisi asiat sujumaan.

Joosepinpoika

Vielä ihmettelet mikä sun elämässä on vialla.
Kirjoitat käytöstavoista mutta itse et niitä edes tunne.

Nyxnyxnyx

Kiitos palautteesta.
Minä en ole väittänytkään itseäni empaattiseksi ja toisen parasta ajattelevaksi yksilöksi. Olen ihan tavallinen paskiainen, niin kuin suurin osa meistä, mutta onneksi tunnistan tilani.

Joosepinpoika

Tunnistathan myös sen ettet omalla käytökselläsi ja nimittelyllä muiden oloja pahenna ?
Kuitenkin menit kehuskelemaan elämänkokemuksellasi. Hukkaan kai sekin mennyt.

Nyxnyxnyx

Hukkaan kai se menee loppujen lopuksi koko elämä. Keitä meistä täällä todella tarvitaan? Ei ketään.
Osaltani keskustelu tässä ketjussa on nyt loppu, kun meni jo niin ohi ap:n aiheen, myös minun taholtani. Ei pitäisi provosoitua tuntemattomien ihmisten mielipiteistä, anteeksi.

evelynn

No hö :((( ja mä niin odotin sun kommentteja mun viestiini...

puoli sellainen

Ensiksi olin isän vaimo ja nyt olen jo papan vaimo, eli mieheni pojan lapset ovat meillä yökylässä aina tarvittaessa.
Ongelmia ei ole ollut, eikä ole vieläkään.
Voimme varmaan kaikki katsoa peiliin ja olla tyytyväisiä tähän tilanteeseen.
Olemme ilmeisesti koko sakki käyttäytyneet hyvin, koska niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Minua ei kutsuta mummoksi, onhan lapsilla kaksi mummoa.
Lapset kutsuvat minua etunimellä ja mieheni on pappa ja hyvä niin.
En ole koskaan tupannut itseäni äitipuoleksi, enkä myöskään mummopuoleksi.
Miksi tehdä asioista mutkikkaampia, kuin ne oikeasti ovat?

äiskyli

asdasdsdsdf

Mun mielestä et ole missään "huoltosuhteessa" miehesi lapsiin. Se on niin yksinkertaista.

asdasdsdsdf

Itse en vastaavassa tilanteessa esim. pyörittäisi kokonaan arkea (ruuanlaitto, pyykit, jälkien siivous, lasten harrastukset, valvonta) yksin, vaan mies pääasiassa vastaisi noista omien lastensa osalta. Toki käyttäytyisin asiallisesti lapsia kohtaan ja todennäköisesti niihin kiintyisikin ajan myötä, alkaisi jopa rakastaa. Mutta ei sitä mun mielestä pidä vaatia, että rakastaisit niitä kuin omia lapsiasi. Heillä kuitenkin on oma isä ja äiti.

Hyvänä roolimallina voi olla läheinen miehen lapsille, mutta en itse ainakaan ottaisi heistä "täyspäiväistä" vastuuta silloin kun olisivat luonamme. Se olisi miehen homma. Eivät lapset tästä kärsisi. Minä kuitenkin olisin ystävällinen heitä kohtaan, mutta musta ei vain olisi reilua, että yhtäkkiä mulla olisikin vaikka viisi lasta huolehdittavana ja kestittävänä kahden sijasta. Ihan sitä vaivapuolta vain ajattelen..

Ja adoptiota on tähän ihan turha rinnastaa (meille myös todennäköisesti tulee biolasten lisäksi yksi adolapsi ja uskon että häntä rakastetaan ihan yhtä paljon kuin muitakin).

yhenlainen

En osaisi tätä huushollia pyörittää jos suhtautuisin miehen lapsiin jotenkin niin että en heistä huolehtisi ja välittäisi, jos en ottaisi heistä vastuuta kun mies on pois. Kyllä heidät vaatetan ja leikitän ja koulutehtävistä huolehdin, aivan kuin omienikin kanssa teen. En koe sitä rasitteena, päinvastoin ilona kun muhun luotetaan. Lapset kunnioittaa mua aivan eri tavalla näin kuin jos vain isä ottaisi heistä vastuun. Perhe-elämämme on jotensakiin normaalia! Otan sen bonuksena kun nämä tenavat ovat joka toinen viikonloppu biologisen äitinsä luona, vähän kuin "hoidossa", jotta saamme aikaa olla myös kahden ukkokullan kanssa. Se miten siellä viikonloppuäitilässä toimitaan on yks hailee, kotona ollaan näin.

live&learn

Tottakai äp saa olla passiivinen! Tärkeintä on olla puoliso eikä mikään hemmetin äitipuoli. Ei ne lapset mitään äitipuoleja tarvitse kun niillä kerran on jo äiti!

