Realismi&Rakkaus

Olemme harkinneet miehen kanssa yhteen muuttamista. Hänellä on 9- ja 10- mukavat lapset yhteishuoltajuudessa exänsä kanssa. Tulen lasten kanssa hyvin toimeen, olen joskus ollut jopa 'vahtina', hoitanut ruoat, yöpuut jne, mutta tämä on ollut aina eri sopimuksella. Muuten en ole vieraillessani heillä ottanut 'vastuuta', mies on 'hoitanut' lapsensa. Toki olen jutustellut, seurustellut ja jeesannut tavallisissa asioissa kotona. Itselläni ei ole lapsia.

Ongelma on se, että mies asuu pienellä paikkakunnalla jonne joukkoliikenne on kehnoa. Minulla ei autoa. Olen pienipalkkaisella alalla. Mies tekee keikkatyötä. Yhteishuoltajuudesta johtuen (viikko äidillä, viikko isällä, aina ja tasan) minun on pakko muuttaa sinne kaikkien järkevien yhteyksien(joukkoliikenne) ulottumattomiin. Mies on allerginen, minun pitäisi myös luopua koiristani. Mies ei myöskään haluaisi enää lapsia (itse haluaisin) , mutta sanoo voivansa keskustella asiasta parin vuoden kuluttua. Hän ei myöskään halua ryhtyä viikonloppuisäksi (minkä ymmärrän, enkä ole pitänyt sitä ikinä minään vaihtoehtona) joten minun muuttamiseni on ainoa vaihtoehto.

Eli mies jatkaa elämäänsä mukavasti muutoksitta, korkeintaan vaihdamme isompaan asuntoon. Hänhän saa lisäksi toisen ihmisen jakamaan arkea, kaupassakäyntiä, pyykinpesua ruuanlaittoa jne. Mullistukset kasautuvat olosuhteiden pakosta minulle. Olen jo 30v joten parin vuoden odottelu vauvahaaveissa tuntuu ikuisuudelta. Mitä jos mies ei sitten haluakaan? Hänhän lupasi vain keskustella ja harkita asiaa aikaisintaan parin vuoden kuluttua.

Sanotaan, että oikea rakkaus kestää kaiken jne ym, mutta ehkä meillä on sitten huono ja väärä rakkaus, kun tällaisia mietin. Pelkään tulevani vihaiseksi ja katkeraksi. Joudun luopumaan karvalapsistani asuakseni yhdessä toisen naisen lasten kanssa perähikiällä. Tuntuu, että häviän vaihtokaupassa, vaikka minun pitäisi ajatella näin saavani tärkeintä: Rakkautta miehltäni ja hänen kanssaan.

yksineläjä

... eli kaikella on hintansa...
On vaan itse pähkittävä onko hinta sopiva vaiko liikaa .
Ja varmaan juurikin tuossa tapauksessa et taida voida laskea lapsenteon ja saannin varaan ko miehen kanssa, ainakaan luvan kanssa ...

Mun teoria on se myös - että niillä ihmisillä (usein naisilla) jotka hyppäävät kuvaamasi tai vielä radikaallimman loikan ja muutoksen - on muutoinkin tarve muuttaa elämäänsä. Siis mies ja rakkaus on siihen sopiva keino ?
Jos on joissain olosuhteissa kuin kotonaan ja tasapainoinen, ja vaikkapa eläinrakas - kyllä muutos on varmaan paljon kovempi juttu. Ja juurikin luopumista,

Ettekö voisi joistain käytännön jutuista jutella - vaikkapa sulle sen auton hankinta , tai sellainen asunto - että voisit edes yhden tai jonkin lemminkin pitää ?

Tuo oman lapsen saaminen on kyllä iso juttu - ja siitä haaveesta luopuminen. Itsellä on suunnilleen päinvastainen tilanne - tein lapseni loppuviimein yksin , elämme siis kaksin. Katsotaan tuleeko vastaan vielä mies , jonka kans elämät saa soviteltua yhteen.

