hip hei

Haluaisin kertoa meidän uusperheen tarinaa (Kommentit ovat tervetulleita):

Meidän uusperheeseen kuuluu lisäkseni, avopuolisoni ja neljä lasta. Nämä lapset ovat kaikki edellisestä avioliitosta, joten avopuolisollani ei ole siis omia lapsia. Lapset asuvat luonamme kaksi viikkoa kuukaudesta ja toiset kaksi taas isällään. Todella vaikeaa on välillä ollut ja käsittääkseni se johtuu siitä, ettei tämä "nyksäni" ole koskaan aiemmin elänyt lapsiperheen arkea. Häntä ahdistaa pipot ja lapaset jotka sekoittuvat eteisen kaapin koreissa, se että lapset kyselevät samaa kysymystä monta kertaa jne. Tämä on sinänsä hauskaa, koska hän itse jättää likaiset vaatteet keittiön tuolille, partakoneen pöydälle, hikiset työvaatteet reppuun jne. Ja sanoo, että kun on niin likaista.

Tällä erää ollaan suhteessa selkä seinää vasten; jatketaanko vai ei. Mies sanoo tulleensa tien päähän, koska ei jaksa kaaosta. Ja minä puolestani toivoisin häneltä apua lasten kasvattamiseen. Olemme kuitenkin perhe. Usein hän makaa sohvalla ja katselee tv:tä. Minä puolestani istun lasten kanssa iltapalalla. Toisin sanoen hän jättäytyy ulkopuoliseksi, vaikka me kaikki haluaisimme hänet mukaan.

Olen pyytänyt apua ja neuvoja kasvatusasioissa. Niistä keskutellaankin paljon, mutta jos meille tulee näkemyseroja se tarkoittaa automaattisesti sitä, ettei hänellä ole oikeutta puuttua kasvatusasioihin (siis hänen mielestään). Sitä se ei kuitenkaan todella ole. Eron jälkeen koin syysllisyys syndroomaa ja asioiden kieltäminen lapsilta oli vaikeaa. Avopuolisoni kuitenkin aukaisi silmäni ja auttoi minua löytämään monia arkea helpottavia kasvatustapoja. Hänen itse on kuitenkin hyvin vaikea toimia lasten kanssa, jos tulee ongelmatilanteita ja niitähän tulee kun lapsista vanhin on 9v ja nuorin 4v. Hän ei aina muista, että lapselta ei voi vaatia samoja asioita kuin aikuiselta. Ja että lapsi ei kykene samanlaiseen ajatteluun kuin aikuinen. Lapsen ajattelua ohjaa täysin tunteet, järkeen kasvetaan ajan kanssa.

Suhteet lapsiin hänellä on kuitenkin hyvät. Kahden nuorimman lapsen kanssa hän pääsi juttuun heti. He ovat myös hyvin kiintyneitä avopuolisooni. Itku tirahtaa helposti, jos hän ei olekaan kotona päiväkotipäivän päätteeksi jne. Kahden vanhemman lapsen kanssa oli alkuun hieman vaikeampaa. Kuitenkin nykyisin heilläkin on hyvät välit. Näistä suhteista on meillä riidelty ja huudettu. Minun oli aluksi vaikea tajuta, ettei hän kykene rakastamaan lapsia samalla tavalla kuin minä, joka olen ollut heidän elämässään alusta saakka. Kun sitten hyväksyin sen, että hänen ei heitä tarvitse rakastaa kuin isä vaan olla tärkeä aikuinen asiat helpottuivat huomattavasti.

Useaan otteeseen mies on penännyt itselleen omaa aikaa, koska kokee arjen ahdistavana. Olen hänen luvannut tuota aikaa ottaa ja usein lähdenkin lasten kanssa vaikka lenkille, jotta mies saa olla omissa oloissaan. Harrastuksiin tai esim. yksin mökille hän ei kuitenkaan lähde, vaikka hänelle on "lupa" siihen annettu. Jotenkin siis tuntuu, että hän on sitten kuitenkin liian kiinni kodissa ja siinä, että me olemme läsnä. Ja taas kuitenkin se häntä ärsyttää ettei saa rauhaa.

Myös yhteisen ajan puutteen hän kokee ongelmana. Tosiasiassa lapset eivät sitä aikaa niinkään syö vaan työ. Olemme vuorotyössä ja usein on hankala sovittaa työvuoroja siten, että oltaisiin yhdessä vapaalla. Mies sanoo, että meillä ei ole koskaan aikaa tehdä mitään yhdessä. Kuitenkin sanoisin, että teemme yhdessä keskiverto pariskuntia enemmän; käydään kalalla, metsästämässä jne. Jokin yhteinen "retki" joka kuukausi on ollut. Lisäksi niiden parin viikon aikana, kun lapset ovat isänsä luona, voimme keskittyä täysin toisiimme.