Kun lapset tulevat isälleen on hoito/kasvatusvastuu isän. Uusi puoliso voi halutessaan auttaa mutta pakko ei ole. Päävastuu kuuluu olla biovanhemmilla. Oli ne millaisia tahansa (lastensuojelutapaukset erikseen). Isän uusi puoliso on isän uusi puoliso. Myös lapsille. Niin sen kuuluu ollakin. Olennaista on että lapset näkevät hyvän ja toimivan parisuhteen mallin ja että heidän vanhempansa pysyvät heidän pääkasvattajinaan kuten ennenkin. Vanhemmuutta ei tarvi eikä edes pitäisi jakaa uusien puolisoiden kanssa. Lapsillekin on selvempää että vanhemmuus pidetään vanhemmilla.

Uuden puolison asema ei ole helppoa varsinkaan jos toisella on lapsia ja itsellä ei, tai että yhteisiä ei ole. Tässä hiukan lukuvinkkiä: http://www.uusperhe.fi/ipk.html

Uusperheellinen kolmannessa polvessa

Kyllä minusta uusperheen idea on juuri lasten ehdoilla meno. Lapset on ainoita joilta ei ole mitään kysytty vanhempien erotessa eikä uutta kumppania valittaessa. Vähintä mitä heille on velvollinen tarjoamaan on luotettava ja turvallinen aikuishahmo. Nimitys "uusperhe" ehkä antaa jotain osviittaa konseptista? Ydinperhe on muutenkin verrattaen uusi keksintö (noin satavuotias), maailmanlaajuisesti katsoen paljon yleisempää on että koko suku/kylä osallistuu kaikkien lasten kasvatukseen. Vertailu biologiseen vanhempaan on turhaa, kyse ei ole mistään kilpailusta.

suitsaitsukkelaan

Luulenpa, etta jos ketju olisi toisinpäin, eli aloittajana olisi nainen, joka kertoisi, että hänen uusi miehensä ei välitä hänen lapsistaan ja ei osallistu mihinkään lasten ollessa kotona, niin nainen saisi kauhean ryopyn kirjeita, etta jata se sika, miten voit kestaa tuonlaista kaytosta omia lapsiasi kohtaan ja etta miehen kylla pitaisi hyvaksya koko paketti, koska kerran tiesi etta lapset ovat olemassa ennen kuin suhteeseen ryhtyi.

Mutta kun kysymyksessa on nainen ja lapset ovatkin miehen, niin niille ei todellakaan tarvitse olla mikaan uusio aiti, vaan ihan riittaa etta on miehen vaimo ja kohteleen niita lapsia kuin keta tahansa, koska onhan niilla omakin aiti.

Mina olen eronnut, entinen yksinhuoltaja aiti, jolla on uusioperhe ja olen myos avioeroperheesta, jossa isa meni uudelleen naimisiin ja he saivat kaksi yhteista lasta ja meni myos aitini uudestaan naimisiin, joten kokemusta asiasta on monelta kantilta.

Isan vaimo oli monesti kaytokseltaan minua kohtaan hyvin ilkea ja olen kokenut itseni taysin eriarvoiseksi sisarieni kanssa. Kun olin 15 vuotias paatin, etta mita mina sinne menen pahoittamaan mieltani, eli en enaa mennyt isani kotiin. Jos isani haluaa tavata minua niin tulkoon tapaamaan minua muualle. Nain sitten tietysti suhde sisariinikin on melko olematon, koska sita suhdetta ei koskaan syntynyt. Nyt aikuisena, isani yha pitaa yhteytta minuun viikottain, mutta sisariini ja heidan aitiinsa minulla ei ole mitaan sen kummempaa suhdetta, mita nyt joskus nahdaan kun isa tuo heidat mukanaan. Isani olisi toivonut, etta jommasta kummasta hanen lapsistaan olisi tullut lapseni kummi, mutta eihan siina mitaan jarkea ole, koska ei meilla ole sen kummempaa henkilokohtaista suhdetta.

Nyt minulla on yksi lapsi, jolle isani on paappa. Jos isastani aika ensin jattaa, niin hanen perheeseensa en todennakoisesti tule koskaan olemaan missaan yhteydessa, koska meilla ei kertakaikkiaan ole muuta yhteista kuin isa. Aitini meni myos uudelleen naimisiin ja hanen miehensa kohteli meita kaikkia (omiaan etta meita aitini lapsia) aina tasa-arvoisesti ja hyvin ja han ansaitsi lapseni syntyessa myos paapan-arvonimen. Aitini mies kuoli, ja aitini on miehensa aikuisten lasten yha erittain laheisesti tekemisissa, he ovat hanen lapsiaan yha, kuten meidankin perheenjasenia.