Omakin elämä on kyllä hyvä olla. Toisen varassa roikkuessa voi käydä juurikin niin, että se toinen on liiaan merkittävässä roolissa ja ainoa elämänsisältö.

uusio äitipuoli ja äiti

Rakkaus pidemmällä tähtäimellä on Tahdon asia - on tahdottava rakastaa. Koska arki (varsinkin uusioarki) tuo tullessaan kaikkea mikä koetteleen tuota rakkautta ja myös valintoja joita on tehnyt. Välillä itsekkin yritän toitottaa itselleni että minä aikuisena ja valintani tehneenä joudun tilanteisiin jossa negatiiviset tunteet vie mennessään ja niihin on vaan osattava suhtautua oikein ja aikuisesti; mieheni lapset&heidän äiti saa välillä aikaan tilanteita jotka ikävästi vaikuttavat minun elämääni, eikä kukaan kysy minun mielipidettä, on vaan nieltävä (PRKLE)... mutta sitä tää on, ei oo helppoo uusioelämä ei... Se tuo niin paljon mukaan erillaisia ja uusia tilanteita ja tunteita (varsinkin kun tunneihmisenä reagoin aina tunteella ensin ja vasta sit ajankanssa järjellä) kuin mitä perusperhe arjessa on - ja niihin vaan en ainakaan minä osannut valmistautua.

Vaikea antaa mitään suoria ohjeita, muuta kuin mieti tarkoin mitä sinä haluat elämältä yleensä ja teet valinnat sen perusteella. Ja kun arki koittaa ja sitä mukaan väkisin tulee myös vaikeita asioita niin muistele silloin että MIKSI sinä olet siinä tilanteessa: olet siinä koska itse olet niin valinnut. Mies ei välttämättä koskaaan halua lisää lapsia (niinhän hän on sinulle sanonut ja se on hänen valintansa), älä perustele valintaa tuon heppoisen lupauksen perusteella... että kahtellaan parin vuoden päästä - tuskin katteellaan.

Ja yksi juttu on mihin kannattaa varautua, vaikka kuinka kivat ja mukavat lapset miehelläsi on, niin sinä tulet aina olemaan tietyllä lailla ulkopuolinen - lapsilla on äiti ja heillä on isä - ja se on paketti joka kuitenkin heidän elämässään on pyhä (varsinkin viikko-viikko systeemissä). Älä oleta saavasi jotain ydinperhe fiilistä miehesi ja hänen lastensa kanssa, ne ei kuitenkaan ole sinun lapsia ja heillä on kuitenkin äiti, joka tulee aina olemaan ykkönen verrattuna johonkin äiskäpuoleen. Äitipuolena oleminen on yksi suurimmista haasteista uusiojutuissa, kannattaa oma suhtautuminen siihen olla kirkkaana mielessä, johon voi aina tukeutua ja kannattaa muistaa että vaikka sinä mielessäsi olisit roolittanut oman äitipuolen roolin selväksi, se ei välttämättä kelpaa lapsipuolillesi (heitä voi oikeasti ahdistaa jos olet liian äitimäinen... älä ikinä rupea kilpailemaan edes vahingossa äidin kanssa - jäät aina kakkoseksi!)

Taustatiedoksi meidän uusio kuviosta: minulla on viikko-viikko huoltajuus ex-ni kanssa lapsestamme ja miehelläni on kaksi lasta jotka ovat meillä joka toinen vkonloppu. Asumme avoliitossa, emme ole naimisissa uuden mieheni kanssa. MOlempien erosta on jo yli 5 vuotta, yhdessä olemme olleet 3 vuotta. Molemmat olimme (ONNEKSI) samaa mieltä että lisää lapsia emme halua, kun tämän sopan keitimme :-).

