| Tasapainoon epätoivosta?
Olen aviossa maalaismiehen kanssa, jolla on yksi poika (16 v.) Itselläni on kolme jo omillaan asuvaa lasta. Minulle on tehty selväksi, että talo jossa asumme tulee olemaan miehen pojan koti tulevaisuudessa.
Pysyäkseen kunnossa on taloon tehtävä remonttia jos toistakin ja pidettävä myös piharakennukset ja piha kunnossa. Olen kohtuullisen ahkera ihminen ja teen töitä talon eteen oman päivätyöni lisäksi siinä missä mieskin. Myös rahallisesti olen satsannut tähän taloon.
Aina vain enemmän on alkanut itseäni rassaamaan se, että miksi ihmeessä ponnistelen toisen lapsen hyväksi? Tunnen syyllisyyttä ja surua siksi, että omat lapseni eivät ole saaneet yhtä vaurasta nuoruutta kuin tämä. Miksi ihmeessä tekisin yleensä yhtään mitään hänen hyväkseen, kun kaikki minun työni tulokset kuuluisi omille lapsilleni tai itselleni?
En pidä tästä pojasta enää yhtään. Vaikka hän onkin vain nuori ja syytön tilanteeseen, hän tietää ja näyttää olevansa erikoisasemassa verrattuna omiini. Siksipä omat lapseni eivät enää käykään meillä. Tapaan heitä heidän kodeissaan tai muualla ja pidämme yhteyttä puhelimitse ja sähköisesti. Välit ovat sikäli kunnossa, mutta äidin kotiin eivät tunne olevansa tervetulleita. Tai siis, äidillähän ei ole omaa kotia......
Miehen kanssa en osaa tästä puhua. Hän ihmettelee, miksi lapseni eivät tule meille, keksin jotain heidän kiireistään yms. Olen harkinnut muuttoa ja eroa vakavissani. Minusta ei taida olla kestämään tätä tilannetta, olen kai kateellinen tms. Mutta ainakin rakastan yli kaiken omia lapsiani eikä ole reilua heitä kohtaan elää näin.
En ole ihan persaukinen ja yritä hyötyä rikkaammasta miehestä, siitä ei ole kysymys. Omaisuuteni on sijoitettu muualle eikä meillä ole avioehtoa. Periaatteessa siis talostakin olisi puolet minun, mutta kun se on luvattu muutaman vuoden päästä miehen pojalle. Turhahan tässä tilanteessa on mitään uuttakaan enää suunnitella tai rakentaa, sekin tekee apeaksi ja turhautuneeksi. Taloa ei voi myydä ja muuttaa muualle, koska se on sukutalo.
| 
