Riss

Kaipaisin valaisevia kommentteja entisiltä yksinhuoltajilta ja miehiltä jotka ovat luoneet onnistuneen suhteen yksinhuoltaja-äidin kanssa. Itselläni on reilu 2v tyttö jonka kanssa olemme olleet alusta kahden. Tyttö näkee isäänsä harvoin, mutta näkee kuitenkin, olen asiasta aika ehdoton ja tehnyt töitä jonkinnäköisen suhteen luomiseksi. Mutta siis asiaan, olen tavannut ihanan miehen jonka kanssa haluaisin suunnitella tulevaisuutta. Olemme molemmat kolmikymppisiä ja haaveilen vielä saavani ison perheen ympärilleni. Mies jota tapailen suhtautuu todella hyvin tyttäreeni, mutta tiedän asetelman olevan hänelle haasteellinen. Saamme kuitenkin aikaa myös kahden, sillä minulla on mahtava "tukiverkosto" ja tyttö pääsee hoitoon kun on sen tarve. Olemme tapailleet jo keväästä ja haluaisin vahvistaa suhteemme ns seurusteluasteelle jossa on turvallinen ja hyvä jakaa asioita ja suunnitella tulevaa. Kaipaisin neuvoja tuleeko minun pitää suuni supussa ja antaa ajan näyttää eli antaa kumppanille aikaa? Itse vaan uskon siihen että kyllä sen tietää kun kolahtaa ja ei se katseleminen sitä suhdetta mihinkään muuta.. Neuvoja siis kaipaan etten aja toista pois, mutta tahtoisin myös tuoda julki että minun kanssani sitten ollaan eikä kattella, muiden kanssa voi niin tehdä. Kiitos jo etukäteen asiallisista kommenteista!

emilia**

No lähtökohtaisesti mielestäni miehelle pitää tehdä selväksi (pitäisi kyllä itsekin tajuta :) että sinä olet tyttäresi kanssa paketti, ja sinua ei saa ilman tyttöä. Joskus alussa mies saattaa tykätä lapsesta, mutta kun huomaa että tyttö on ja pysyy, välillä se tuo vaikeuksia...riippuu niin miehestä ja miten pitää lapsista.
Älä siis vie lasta liikaa hoitoon, koska sehän ei ole sitä oikeeta arkea vaan kuuluu sinun elämääsi pysyvästi!

Ehkä kannattaisi jutella rehellisesti ja avoimesti miehen kanssa, ja kertoa ettet halua "katellaan" suhdetta vaan jo tyttäresi vuoksi tietää missä mennään. Tietysti tyttäresi on oikeesti tässä "tekosyy", koska kyllähän yh:n kanssakin voi samallalailla katsella kuin kenen tahansa naisen. Mutta ehkä voisit kertoa ettet halua tyttäresi kiintyvän mieheen, joka ei ehkä ole vakavissaan. Minä uskon myös siihen että kyllä se kolahtaa heti jos on kolahtaakseen, myöhemmin voi tulla kiintymistä ja ripustautumista, mutta heti sen huomaa.

ONko mies yhtään puhunut teidän tulevaisuudesta?

Itse olin myös yh, kun tapasin mieheni. Miehelläni on myös itsellään lapsi,joten se ehkä helpottaa asemaamme. Mutta meillä sekä minä että mies halusimme yhteisen tulevaisuuden ja molemmat sen kertoivatkin heti...kumpikaan ei halunnut katsella ja miettiä, mutta se pitää aina muistaa että ihmiset ovat erilaisia! Kaikki eivät osaa puhua avoimesti, varsinkaan miehet :)

liitto

olen juuri eronnut miehestä, joka noin vuoden sai aikaa totuttautua ajatukseen perhe-elämästä, mutta:kuusivuotias tyttäreni seura ei kiinnostanut ja koin eläväni kaksoiselämää. Sanoin suhteen irti, nyt suren ja mietin, olisiko hän sittenkin...joskus...ehkä...

positiivari2

Olin yksinhuoltaja muutaman vuoden, kunnes tapasin ihanan miehen. Varmistin ensin tunteeni häneen, ja sitten vasta otin lapset (2kpl) mukaan kuvioon. Kaikki meni hienosti, ja nyt olemme saman katon alla asustava perhe, ja vielä onnellinen sellainen.

Tiedät kyllä jos mies on tosissaan eikä pelkää vastuuta, sellaisiakin vielä on olemassa :)

kukkanen1981

olin leski kun tapasin nykyisen mieheni...kaikki tapahtui nopeasti, tutustuimme netissä..hänellä on kaksi lasta ja on vk loppu isä... nyt 99% ero edessä. menimme vasta elokuussa naimisiin.yhdessä reilu 1,5v...nyt mies lähtenyt vanhempiensa luo. ei kestä perheen talous paineita ja mitä kaikkea.... ollut rankka syksy...tuntuu että mies ei enää jaksanutkaan yrittää kun olimme yhdessä suunnitelleet laittavamme asiat oikeasti järjestykseen ym. tietysti tässä oli nämä uus perheen kuviot ja niihin suhtautuminen,lähinnä minun osalta. koska välit lasten äitiin olivat hyvät ennen minua. itse tunnen syyllisyyttä ja sitä että vaikka olikin paljon vastoinkäymisiä niin rakastamme toinen toisiamme, vaikea ymmärtää tätä ratkaisua kaikesta huolimatta. yhden kerran kävimme perhetyöntekijän juttusilla... mieheni antanut nyt ymmärtää ett minun mukaan on kaikki tehty, muuten olisi ollut ilmiriita ym. onko se silti minun vika?