Tässä nyt ehkä vähän suoraan sanottuja mustavalkoisia totuuksia, mutta ne heijastuu siitä miten itse olen kokenut asiat - eikä välttämättä sovi yleistykseksi... joten sorry siitä että yleistin.

minä vainen

Juu, äitiä ei tarvitse ryhtyä toisen lapsille leikkimään, mutta ihan "samat" oikeudet sinulla on olla aikuinen omassa kodissasi, kuin miehelläsikin. Eli kieltää ja komentaa saa ja kuuluu miehesi kanssa yhdessä sovituin pelisäännöin. Miksikään varjoksi seinillä sinun ei tarvitse kotonasi ryhtyä.

Vastuu omasta hyvinvoinnista tulee ottaa, ja se vastuu on yksin ja vain sinun. Eli heti kun joku hiertää kantapäätä, puhut miehesi kanssa, ja päinvastoin. Ihminen ei ole telepaatti, eikä ongelmia pysty korjaamaan olematta niistä tietoinen.

Lasten, perheeseenne kuulumattoman vanhemman, voitte jättää omiin oloihinsa, ts. provosoinnit yms. riidanhaastamiset eivät saa tulta alleen, kun ette niihin reagoi. Tärkeintä tulisi olla teidän parisuhteenne, siksihän olette yhteen menneetkin ja vain se että huolehditte toisistanne, saa teidät pysymään yhdessä. Miehellesi tärkeitä ovat hänen lapsensa myös, ja koska rakastat miestäsi ymmärrät sen.

Exää sinun ei tarvitse hyssytellä, se on tarpeen vaatiessa miehesi tehtävä, mutta minkäälaiseen kyykyttämiseen ei ole tarpeen suostua. Sinä ja miehesi määrittelette itse, millaiseksi teidän perhe-elämänne muodostuu. Miehesi tehtävä on myös puollustaa teidän perhettänne ja parisuhdettanne exään päin, mikäli sellaisia tarpeita koskaan tulee vastaan.

minä vainen

Etkö voisi laittaa asuntoasi kaupungissa vuokralle, pitää vuokralla esim. 2-3 vuotta ja myydä sitten pois jos/kun näet, ettei takaporttia ole tarpeen pitää?

Oikeastaan tuollaisia ajattelee kypsä ihminen, parempi katsoa kuin katua ja tehdä tietoisia valintoja, sen sijaan että rakkauden huumassa hyppäisi rotkoon... Mitä paremmin valmistaudut sen suuremmat mahdollisuudet onnistua.

Puhu miehelle asunnon pitämisestä ja auton ostosta sinulle. Perustelkaa miksi ja miksi ei, jne...

Sitten kun/jos muutatte yhteen, asut miehen JA lasten kanssa, totuus vasta sinulle aukenee, etukäteen on vaikea kuvitella millaista perhe-elämä 24/7 on, edes vuoroviikoin... Valmistaudu myös siihen että niinä "lapsettomina"viikkoinakaan ette ole lapseton pari, vaan miehesi päivystää, exä soittelee, tulee käymään lasten kanssa, tarvitsee apua siinä ja tässä. Mutta tosiaan, kokemus sen vasta sanoo...

Realismi&rakkaus

Kiitos kaikille vastauksista!

Vanhempani erosivat ollessani alle kymmenen, ja sain mukavan 'äitipuolen' joka nimenomaan ei yrittänyt olla minulle äiti, vaan aikuinen, joka antoi minulle esimerkkiä monissa asioissa, muttei myöskään antanut minun kävellä ylitseen. Exän kanssa ei onneksi ole ollut mitään ongelmia, hän on hyvä äiti tahollaan ja normaali, ymmärtävä ihminen, joka ei ole asioihimme tuppautunut. Toivottavasti mahdollinen yhteenmuuttomme ei muuta tilannetta.

