Mietityttää

Olen seurustellut pari vuotta miehen kanssa, jolla on kaksi teini-ikäistä (13v ja 15v) lasta edellisestä
liitosta. Ero oli tullut voimaan jo 5 vuotta ennen tapaamistamme. Minulla ei ole omia lapsia enkä ole koskaan lapsista edes haaveillut. Vielä muutamia vuosia sitten en olisi voinut kuvitella seurustelevani miehen kanssa, jolla on lapsia. Joten lasten suhteen olen täysi ummikko.

Miesystäväni lapset ovat isällään joka toinen viikko. Etupäässä olemme tapailleet miehen
kanssa niinä viikkoina, jolloin lapset ovat äidillään. Harvoin tapaamme viikolla, joten käytännössä näemme vain joka toinen viikonloppu, mikä tuntuu kovin vähältä. Aluksi tämä järjestely toimi ihan ok, kun suhde oli vielä tuore. Lapsia olen tavannut ohimennen, mutta en ole juurikaan viettänyt aikaa heidän kanssaan yhtä yhteistä viikonloppua paria leffakäyntiä lukuunottamatta. Pojat ovat mielestäni ihan ok ja ovat suhtautuneet myös minuun hyvin, mutta melko vierailtahan he vielä tuntuvat. Pientä jännitystä on toki ollut ilmassa varmaan puolin ja toisin, mutta mitään vihamielistä suhtautumista minuun ei ole kohdistunut. Poikien äiti on mennyt uusiin naimisiin ja tästä liitosta on 1,5-vuotias lapsi. Eli aikamoista sopeutumista tämä on varmasti pojilta vaatinut.

Nyt olen tilanteessa, jossa suhde on katkolla. Syynä etupäässä juuri tuo lapsiasia.Miestä on viime aikoina alkanut mietityttää suhteemme ja suhtautumistani hänen lapsiinsa. Itsekin olen jo pitkään miettinyt suhdettamme, miten istun tähän kuvioon ja miten suuntaan suhteemme voi tästä kehittyä. Tällä hetkellä tunnen itseni ajoittain hyvin ulkopuoliseksi tässä "kolme vastaan yksi" -asetelmassa. Tunne on päällä erityisesti niinä viikkoina, jolloin miehen lapset ovat hänen luonaan emmekä tapaa.

Te, joilla on samankaltaisia kokemuksia, miten olette toimineet tällaisessa tilanteessa? Milloin aloitte vietää enemmän aikaa lasten kanssa (vai vietättekö lainkaan), vietättekö esim. viikonloppuja lasten kanssa säännöllisesti vai annatteko myös lapsille "vapaita" viikonloppuja, jolloin olette itse jossain muualla ja lapsi saa viettää aikaansa vanhempansa kanssa kahden? Vai kävikö niin ikävästi, ettei suhteesta tullut yhtään mitään?

Juokse karkuun

Itse olin muutamia vuosia sitten vastaavassa tilanteessa sillä erotuksella, että miehellä oli lapsia kolme, ja he olivat sinun miehesi lapsia nuorempia (tavatessamme vanhin oli 10).

Valitettavasti ainoa neuvoni on: juokse pois kun vielä voit. Varsinkin, jos itse et ole edes "lapsihenkinen".. ja vaikka olisitkin, tulet aina kokemaan jonkinlaista mustasukkaisuutta noista miehesi aiemmista lapsista. Ex-vaimolla on lasten kautta valtaa elämäänne... eieieieieiei. Ulkopuolisuuden tunne senkun vahvistuu ajan myötä, ja vaikka lapsista yrittää opetella tykkäämään (ja saattaa oppiakin, minäkin opin!) niin silti on vaikea oppia hyväksymään, että tuli teidän suhteestanne mitä vaan, miehelläsi on aina nuo lapset, joiden tarpeet menevät sinun edellesi, asiassa kuin asiassa. Ja näin pitääkin olla.