Jotenkin koen nyt, että oikea ongelma on se, että hän on mustasukkainen lasten saamasta huomiosta. Hänelle on vaikeaa, että joutuu jakamaan minut lasten kanssa. Mitä tehdä? Olen yrittänyt puhua ja tietenkin huomioida häntä. Vai onko kysymys siitä, että hän on jollakin tavalla katkera siitä, ettei ole noiden lasten isä? Hän nimitääin usein sanoo, että toivoisi häntäkin sanottavan isäksi. Arjen ulkopuolella (kesälomareissuilla, laskettelureissuilla tms.) meillä menee loistavasti. Onko siis sittenkin kysymys siitä, että mies ei ole vielä sisäistänyt arjen reaaliteetteja? Vai tästä kaikesta yhteensä?

niin.. olethan huomanut...

Niin. Avopuolisosi ei kuitenkaan ole sinun lastesi ISÄ ja siksi hänellä ei ole isällisiä tunteita lapsiasi kohtaan. Yksinkertaista, eikö. Se, joka hänet on saanut mukaan tähän yhtälöön, olet SINÄ, ei lapsesi. Anna avopuolisosi olla ihan ensimmäiseksi ja nro. 1 sinun rakkaasi, ja vasta sitten toinen vastuullinen AIKUINEN (huom. EI isä) lastesi elämässä. Tuntuu että haluat lastata vaatimuksia avopuolisosi harteille, mites ne oikeudet lapsiiSI nähden?...

hip hei

1. minkälaisia oikeusia tarkoitat?
ja
2.Tässäpä se ongelma on, että kun hän sanoo haluavansa olla osa sitä mitä me olemme! Tiedän kyllä ettei hän ole isä, sen olen ymmärtänyt. Ja kasvatukselliset keskustelut ovat lähteneet liikkeelle pääasiassa hänen toivomuksestaan. Tavallaan hän toisella kauhalla antaa ja toisella ottaa. Ihan ensimmäiseksi hän on minun rakkaani ja sitten vasta sitä muuta.
Vähän hankalaa on välillä tasapainotella hänen toiveidensa alla. Yhtä kaikki hän haluaa arjessa sitä, että huomioin häntä olemalla hänen seurassaan, mutta sitten suuttuu siitä, että kotityöt jää tekemättä ja lapsia en huolehdi niin kuin pitäisi...

Ouhe

Miehesi ei taida oikein tietää, mitä hän haluaa. Ehkä hän vain yksinkertaisesti on väsynyt. Jos miehesi tykkää olla kotosalla, niin ei hän välttämättä osaa lähteä esim. viikonlopuksi minnekään, vaan jää sitten kotiin.

Minusta sinun kannattaa tehdä miehelle selväksi, että sinä + 4 lasta olette yksi paketti. Mies ei voi valita tästä paketista vain niitä parhaita paloja (vain sinut), vaan hän joutuu hyväksymään teidät kaikki. Lapsillesi olet myös velkaa tämän, että keskityt heihin ensisijassa silloin, kun he ovat luonasi. Nyt nimittäin rakennat juuri sitä pohjaa, jonka varassa pärjäät sitten, kun lapset ovat murrosiässä.

Miehesi ei lapsettomana ole päässyt oppimaan siihen, millaiseksi elämä muodostuu yhden pienen vauvan kanssa. Silloinhan vanhemmuuteen pääsee opettelemaan vähitellen (vauva nukkuu alussa paljon ja kun ei liiku, niin leluja tms. ei ole lattioilla). Nyt miehesi pitäisi siis kyetä hallitsemaan kuuden ihmisen kompleksi. Se on todennäköisesti aika vaikeaa sellaisellekin, jolla jo lapsia olisi ennestään. Esikoislapsen kanssa vanhemmuuteen kasvaminen on kova paikka, koska joutuu asettamaan elämässä etusijalle ekaa kertaa itsensä sijasta jonkun toisen. Biologinen vanhempi yleensä ihan mielellään suuresta rakkaudesta asettaa lapsensa elämässään ykkössijalle, mutta siihen voi myös opetella.

Minusta miehesi kannattaisi myös sisäistää se, että vaikka hän ei ole lasten isä, niin hän silti voi olla lapsille yksi heidän elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. Minusta häntä ei tarvitse kutsua isäksi (itse ainakin loukkaantuisin, jos lapseni kutsuisivat ex-mieheni uutta vaimoa äidiksi...), mutta lapset voisivat keksiä hänelle jonkun oman nimityksen, jota käytetään hänestä (esimerkiksi: Ukko, papa), joka on jotain muuta kuin isä, isi tai iskä.

Tämä asia ei parane riitelemällä. Sen sijaan se vaatii ajatusmallien muuttamista. Teidän pitäisi löytää kompromissejä. Miehelle voisi olla myös hyvä tajuta, että tuo vanhin lapsennekin alkaa jo olla paljon kavereittensa luona, joten loppujen lopuksi ei ole kyse monesta vuodesta, kun kaksi vanhinta lastanne jo itsenäisesti pystyvät kulkemaan harrastuksiin jne.