Mikä muuten on käytäntö, onko exä tervetullut vierailulle. Tai vaikka ei olisikaan tervetullut, onko tullut silti? Voiko rajan vetää johonkin, mihin? En myöskään pidä ajatuksesta, että exä koluaa kodissamme ollessamme poissa. (nyt on niin: Lapsilta on unohtunut jotain/ovatkin yllättäin lähdössä mökille ja tarvitsevat telttaa/kumivenettä/tmv/tai exä tarvitseekin vaikka remonttivälineitä. Mies antaa heidän mennä omilla avaimilla etsimään ja hakemaan. Nythän emme asu yhdessä, onneksi, sillä ajatus exästä nuuhkimassa eteisen pöydällä lojuvaa hajuvesipulloani on jo nyt tarpeeksi verenpainetta nostava)

no

Harkitseppa tarkkaan. Joutuisit luopumaan niin paljosta, ja tiedä mitä loppujen lopuksi on vastassa. Viihdytkö takahikiällä, onko lapsien kanssa sittenkään helppo tulla toimeen kun aina olette yhdessä (on oma äiti olemassa ja mustasukkaisuutta voi olla), joudut luopumaan lemmikeistäsi ja työpaikastasi. Eikä ole varmaa haluakoo mies sitten vauvan kahden vuoden päästä. Joutuisit olemaan paljon yksin kun miehellä on keikkatyö. Tee lista mitä positiivisia asioita jää ja katso kummalle puolelle vaakakuppi kääntyy.

Realismi&Rakkaus

Työtäni en ajatellut jättää, mutta -voi kauhistus! joukkoliikenteellä kahdella tai kolmella vaihdolla työmatka on liki 2 tuntia per suunta... Eli auto olisi lähes välttämätön. Tuntuu vain hassulta että kulut vain nousevat: Pitää hankkia iso asunto, toinen auto, ruokailijoita onkin joka toinen viikko neljä, työmatka pitenee (jos siis pidän työni, en tiedä, tuleeko toista autoa, bussilla en voi kulkea. Tai voin kai jos vain päätän...Tai sitten pitäisi vaihtaa työpaikkaa ) Niin monta asiaa joiden välillä sumplia

Asun vuokralla kaupungissa joten sen kerran kun tästä lähden, asunnosta ei huolta enää. Kai sitä vuokralle pääsee jonnekin aina takaisin.

Täti järkevä

Mieti todella, oletko valmis uhraamaan oman elämäsi tämän kuvion eteen? Rakkaus ei kanna ihan kaikkea taakkaa, kyllä siinä sisua, tahtoa ja pitkää pinnaa tiltaisiin tarvitsemaan - puhumattakaan omista tarpeistasi.

Täältä etäältä katsottuna - ei ole syyttä huolissasi. Sinulta tämä vaatisi lähes kaiken, mieheltä ei oikeastaan mitään. Ei ihme, jos HÄN on innostunut ajatuksesta.

muumioinen

Meillä on sellainen tilanne, että luonani asuu myös 2 lasta 50 % ajasta (lapset minun ja ex-mieheni) eli vuoroviikoin. Minä maksan lasten harrastukset, vaatteet yms. puoliksi exäni kanssa, avomieheni ei osallistu näihin kuluihin lainkaan. Minä ostan ruoat niinä viikkoina, kun lapset ovat luonamme ja avomieheni ostaa ruoat silloin, kun olemme kahdestaan. Asumiseen liittyvät kulut jaamme puoliksi (sähkö, netti, yhtiövastike, vakuutus, tv-lupa, saunavuoro), koska omistamme asunnon puoliksi. Työmatkat kumpikin maksavat yksin (toisella auto, toinen menee rahapulan vuoksi julkisilla).

Meille ex-mieheni ei ole tervetullut ulko-ovea pidemmälle ja vastaavasti minä en mene edes eteiseen, kun haen lapsia eksältä (käytännössä soitan lapsille ja he tulevat parkkipaikalle auton luokse itse). Jos jotakin unohtuu, kaapeille ei ole asiaa kuin lapsilla ja asunnon omistajalla.

Meillä tämä systeemi on toiminut hyvin ja mielestäni se on oikeudenmukainen lasten, vanhempien ja avopuolisoiden osalta.