Itse olen nykyisin suhteessa miehen kanssa, jolla ei lapsia ole (eikä niitä meille tule). Vielä puolentoista vuoden jälkeenkin jaksan joka päivä kiittää elämän helppoutta ja vapautta tulla ja mennä oman mielemme mukaan, ilman, että aikatauluja tarvitsee suunnitella ex-vaimon ja lasten sanelemana.

Et varmaan halunnut tällaista mielipidettä ja toisenlaisiakin tarinoita varmasti on, mutta tämä oli minun.

tiitu71

Samoin, juokse pois kun vielä voit. Ongelmia on ja tulee olemaan. Samankaton alla asuminen on kaikkea muuta kun mitä olet ehkä haaveillut tähän saakka. Ihmemies kyllä jos sanoo sun suhtautumisen olevan outoa lapsiin...kun olet kokoajan antanut tavata lapsiaan niin kuin haluaa. Miten viittii valittaa???? Kyllä mies putoaa ja korkealta kun palaa seurustelemaan suvaitsemattoman naisen kanssa.

Meirami***

Edellisten kanssa samaa mieltä, luovuta kun vielä voit.
Elän miehen kanssa, jolla on kaksi lasta, toinen asuu luonamme. Ovat nyt teini-ikäisiä.
Elämä on jatkuvaa vääntöä, ex-vaimo tunkee reviirillemme koko ajan, ihmettelee kun en esim. siivoa lapsen huonetta! Tämä lapsi on 16 v. ja osaisi tehdä sen itsekin, mutta on patalaiska. Enkä minäkään siihen ala, muuttakoon äitinsä luo.

Haluaisin miehen viettävän lastensa kanssa aikaa ilman minua, mutta jostain syystä hän ei viihdy/osaa olla heidän kanssaan. Minä joudun sitten pitkin hampain luuhaamaan risteilyillä yms. paikoissa.
Haluan joka päivä lähteä lätkimään, koti ei ole koti, ahdistun ja masennun.
Tämä ei ole sitä elämää, jota haluan elää, eikä tule enää kauan olemaankaan.
Kestokyky on rajoilla.

Siksi ihmettelenkin, miksi ihmeessä joku haluaa vapaaehtoisesti tähän ryhtyä?

Raasuli

Voi sinua Meirami, mihin olet joutunut. Minulla on sama kuvio, miehelläni on kaksi teini-ikäistä, joista toinen asuu luonamme. Ero tilanteeseesi on siinä, että ex-vaimo ei ole missään tekemisissä kanssamme, sillä meidän juttumme alkoi hyvin väärässä järjestyksessä ja ex ei ole tätä anteeksi antanut. Olen mielelläni osa uusperhettämme, kun toinen vaihtoehto olisi olla ilman tätä hienoa miestä. Rakkaudesta minä tähän ryhdyin, samasta syystä mies hajoitti perheensä ja lapsiraukat vain joutuivat sopeutumaan siihen, minkä me kaksi aikuista valitsimme tieksemme. Onneksi ovat sopeutuneet. Onneksi myös minä sopeuduin lapsiperhe-elämään, vaikka en sellaista koskaan ole halunnut.

Kannattaisi todella miettiä etukäteen, mihin soppaan lusikkansa pistää. Perheen hajoittaminen moneen kertaan on vielä kamalampaa lapsille kuin sen alkuperäisen ydinperheen hajoaminen. Toki jokainen aikuinen on vastuussa omasta onnestaan.