minnu76

minun taas täytyy kertoa, että itse elän onnellisessa uusperhe-suhteessa!
Tämä kaikki riippuu tietysti molemmista, millaisista ihmisistä on kyse. Mieheni rakastaa lapsiani, ja nauttii niiden seurasta. Kuitenkin eläen normaalia arkea eli väittelyt ja kinat mieheni ja lasten välillä, ovat samanlaisia kuin minun ja lasteni eli mitään esittämistä ei ole puolin eikä toisin.
Itselläni suhtautuminen hänen lapseensa ei mennyt ihan yhtä helposti, mutta pikkuhiljaa tutustuessa lapseen,alan kiintyä ja aina olen ollut sitä mieltä kuitenkin että hän on yhtälailla perheemme jäsen kuin omatkin lapseni.

äitsyli-77

Voin kertoa myös hieman vaikean alun päättyneen Onnelliseen perhe-elämään. Kun aloin tapailla tulevaa miestäni, tein selväksi etten tässä iässä halua enää mitään pelleilyä. Treffailimme alussa kahdestaankin, mutta en halunnut olla työntämässä lapsiani koko ajan jonnekin hoitoon että voisin "hurvitella" jatkuvasti "miehen perässä. Aloin kutsua ukkelia meille iltakahville ja pikkuhiljaa siihen meidän elämään. Lapset saivat rauhassa tutustella mieheen. Kun alun jälkeen aloin kohdella miestä niinkuin miesystävää lasten nähdenkin niin siinä tuli alussa vähän jupinoita ja ristiriitoja. Kerran sitten sanoin miehelle, että Me ollaan tässä jos meidät haluat, mutta tiedän, että saat helpompiakin "tapauksia". Että mieti hetki mitä haluat.

Hän mietti hetken (ehkä 24h) ja ilmoitti, että haluu mut ja meidät.

Otimme hänet kotiimme vastaan ihan realistisesti. En halunnut kaunistella lapsiperheen arkea ja halusin, että hän tulee alusta asti mukaan kaikkeen tekemisiimme. Pian hän syötteli pikkumiestä ja ripusteli pyykkejä jne. Sit jonku kerran haluttiin viettää kaksisteenkin aikaa, ja se oli tarpeellista ja ihanaa sillon alussa. Nyt ollaan oltu 2v yhdessä ja mies sanoo, että meillä on aivan mahtava perhe! Eli siitä huomaa, että hän on todellakin sopeutunut meidän perheeseen. Ei ole tai enää niin suurta tarvetta siihen, että veisimme lapset hoitoon, että saamme olla kaksin. Sitä aikaa voi ottaa sillon ku lapset nukkuu tai jotain muuta.

Riitoja tulee ja alussa varsinkin. Jos lapsilla ja ukkelilla tuli sanaharkkaa niin sitä kyllä huomas olevansa sellainen leijonaemo joka puolustaa poikasiaan. Siihenkin piti opetella, ettei ota joka pikkuriitaa niin haudanvakavasti.

Eli ONNEA vaan, kyllä se siitä varmasti lähtee!

mystikkk

Riitoja normaalissa parisuhteessa tulee rahasta, seksistä ja siivoamisesta. Myös ajankäyttö ja lasten kasvatus ovat yleisiä riidan aiheita. Miehen kanssa pitäisi saada jotenkin mies luontevasti mukaan lapsen elämään. Minusta ei heti tarvitse pistää mitään kakkapeppua pesemään, mutta esim. yhdessä voidaan tehdä ruokaa ja vaikka pistää mies lukemaan iltasatua ja käydään yhdessä ulkoilemassa jne.

Ongelma ehkä onkin siinä, että mies voi kokea olevansa ulkopuolinen. Tottai kai sinulla äitinä ja lapsen kasvattajana on tieto siitä, miten haluat lastasi kasvattaa. Miehelläkin pitäisi olla oikeus kasvattaa lasta teidän yhdessä päättämien kasvatustapojen mukaan (esim. jos pidät kiinni, että llapsi laitetaan nukkumaan klo 21, niin miehenkin pitää siihen sitoutua). Miehellä pitäisi myös olla oikeus komentaa lasta. Ei siis voi olla niin, että mies toimii vain elättäjänä ja autokuskina, vaan miehen pitää saada myös niitä hyviä kokemuksia isäpuolen roolista ja siitä, että hänet on hyväksytty tasa-arvoisena perheenjäsenenä teidän perheeseen.

Mieheni ei osallistu lapsieni elämään. Toisaalta helppoa, mutta toisaalta raskasta, koska hän ei ota vastuuta mistään. Helpompaa olisi, että hän ottaisi ihan tavallisen isäpuolen roolin eikä niin, että jättäytyy perheemme ulkopuolelle.