Minusta sinun ei kannata muuttaa yhteen, vaan pidä oma asuntosi, jotta saat säilytettyä oman mielenrauhasi (saat pitää rakkaan koirasi ja autoa ei ole pakko ostaa eikä sinun tarvitse osallistua lasten kuluihin eikä sietää ex-vaimoa).

Ei ei ei

Pidä ihmeessä oma asuntosi! Itse asuisin sinuna omassa asunnossa ne viikot, kun miehellä on lapset ja kun mies on "vapaalla", asuisin hänen luonaan.

Realismi&Rakkaus

Olen välillä kovasti ja vakavasti kallistumassa edellisen kirjoittajan esittämään malliin tai vastaavaan järjestelyyn. Toisaalta kuitenkin tällainen puoliyhteiselo ei ole se mitä haen, ja olen tälläkin hetkellä väsynyt pakkailemaan jne. Aina pitäisi miettiä, että *jos tulee sade tai jos on kylmä ja jos kuuma, ja jos menemme uimaan tai jos menemmekin rullaluistelemaan* On aika paljon tavaraa kuljetettaa edes takaisin viikoittain. Tällainen ikuinen seurustelu ei ole toiveissani, vaan yhteinen arki, koti jne. Ja se yksi lapsi edes.

Näyttää vain siltä, että se ei voi toteutua nykyisen mieheni kanssa ilman liian suuria uhrauksia. Eli tylysti sanottuna, mies vaihtoon (???). Voi, kunpa se olisikin noin helppoa!

Täti järkevä

..liian suuria uhrauksia.. Se on tärkeä tiedostaa. Rakkaus ei todellakaan kanna kaikkea. En usko, että jaksat pysyä rakastavana niissä oloissa, joita kuvaat elämään miehen kanssa yhdessä. Uskon, että pettyisit nii n perusteellisestim kuin ikinä ihmisen on mahdollista pettyä. Sinusta tulisi tyytymätön marisija ja marttyyri - veiläpä ihan aiheesta!

Seurustalekaa omista asunnoistanne käsin. Silloi olette tasavertaisia. Vaikka miten yritäisin pysyä puolueettomana. näen kuitenkin, että mies hakee sinusta oman elämänsä helpottajaa, ei niinkään tasavertaisita elämänkumppania.

Vaikeaaaa

Miten on miehen keikkatyön laita? Joutuuko hän olemaan kotona pois "lapsiviikoilla" ja kuka silloin huolehtii lapsista?

Vaikea on tilanteesi. Oman asunnon pitäminen kuulostaisi minusta hyvältä, mutta tekee yhdessäolemisesta enemmän "hengailun" tyyppistä ja sinähän haluat tiiviin perheen ja lapsen/lapsia. En valitettavasti osaa auttaa enempää. Olen itse yhdessä miehen kanssa, jolla kaksi alakouluikäistä lasta. Meillä on myös yhteinen lapsi. Miehen lapset käyvät meillä joka toinen viikonloppu ja lomilla (asuvat eri paikkakunnalla), enkä kyllä suoraan sanottuna voisi kuvitellakaan asuvani pysyvästi samassa taloudessa niin hyvin kuin tulemmekin toimeen! Toisen lapset ovat aina toisen lapsia...

Realismi&Rakkaus

Täti järkevä, olet jotenkin oikeassa, sillä välillä tuntuu, että olen katkera jo nyt, etukäteen. En keksi mitään, mikä kompensoisi menetyksiäni. Eihän minulla ole edes kavereita siellä 'tuupovaarassa'

Mitä enemmän tätä puin, sen mahdottomammalta yhtälö alkaa vaikuttaa. Ja kuten edellinen sanoi, niin omat asunnot tuovat suhteeseen hengailun meininkiä. Voi ei! Ajatus suhteen lopettamisesta on ikävä, inhottava ja surullinen. Mutta eipä se eroaminen ikinä ole hauskaa tai helppoa.