Nirpuli

Valitettavasti olen minäkin samaa mieltä edellisten kanssa - vaikka tunteet kuinka haluaisivat nähdä kaiken positiivisena niin totuus on ihan kaikkea muuta.
Meilläkin suhde alkoi noin että tapailimme ensin vain miehen "vapaaviikkoina" ja silloin olin katkera jäähyllä olostani. Moraalinihan ei kuitenkaan antanut myöden silloin tavata edes miespuolisia YSTÄVIÄNI, en millään tavoin halunnut pahoittaa rakkaani mieltä! Nyt kun olemme "virallisesti" yhdessä niin aina kun lapset (7 ja 11 v) eivät ole luonamme niin minua kyrsii jo etukäteen että "parin päivän päästä ne jo taas tulevat tänne" ja sitten kun lapset ovat luonamme niin omaa rauhaa ei ole hetken vertaa ja koti ei todellakaan missään vaiheessa tunnu kodilta.
Mies on kyllä myös aika veltto (huono omatunto perheen jättämisen vuoksi?) kasvattamaan lapsiaan ja myöskin aivan saamaton lyömään nyrkkiään pöytään exän suhteen - joten kasvatusasiat tuntuvat jäävän minulle eli minä olen se bitch.
Lapset tuntuvat myös ajattelevan jatkuvasti että meidän kotimme on ISÄN JA HEIDÄN koti, minä olen ilmeisesti heidän silmissään vain jotain "joka menee ohi".
Turha tietysti ajatellakaan että isä olisi selittänyt lapsilleen asioista yhtään mitään, ja jos exä vielä tekee myyräntyötä minun suhteeni...
Eli jos haluat säilyttää itsenäisyytesi, omanarvontuntosi ja mielenrauhasi (sekä KOTIRAUHAN) niin älä jatka suhdetta.
Sorry mut tää on totuus.

toisenlainen stoori

Jos koet, että et edes halua tutustua lapsiin ja koet heidät äärimmäisen kiusallisiksi, niin ehkei sitten kannata edes yrittää sopeutua tilanteeseen.

Kannattaa miettiä näitä seikkoja:
- pystytkö hyväksymään sen, että miehelläsi on aiempaa historiaa, josta merkkinä on omat lapset?
- pystytkö hyväksymään sen, että lasten äidillä eli miehesi exällä on osuus perheessänne niin kauan, kun lapset asuvat kotona
- Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän perheessä mennään lapsen ehdoilla. Perheessä ei mennä kenekään aikuisen ihmisen ehdoilla. Koululainen tarvitsee arki-iltaisinkin lämpimän aterian, tarvitsee ehkä patistusta läksyjen tekoon ja jotta lapsen ja vanhemman suhde pysyy hyvänä, niin pitää keskustella ja ehkä harrastaa jotakin (käydä vaikka yhdessä uimassa).
- kykenetkö suhtautumaan niin, että mies antaa sinulle aikaa silloin, kun lapset ovat äidillään ja silloin kun lapset ovat teillä, olette enemmän lasten ehdoilla?
- voit tehdä ylitöitä, harrastaa ja tavata omia kavereitasi nimenomaan silloin, kun mies on lasten kanssa, jolloin sinun pitäisi pystyä myös itsenäiseen elämään ja omatoimisuuteen

Minusta sinullakin pitää olla mahdollisuus keskustella perheen säännöistä lasten isän kanssa. Esim. jos et halua, että olohuoneessa syödään ruokaa, niin sinulla pitää olla oikeus komentaa lapsia keittiöön, koska teidän perheessä on sellainen sääntö. Samoin kotiintuloajoista yms. on hyvä keskustella. Jos miehesi on vetelys eikä kykene pitämään itse kuria lapsiin, vaan haluaa sinusta kokkaajan, varaäidin jne, niin siihen ei pidä alistua.

Jos haluat yrittää, niin kokeile tutustua lapsiin. Vaikka he ovat murrosiässä, niin yleensä sieltä alta löytyy ihan hienoja ihmisiä. Kyllä sellaisten kanssa voi käydä leffassa, ravintolassa syömässä, risteilyllä, laskettelemassa Lapissa, Linnanmäellä, katsomassa urheilukisoja jne. Tosin yleensä murkuilla omat kaverit ovat tärkeintä maailmassa, joten välttämättä he eivät niin kauheasti ole kiinnostuneita sinusta, kunhan vain saavat elää sovussa. Yhteisten rajojen määrittäminen on siksi tärkeää.

Sitä paitsi murkkujenkin kanssa voi jutella vaikka aluksi ihan yleisellä tasolla: Miten koulu meni, onko toiveita mitä syödään viikonloppuna, mitä olet ajatellut tehdä viikonloppuna jne.