Itsellani on 6 vuotias lapsi. Mieheni on ottanut uusioisan roolin ihan itse, ilman pyytamatta ja minusta ei olisi mitenkaan mahdollista olla suhteessa mieheen, joka ei lapsestani tykkaisi. Miten voisin jakaa elamani jonkun kanssa, joka ei tykkaisi minun elamani tarkeimmasta asiasta ja joka on viela kaiken lisaksi osasta minua, joka on minun lapseni? Ymmarran, etta lapsetkin ovat omia persooniaan, ja ettei sita kaikista lapsista voi tykata, mutta kylla oman kumppaninsa lapsista pitaisi tykata ja jos ei siihen kykene niin pitaisi mielestani aikuisen jarjella tajuta, etta ehka siihen suhteeseen ei kannattaisi jaada.

vdvbvn

Mies vastaa lapsistaan sinä yrität jaksaa ylimääräisen hälinän. Se auttaa jaksamaan jos ajattelet, että uusiin lapsiin tutustuminen on omile lapsillesi rikkaus.

Ei ole pakko

Miehen puolisolla ei todellakaa ole mitään velvollisuutta millään tavalla huoltaa miehen lapsia. Ei vähääkään.

Minä huomioin lapsen sen tullessa sanomalla sille terve ja ostamalla sille jäätelön tai piirakkaa kahvilassa kerran-kaksi kuussa. Mitään muuta en sen eteen tee. En hae tarhasta. En katso sen perään sen leikkiessä. En laita sille ruokaa. En anna sille välipalaa. En leiki sen kanssa.

JOS teen pannukakkua tai jotain hyvää, sekin saa syödä. Koskaan en kuitenkaan laita sitä varten ruokaa. En ikinä. Voin tehdä ruokaa minulle ja miehelleni, mutta en lapselle, jos se vaatii yhtään ylimääräistä vaivaa, mitä minua ei sillä hetkellä huvita tehdä.

Mies valittaa, että on se raskasta, kun ei voi luottaa minun katsovan lapsen perään, jos hän on pihalla tekemässä hommia. No, se on voi, voi. Minä en jättänyt lapsia tekemättä sitä varten, että toimisin äitipuolena jollekin muulle.

Se lapsi on minulle vieras, joka tunkeutuu meidän kotiimme joka toinen viikonloppu. Kuvitelkaa itse, miltä tuntuisi, jos esimerkiksi puolisonne serkku lähettäisi lapsensa teille kaksi kertaa kuussa liki viikoksi. Missä vaiheessa tunkeilija alkaisi v****aa?

puoli

Ja sitten on näitä, joiden mielestä lapseen pitää suhtautua kuin muihinkin ihmisiin... no en kyllä haluaisi vierasta aikuistakaan meille joka toinen viikko asumaan.

Lapset on IHMISIÄ

Lapset on lapsia ja aikuiset ovat lapsista vastuussa. Tilanteesta riippuen. Jos näet vieraan lapsen joka yrittäessänä ylittää katua on jäädä auton alle, annatko hänen jäädä koska ajattelet että on lapsen vanhmepien "vastuu" huolehtia ettei lapsi jää auton alle? Herran tähde.

Miehelläsi on vastuu lapsistaan, mutta jos mies ei ole paikalla olet sinä vastuussa, jos lapset ovat teidän yhteisessä kodissanne. Heitteillejätöksi kutsutaan jos ei välitä kun jotain tapahtuu. Jos teet ruokaa perheellenne, teet ruokaa myös miehen lapsille. Vai pitääkö miehen tehdä ruoka niille lapsille jotka eivät ole sinun? Jätätkö miehen lasten tiskit miehelle?

Et voi miehen puolesta allekirjoitella hänen lapsiinsa liittyviä virallisia asiakirjoja, mutta käytännön elämän vastuu on osittain myös sinun. Jos ei jaksa sellaista lapsilaumaa "olisi kannattanut miettiä" ennen kuin heidät hyväksyi osaksi elämää.

Ei ole pakko

Siis juuri tällaista tilannettahan ei tule, koska en suostu siihen tilanteeseen asettumaan. Minä en jää koskaan lapsen kanssa kahden. Joiksikin minuuteiksi voin kyllä jäädä, jos mies on pihatöitä tekemässä ja minä sisällä. En silti katso lapsen perään. Ei ole minun tehtäväni jatkuvasti kytätä. Kyllä sieltä yläkerrasta huutoitku kuuluu, jos jotain vakavaa sattuu.

Minä saan vapaasti olla välittämättä. On miehen tehtävä huolehtia penikasta. Toki, jos havaitsen sattumalta tarpeen esimerkiksi ambulanssille, soitan sen kuten kenelle tahansa muullekin. Samalla kaavalla, kun en seuraa aikuistenkaan tekemisiä esimerkiksi yläkerrassa, en huutele ja huolehdi, miten siellä menee.
Kuten sanoin, jos ruoanlaitto lapselle vaatii yhtään ylimääräistä vaivaa, on mies vastuussa siitä ylimääräisestä vaivasta. En minä. Ellei minua huvita tehdä ruokaa, en tee. Minä pärjään kyllä leipä- ja salaattiateriallakin. Mies saa syöttää jälkikasvunsa.

Kuule, se käytännön elämä ei ole millään tavalla minun vastuullani. Minun täytyy vain sietää, että puolet elämäni viikonlopuista on seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi pilattu. Ainahan toki voin parantaa tilannetta lähtemällä vaikka matkalle.