MirjamiM

Voisitteko kokeilla vaikka sellaista, että asuisit siellä miehen luona kuukauden? Katsoisit miten sovitte lasten kanssa yksiin ihan arkipäivänä, miten työmatkasi sujuisi, miltä tuntuisi perähikiällä asuminen vieraiden ihmisten ympäröimänä, miehen ja lasten kodissa, jossa myös exällä on toinen jalka oven välissä.

Miten kotoinen mahtaisi olosi olla? Olisitko vieras ja ulkopuolinen, katkera ja pettynyt?

Joskus voi olla paras itkeä itkunsa nyt heti, surra ja mennä eteenpäin, eikä itkeä ja katuaa seuraava 10 vuotta.

Isän uusi puoliso

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuo yhteenmuuton jälkeinen elämä tulee olemaan paljon paljon rankempaa kuin voit koskaan kuvitellakaan. Meillä meni niinpäin että mies muutti luokseni, ja lapset vierailevat meillä, eli en joutunut oikein mistään luopumaan, ja silti on ollut ihan hemmetin rankkaa ja välillä aivan kamalaakin. Kun ajattelen sinua, että sinä joutuisit luopumaan kodistasi, kotipaikkakunnastasi ja koiristasi, niin tekee mieli sanoa että älä ihmeessä! On miltei varmaa että sinä katkeroituisit, ja syyttäisit siitä miestä ja lapsia. Ja itseäsi.

nainenftopaejtjp

Viestiketjun aloittaja puhuu nyt monesta asiasta samaan aikaan. Ylipäänsä kannattaa miettiä omia suurimpia haluja/tarpeita elämässä. Jos toisella on lapsia, se ei liity siihen, haluatko sinä lisää lapsia. Jos sinä haluat lisää lapsia, ei sillä ole varmaankaan väliä, onko toisella lapsia. Lisäksi jos mies on valmis aloittamaan tarkemman kommunikoinnin lapsenteosta parin vuoden päästä, sinun on parasta varautua siihen, että hänen kanssaan et saa koskaan lapsia vaan olet hautaan asti lapseton ja koiraton. Jos tuo ajatus on ok niin ole sitten siellä miehesi luona. En vain usko, että olet pidemmän päälle onnellinen ja rakkauskaan ei voi roihuta, jos isoimmat omat elämänasiat ei täsmää...

No muutitko?

Viestiketju on viime vuodelta. Saammeko tarinalle jatkoa, muutitko miehen kanssa sinne korpeen? Ei kyllä rehellisesti sanoen lupaavalta kuulostanut. Itselläni on pari rakasta kissaa jos joku mies sanoisi että kissoista on luovuttava jos haluat kanssani asua, niin luulen että seurustelun asteelle jäisi jo siinä vaiheessa. Miten kävisi omistajaansa kiintyneelle eläinparalle joka yks kaks hylätään kun omistaja ottaa ja rakastuu allergikkoon. Oma valintani on silloin että joku muu järjestely on löydyttävä, eläinystävää ei hylätä.

uusperheläinen

Kiinnostaisi tietää miten suhteellenne kävi. Muutitko miehen luokse vai erositko?
Jatoitteko tapailua? Itse nyt viisastuneena sanoisin, että ei kannata ottaa riskiä.
Joutuisit luopumaan liiasta. Kannattasi odottaa, että ainakin lasten murrosikä on ohi.

samanlaista meinkiä

Miten kävi?

nainen ja lapsi

Ajattele eniten omaa tulevaisuudenhaavettasi eli jos haluat lapsia, ota sellainen mies, joka niitä haluaa. Sellaisia miehiä on paljon ja jos olet kyseisen miehen luokse muuttanut, lähde hänen kanssaan siitä, että et varmaankaan saa koskaan omia lapsia vaan olet hautaan asti lapseton. Jos tuon ajatuksen voit hyväksyä, tervemenoa yhteen.