Meillä on siis niinpäin, että minulla on vuoroviikoin lapset ja lapseton miesystäväni on se, joka on joutunut tilanteeseen sopeutumaan. Aluksi mies ei käynyt luonamme lainkaan, kun lapset olivat minulla. Sitten vähitellen hän tuli mukaan esim. Linnanmäelle ja ravintolaan. Sen jälkeen hän oli meillä päivällä, mutta meni yöksi kotiinsa jne. Seurustelimme yli 2 vuotta ennenkuin uskalsimme muuttaa yhteen. Edelleen minä olen se kodinhengetär, joka hoitaa kaikki lasten harrastuksiin ja kouluun liittyvät asiat (rahallisesti, kuskausten osalta jne). Toisaalta se sopii hyvin, koska siten saan myös itse päättää asioista itsenäisesti.

Ex-mies ei terrorisoi elämäämme enkä minä hänen. Suhteemme on neutraali ja viestittelyt tapahtuvat ensisijassa tekstareilla tai sähköpostilla. Lapset itse yleensä muistavat omat menonsa, kouluasiat jne. Kummassakin kodissa on lapsilla omat huoneet, omat vaatteet jne.

Vanha leidi

Ap on tilanteessa, jossa parisuhde on aika hatara, kuten hän itsekin toteaa. Se ei tyydytä kumpaakaan osapuolta.

Minusta tuntuu näiden hyvin vähäisten tietojen perusteella, että et ole halukas osallistumaan/sitoutumaan perheen elämään ja yhteiseen aikaan lasten kanssa.

Mies ehkä toivoo sitä, ehkä itsekkäistäkin syistä, sillä se helpottaisi hänen käytännön asioitaan. Olisi toinen peri käsiä pyörittämässä ruljanssia. Lisäksi hän laillasi varmasti toivoisi läheisyyttä enemmän, joka toinen viikonloppu on todella vähän. Ei sellainen olisi ainakaan minulle parisuhteen pohjaksi riittänyt nuorempana. Kokeiltu on ja jätin suosiolla.

Kun elämänolosuhteet ja toiveet parisuhteelta ovat noin kaukana, on syytä olla realisti. Kumpikin löytää kyllä jonkun ihmisen, jonka kanssa nämä asiat kulkevat balanssissa. Koska epäröitte molemmat, on se merkki siitä, että hommasta ei taida tulla mitään.

meitiskelijä

Olen samankaltaisessa tilanteessa kuin monet teistä tässä ketjussa. En kylläkään lapseton mutta omani jo kasvattanut. Seurustelen miehen kanssa jolla on vasta murkkuikään tulossa oleva lapsi, joka viettää mahdollisimman paljon aikaa isän luona ja miehen exällekin tuo sopii, saahan hän näin itselleen lähes kaikki viikonloput vapaaksi, oikeastaan ex sanelee aikatalut ja manipuloikin lapsen kaipaamaan isää. Mies on loistava isä joka tulee toimeen myös minun isojen lasteni kanssa näitä tavatessaan. Emme asu yhdessä. Palikat siis kohdallaan. Minun ei pitäisi valittaa, mutta en ole tyytyväinenkään. Ongelmani on yhteisen ajan puute. Meillä ei ole kuin satunnaisesti, jos lapsen äiti yllättäen pitää lasta luonaan, aikuisten aikaa, siis mahdollisuus mennä leffaan, syömään, tavata muita aikuisia tms. Tulen hyvin toimeen mieheni lapsen kanssa, mutta en jaksaisi olla jatkuvasti leikkiä perhettä varsinkin kun lapsi takertuu isään tiiviisti. Yhdessä ollessamme hän on mustasukkainen jopa keskinäisistä arkipäiväisistä keskusteluistamme ja toisessa huoneessa ollessaankin kuuntelee mitä me teemme ja juttelemme ja haluaa olla kaikesta perillä. Vierekkäin istumisesta puhumattakaan... Koska meillä on mahdollisuus tavata vain viikonloppuisin, niin käytännössä matkustan miehen kotiin, minä kun olen siihen vapaa ja tuo lapsi taas haluaa olla kotonaan. Itsepä olen valintani tehnyt, siis valinnut miehen, jonka lapsella on myös äiti. Ei muutakun pakkia päälle ja takaisin vanhojen ystävien pariin, joihin on tullut pidettyä huonosti yhteyksiä vakituisen suhten löytymisen myötä. Surullista vain kun olen rakastunut oikeaan väärään mieheen, joka ei osaa tehdä rajaa exän ja lapsen sanelemiin aikatauluihin.