Anna miehesi olla yhdessä päättämässä arkielämän rutiineista. Voitte yhdessä luoda säännöt, joiden mukaan toimitaan. Noin isossa katraassa pitää opettaa lapset tekemään kotitöitä, vaikka se opettamisvaihe onkin raskasta. Pienetkin lapset tekevät mielellään töitä, kun se heille opetetaan. Esim. isompi voi imuroida ja pienin rullata matot pois lattialta.

Eikä mikään ole kuten ennen

Voi jee. Mä jo kuvittelin, että puhut mun miehestä.

Tosin meillä on kaksi yhteistä lasta, mutta mies on asunut talossaan pitkän aikaa poikamiehenä ja kokee ahdistusta, kun "kaikki on yhtä kaaosta". Sanoo siis mies, joka nukkui puoli vuotta samoissa lakanoissa ja keräsi ilmaisjakelut ja mainoksen keittön pöydälle niin, että puoli pöytää oli vapaana syömiseen. (Puhumattakaan muusta luovasta tavaroiden sijoittelusta...)

Tulin taloon varoen, tunsin itseni vierailijaksi. Mies vakuutti ja vannoi, että tämä on myös minun kotini ja lopetin kyselemästä jokaisen asian perään. Sitten syntyivät lapset. Pelkkä vauvarekvisiitan määrä ahdisti vaikka yritin selittää että se on ihan väliaikaista, mitä tuo hoitopöytä on tuossa nurkassa.

Jatkuvasti kylpyhuoneen nurkassa täytenä seisova pyykkiteline ärsyttää häntä. Minua ärsyttää, miten hän kerää ruokapöydästä oman lautasensa, lasinsa ja ruokailuvälineensä tiskikoneeseen ja lähtee keittiöstä. Eleellään hän alleviivaa siivoavansa OMAT JÄLKENSÄ, yhteiset ja lasten tekemät sotkut eivät kuulu hänelle.

Ei tilanne aivan toivoton ole, mutta kaikkien keskustelujenkin jälkeen minulla on tunne, ettei hän oikein ole sisäistänyt sitä, mitä perhe tarkoittaa. Eikä elämämme pelkkää kurjuutta ja valtataistelua ole, koska ajatus on pysyä yhdessä.

Niin että jos joku osais kertoa, mitä tehdä niin kiinnostuneena seuraan!

Tsirppeli

Edellisen jutusta ihmettelen, että kenen tahdosta lapset hankittiin? En jaksa ymmärtää, miksi naiset haluavat lapsia. Ymmärrän paljon paremmin näitä miehiä, paitsi en kovin hyvin sitä, joka on kuitenkin omia lapsia hankkinut. Kyllä niistä täytyy huolehtia jos on niitä hankkinut.

Alkuperäisen miehen kanssa elän hiukan samanlaista elämää, mieheni lapset on tosin jo teinejä ja minä en ikinä milloinkaan ole halunnut enkä halua kenenkään äidiksi. Olen silti koko paketin hyväksynyt, koska mieheni on sen arvoinen. Kyllä minua silti risoo, etten saa olla kotonani kuten haluaisin. Kun lapset lähtevät äidilleen, kamansa jäävät ympäri kämppää ja hirveä sotku perään. Kannan omaisuutensa huoneisiinsa, suljen ovet ja imuroin. Sitten vasta voin nauttia kotona olosta. Kun lapset ovat meillä pidempään, vaikka pari viikkoa putkeen, minulla meinaa mennä hermot kun en saa hetkeäkään olla yksin kotona. En saa kulkea alasti. En saa käpertyä mieheni kainaloon puhumaan henkilökohtaisia juttuja. En voi näyttää tuskaani kun kärsin gynekologisista kivuista ja virtsavaivoista (en halua selittää näitä lapsille, hyvä kun pystyn miehen kanssa nämä asiat jakamaan). Olen huomattavan paljon onnellisempi niinä viikkoina, kun olemme kahdestaan. Lasten kanssa koko aika menee arjen pyöritykseen, ei ehditä tehdä mitään kahdestaaan.

Voi tokkiisa

Ihan tavallista perhe-elämäähän te vietätte. Semmoista se on. olivat lapset omatekoisia tai lahjaksi saatuja.

Mikä estää, että äidin miestä ei saisi kutsua isäksi, jos hän ja lapsetkin sen luonnolliseksi kokevat. Tuskin biologinen isä siitä niin suuresti loukkaantuu, sillä ei se häneltä vie paikkaa. Eivät lapset sekoita heitä mielessään, vaikka sanovat kumpaakin isäksi. Erotukseksi toinen voi olla vaikka isi ja toinen iskä, jos siitä muuten tulee ongelma.

Heh, joikainen aviopari haluaisi joskus omaa aikaa ilman lapsia. Silloin kun he asuvat yhdessä, sitä ei ole oikeastaan koskaan. Teillähän sitä on ja jopa runsaasti!