Minulla on sellainen oletus,

että ne naiset ja miehet, jotka asettavat lapset parisuhteen edelle, todennäköisesti myös epäonnistuvat parisuhteissaan. Eli jos seurusteluaikana näkee, että toisen koko elämä pyörii lasten ympärillä niin on itsepetosta olettaa, että asiantila muuttuu. Edes se, että lapset ovat aikuisia ei mutta asiantilaa! Kukaan ei voi muuttaa toista, itse voi vain muuttaa itseään. Jokaisella on oikeus onnelliseen elämään, kuka sen millaisena sitten näkeekään!

hmmm..

Minulla taas on sellainen oletus, että ihmiset, jotka laittavat uuden parisuhteen omien lastensa edelle, ovat täysin itsekkäitä ja kylmiä sydämettömiä, ahneita omien himojensa perässä juoksevia ihmisiä, jotka eivät koskaan kykene sitoutumaan kehenkään.

jaa mitä häh?

Parisuhde ja lapset eivät kilpaile keskenään, eivät millään tavalla samassa "kastissa". Paitsi katkerien exien mielestä ;)

Ja kyllä, suhteissa, joissa lapset menevät kaiken edelle, voidaan huonosti. Parisuhteeseenkin tarvitsee panostaa, jos sen haluaa kestävän ja kehittyvän. Valitettavasti.

Tosin nykyään on vallalla hyppiä kukasta kukkaan ja laittaa parisuhteensa edelle milloin oma mukavuus, työ, satunnaiset ihastumiset, lapset, harrastukset, lemmikkieläimet jne jne. Sen lyhytaikaisen uuden kumppaninhan saa vain sormiaan napsauttamalla. Mutta entäs jos haluaisikin parisuhteen loppuiäkseen? Niinpä, voi olla nykyihmiselle liian vaativaa...

hmmm..

Jos ei ihminen kykene eikä halua kantaa vastuuta lapsista, joita on tänne tuupannut, niin ei hän kyllä kykene sitoutumaan mihinkään muuhunkaan, ei parisuhteeseen, työhön eikä edes lemmikkieläimiin.

eron partaalla

Kun muutin nykyisen aviomieheni kanssa yhteen oli päivänselvää että hänen alaikäinen poika käy "meillä" joka toinen viikonloppu. Ja niin toimittiin. Pojan äiti kuitenkin vastusti tilannetta. Hän ei halunnut meidän yhteenmuuttoa ja piti minua uhkana hänen lapselleen. Minut tavattuaan poika kuitenkin ilmoitti äidilleen, että haluaa käydä meillä. Ja niin tehtiin.
Viikonloput oli ihan ok. Mies tietysti oli enemmän poikansa kanssa, mutta joskus käytiin yhdessä elokuvissa tai pojan harrastuksissa, tai pelattiin illalla jotain. Pojan kavereitakin meillä kävi ja kaikki ruokittiin jos ruoka-aikaan tulivat. Ongelmia ei ollut. Paitsi pojan äidin yhteydenotot.
Pojan äiti soitteli aina tälle kun poika oli meillä. Mitä lie kysellyt ja tivannut, koska aina puhelun jälkeen poika oli vaitonainen ja apea. Kerran poika ei sitten enää halunnut tulla meille, käytyään vajaan puoli vuotta. Isälleen poika sanoi syyksi ettei vain halua. Mies kertoi kysyneensä pojalta oliko se äidin tahto mutta poika väitti että ei kun hänen oma, mutta ei perustellut sitä mitenkään. Poika ei ollut minulle ilkeä tai tympeä, eikä suhtautunut vihamielisesti vaan ystävällisesti ja mielestäni luontevasti. Miksi sitten kaikki muuttui ilman että poika edes ennakoi.
Niin elettiin pari vuotta. Mies tapasi poikaa muutoin satunnaisesti. Sitten me mentiin naimisiin. Siitä pojan äiti nosti oman hässäkkänsä vaikka asia nyt ei hänelle kuulu. Syytti että minä haluan pitää isän ja pojan lopullisesti erossa toisistaan, tai että yritän vain päästä pojan äitipuoleksi. Siis aivan mielipuolisia juttuja. Poikaa ei meillä ole näkynyt.
Ollaan oltu naimisissa 4,5 vuotta. Poika asuu äitinsä luona mutta on jo täysi-ikäinen ja kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi. Mies on alkanut puhua siihen malliin että ei enää suostu olemaan pojastaan erossa kun koko pojan nuoruuskin on mennyt tällä tavalla. Mieheni ja minun välit ovat viilenneet. Mies on muuttunut etäiseksi. Hän käy usein poikansa kanssa milloin missäkin. Nyt poika on lukulomalla. Mies on luvannut lähteä pojan kanssa matkalle kun kirjoitukset on ohi. Hän pitää talvilomansa sitten, eikä meillä siis ole yhteistä lomaa vaikka oli suunniteltu. Enkä minä siitä pahastu, tottakai mies saa lapsensa kanssa matkustella. Kyllä me ollaan kaksin jo ehditty.
Se mitä en ymmärrä, että miten muka poika ja minä olemme toisemme poissulkevia vaihtoehtoja elämässä? Että joko poika tai minä. En sellaista halunnut koskaan, ei sitä halunnut mieskään kun tilanne tuli eteen. En ole poikaa mitenkään syrjinyt, enkä koskaan kieltänyt miestä tekemästä mitään poikansa kanssa. Päinvastoin. Silloin kun poika kavereineen kävi meillä se oli minusta vain mukavaa. En ole mikään lapsi-ihminen, mutta eivät nämä mitään pikkulapsia olleetkaan.
Miksi pojan äiti halusi eristää pojan isästään ja sillä keinoin kiristi miestä ja minua eroamaan, mikä sitten ei onnistunut ainakaan pojan ollessa pieni? Poika oli helppo manipuloida näköjään. En tiedä onko mies enää puhunut poikansa kanssa tästä tilanteesta. Mutta jos mies nyt alkaa olla meidän eromme kannalla, niin tuskin tämä mitään rakkautta olikaan ainakaan hänen puoleltaan. Vuosia sitten puhuttiin ja sovittiin, että tuetaan toisiamme ja ettei meitä eroteta, vaan hän yrittää keksiä ratkaisun ongelmaan. Eihän hän siihen yksin pysty tietenkään, vaan se olisi vaatinut pojaltakin jotain tahtoa. Nykyään mies on sulkenut minut ulos elämästään. Ei puhu, eikä kerro mitään ongelmistaan kuten ennen teki. Kaikki muuttui ihan yhtäkkiä tänä talvena.
Tammikuun alussa sanoin miehelle että meidän on yhdessä tähän keksittävä joku rakentavampi ratkaisu kuin ero, mutta mies ei vastannut. Kysyin vielä eikö hän enää rakasta minua, tai onko hänellä joku toinen nainen, minkä tietysti ymmärtäisin syyksi. Hän kiisti kaiken ja vetosi vain poikaansa. Sanoin, että olen olemassa jos hän haluaa minulle puhua. Mutta sitten minun voimat ehtyi. En ole paljon jaksanut keskittyä mihinkään. Tilanne on täysin ulottumattomissani. En tiedä pitäisikö minun alkaa varautumaan eroon, etsimän asuntoa, ylipäätään puhumaan miehen kanssa eron konkreettisista asioista.
En halua kaksin käsin pidellä miestä. Jos hän haluaa mennä, hän saa mennä, mutta toivon ettei tee sitä liian kapeakatseisin perustein. Koska minusta poika ja minä emme sulje toisiamme miehen elämästä. Poika on ilmeisesti eri mieltä, ja ehkäpä mieskin nykyään. Mutta jos tämä nyt johtaa eroon, niin se on sitten lopullista. Mies varmaankin huomaa ettei aikuinen poika muutenkaan enää hänen luona samalla tavalla ole joka toinen viikonloppu kuin oli pienempänä. Hän on lisäksi suunnitellut opiskeluja Euroopassa joten on turha käyttää poikaa tekosyynä meidän eroomme. Mutta tätä on turha tässä pohtia. Ihmettelen vain.

Läheiseltä

Tunnen erään tällaisen kokoonpanon jossa mies ja vaimo eronneet, kolme lasta. Mies lähti kun salasuhde osoittautui vakavammaksi. Kaikki me läheiset oli kyllä jo vuosia kuunneltu mies+vaimon riitelyä ja vaimon uhkailuja erosta. Kun mies yritti sopia erosta se ei sitten vaimolle sopinutkaan.

Mutta sitten tuli kuvaan tämä kohtalokas toinen nainen. Vaimo meni täysin suunniltaan - jos se enää oli mahdollista... niin kaistapäisesti se suhtautui mieheensä jo muutenkin. Vaimo oli väliin ajamassa miestä naisensa luo ja kun mies oli lähdössä vaimo levitteli juttuja että mies jättää perheen ihan yhtäkkiä...

Aikansa mies yritti saada asiaa järkiperäiseen järjestykseen, mutta ei vaimoon uponnut mikään. Lopulta mies muutti naisensa luo ja ex-vaimo aloitti taistelun. Kukaan ei tiedä kenen etuja ajoi. Idea oli ettei lapset saa tavata isää niin kauan kuin isä elää sen naisen kanssa.

Lopputulos: mies ja salasuhde on naimisissa ja onnellisia, olleet jo monta vuotta, ja miehen+exän lapset vihaa isänsä uutta vaimoa ihan periaatteesta. Näin ne on itse mulle sanoneet. Yksi sanoi että "on se ihan ok mut mä vaan vihaan sitä kun se rikkoi meidän perheen". Kun huomautin ettei se varmaan rikkonut... niin voi herranjestas miten nuori neiti rähähti että kyllä rikkoi kun äitikin niin sanoi.

Että omat lapsetkaan eivät muka tajunneet miten huono avioliitto äidillä ja isällä oli, vuosikausia hirveää riitelyä niin että mies ei aina uskaltanut kotonaan yöpyä! Oli miten oli. Lapset päätti ettei tapaa isää ja isän uutta vaimoa ja sillä hyvä. Nämäkin lapset on nyt aikuisia joten ehkä ne on tyytyväisiä elämäänsä. Mahtaako ex-vaimo olla tyytyväinen kun ei mies ole kiristyksestä (sitähän se on) huolimatta eronneet. Ei ryppyjä siinä rakkaudessa.

monenlaista elämässä

Luulen vähän, ettei nykyään nämä asiat ole luontevasti järjestyksessä. Kaikki pitää "sopia" ja "järjestää" ja parisuhteeseenkin "haetaan" yhteistä aikaa. En tiedä. En ole koskaan laittanut eri kastiin miestä ja lapsia. Että kyllä me yksi perhe ollaan, vaikka isän ja äidin kahdenkeskiset asiat kuuluu vain äidille ja isälle, eivätkä ole lasten elämästä pois. Aivan kuin parisuhde olisi jokin projekti.

Meinattiin kerran lähteä tällaiselle kahdestaan-matkalle. Vastaukseksi saatiin sisareni 6 v. poika hoitoon viikoksi kun sisko+sen mies lähti parisuhdematkalle. Poika oli apea pari päivää. Luulin sopeutumisongelmiksi ja yritin järjestää kaikenlaista kivaa. Ei auttanut. Eräänä iltana poika tuli olohuoneeseen kun meidän lapset jo nukkui ja me katsottiin telkkaria. Poika oli onneton ja kysyi eikö äiti ja isä rakasta häntä kun ne on niin usein matkoilla ilman häntä. Laskin sen olleen kolmas ns. parisuhdematka. Selittelin kaikenlaista, en tiedä uskoiko poika, mutta päätettiin ettei aleta aktiivisesti työntää omia lapsiamme ulos elämästä. Todettiin meidän parisuhteen toimivan ilman että pitää lapset työntää syrjään. Jos joskus ei tomi, niin ei se ainakaan lapsista johdu eikä lasten siitä pidä kärsiä. Sekin käytiin läpi että jos joskus erotaan, niin ei ainakaan lapsista aleta riitelemään, koska ei ole lasten syy jos meistä toinen rakastuu johonkin muuhun.

Niin siinä vuosien kuluttua kävi että erottiin. Eron jälkeen tapasin uuden miehen ja hyvin mennyt. Exäni ei ole ollut hankala, ja parhaani olen tehnyt jotta nuorinkin lapsi ymmärtäisi olevansa ihan yhtä rakastettu vaikka äiti ja isä ei enää halua elää yhdessä. Eikä me erottu koska ei "panostettu" parisuhteeseen. Kyllä me ollaan eletty just niinkuin ollaan haluttu, eikä lähdetty tekemään mitään taikatemppuja puoliväkisin.

omakohtainen kokemus

Mieheni suloinen tyttö on käynyt läpi kivikkoisen tien.Hän5-vuotias,eronneiden
vanhempien ainut lapsi.Heti pienen ujostelun jälkeen hän hyväksyi minut elämää
isänsä ja hänen kanssaan joka toinen viikonloppu.Äiti ja äidinpuoleinen suku oli
lähinnä utelias "kuka on se uusi."Ihmetellä täytyy vieläkin hänen luonteen jalout-
ta olla arvostelematta minua koskaan millään tavoin.Äidin manipuloinnin hän
kertoi minulle ja sitten keskustelimme halusiko hän tehdä moisia ilkeyksiä
minulle.Kivikkoiseksi hänen tiensä miellän siksi,että hän nieli kaikki pettymykset
sisäänsä,pyrki miellyttämään joka tilanteessa.Pahasta mielestä näin joskus
kyyneleitä hänen silmissään.Avioliittomme on kestänyt ja tytärkin on vihitty.


luonteenjaloutta


olla koskaan arvostelematta minua millään tavoin,vaikka manipulointia äidin puolelta olikin.

Sinulle vapaa tie

Hämmästyttävä tilanne. Pojan ollessa pieni, minunkin käsitykseni on, että äiti manipuloi lasta ja ehkä jopa kielsi häntä teille tulemasta. Poika oli keino hallita isää ja hänen elämäänsä. Ei se ole tervettä ja normaalia, mutta näitä vinksahtaneita piisaa.

Sen sijaan tämä uusi tilanne, jossa miehesi käyttää poikaansa tekosyynä omiin tarkoitusperiinsä, juontaa minusta ihan muusta. Minäkin epäilen, että on löytynyt uusi - tai vanha- mielenkiinnon kohde ja sinä olet este ja haitta sen toteutumiselle. Naistahan minä sinne taustalle veikkaan.

Te olette olleet sen verran kauan yhdessä, että suhde on arkipäiväistynyt ja miehellä ikää juuri sopivasti uuteen hurahdukseen.

Tuskin menetät mitään, vaikka väistyt takavasemmalle suosiolla. Oli syy mikä tahansa, eiköhän sinua ole pidetty syntipukkina jo ihan tarpeeksi kauan.

On hirveän suuri vahinko, että vanhemmilla ei ole järkeä, tilaa ja sydäntä antaa lapselle vapaus saada nauttia vanhemmistaan ja ihmissuhteista vapaana äitiensä tai isiensä omista katkeruuksista. Siinä siirretään lapsen taakaksi koko elämäkseen asioita, jotka värittävät hänen elämänasenteensa ja tulevaisuutensa.