Tree

Te eronneet, menisittekö / oletteko menneet uudelleen naimisiin?
Mulla on eronnut mies, jonka naimahaluista en ole varma. Ero oli vaikea, mutta ihan järkisyistä haluaisin joskus suhteemme avioliitoksi muuttaa. Tällä hetkellä olen tehnyt tulevaisuuden turvaksi sen mitä olen voinut, eli testamentin miehen hyväksi. Omaa turvaa ei paljon ole (tietääkseni - tosin ei mieskään tiedä testamentistani) jos miehestä aika jättää, mutta niin kauan kuin emme omista asuntoa, en hätäile. Kun ryhdymme asuntokaupoille, otan kyllä viimeistään silloin henkivakuutuksen tai avioliiton puheeksi.

haaveissa vain mun

Menin ihan kakarana naimisiin (22v) Oltiin 8vuotta naimisissa ja saimme myös lapsia. Avioero oli ainut ratkaisu. Asumuserossa ensin, sitten taas vähän aikaa yhdessä lasten vuoksi ja taas asumusero ja sitten ei ollut muuta mahdollisuutta kuin erota virallisesti. No siitä ollaan selvitty ja jatkettu elämää. Monta vuotta oli yhtä taistelua joka asiassa.

Nyt minulla uusi mies, avoliittoa kohta 2vuotta ja yhteinen lapsi (5kk). Mies on hyvä mies ja roolimalli lapsilleni. Aidosti välittää myös lapsistani ja tekee kaikkensa meidän hyvinvointimme eteen. Mies on minua muutaman vuoden nuorempi eikä hän ole naimisissa ollut. Haluan todellakin, että elämme yhdessä mahdollisimman pitkään.

Haaveissa on, että mies vielä kosii minua ja vie minut vihille. Virallistaa suhteemme ja todistaa meille, että tämä on pysyvä järjestely. . . unelmia täytyy olla!!!

n48

Olen eronnut 15 vuotta sitten ja kaksi kertaa sen jälkeen on kosittu (siis kaksi eri miestä) mutta en ole suostunut. Harkinnut olen, etenkin tämän toisen kohdalla. En ole halunnut muuttaa edes yhteen.

Minusta on mukava seurustella ja on kiva kun on kaveri aina mökille ja reissuun ja lenkille, leffaan ym mutta että se mies olisi aina siinä..... Omat lapset ovat jo aikuisia ja asustan kohta yksin kun nuorempikin lähtee. Ei, en ota siihen koskaan miestä. Oma tupa ja oma lupa.

Myö on

oltuna susparina kohta 20 vuotta. Saman verran olin virallisessa aviossa ja penskat tehtiin siinä. Tämä susparihomma on ollunna ihan mukavoo, kaks aikuista immeistä tasa-arvossa.

Vuoan jos tuo ukko kosis, en hanttiin panis. On se jo niin hyväksi katastettu, että uskaltasin myöntee, jotta männään vuan.

"n41"

Minusta tuntuu ihan samalta. Paitsi että minä hölmö yhdestä eroon päästyäni suostuin ottamaan uuden miehen luokseni asumaan, enkä nyt enää katumapäälle tultuani pääse hänestä eroon. Meidän piti mennä naimisiin, mutta siitä kuolleena syntyneestä ideasta olen jo lopullisesti luopunut.

Minä en taida olla vaivan arvoista aviovaimoainesta. Se näyttää olevan toistuvasti minä, joka haluan pois yhteiselämästä. Voi hyvinkin olla, että miehissä ei ole sen vakitusempaa vikaa, vaan se olen minä, joka lakkaan haluamasta jatkaa. Ihan omista syistäni. "Oma tupa ja oma lupa."

neljäneljä

Jo vain! Toisen kerran menin naimisiin vieläpä hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Tuntui vaan niin hyvältä ja oikealta ja siltä tuntuu vielä 10 vuoden jälkeenkin.
Eka avioliitto kesti seitsemän vuotta, sitä ennen viitisen vuotta seurustelua.

Tree

Kiva kuulla, toivottavasti miehetkin (tai edes se minun mies) uskaltaa mennä uudestaan naimisiin. :)

Irina69

Kaksi kertaa naimisissa, kolmas kerta toden sanoo? Ei vaan, enpä taida tuohon leikkiin enää kovin helpolla lähteä, sen verran hankalia nämä miessuhteeni ovat olleet. Nyt olen yh-äitinä 5 kuukautiselle vauvalle, eipä oikein edes seurustelut kiinnosta tällä hetkellä (eikä tuolla metsäpoluille edes näe miehiä, vain toisia äitejä vaunuineen:). No meni asian vierestä, mutta tosi asia on, että ekan kerran jälkeen kynnys kasvaa, niin miehillä kuin naisillakin, mutta jos se oikea osuu kohdalle, niin mikä ettei?

minni77*

Olen menossa mieheni kanssa naimisiin, molemmille toinen kerta.
Menen naimisiin ainoasta jonka takia naimisiin menisin eli rakkaudesta :) Järkisyistä en sitä tekisi. Voihan asioista sopia paperillakin ilman avioliittoa, jos haluaa. Nykyään se on aika yleistä...

järki narikkaan

Ja katastrofin ainekset on koossa...

avoliitossa

Miten niin?
Mielestäni vain rakkaudesta mennään naimisiin. Erilaisia papereita ja sopimuksia voi tehdä ilman avioliittoakin, jos vain järkiperusteet pohjalla.

taner

Olen itse menossa perjantaina naimisiin järkisyistä. Kaikkia sopimuksia ei voi tehdä ilman avioliittoa (tai tulee sitten kalliiksi myöhemmin), esimerkiksi perintövero on naimattomilla suurempi vaikka testamentti olisikin olemassa...

nelikymppisen mietteitä

Olen ollut kerran naimisissa ja siitä suhteesta on lapsia. Nykyisen avomiehen kanssa emme mene naimisiin, sillä haluan, että lapseni perivät minut. Nykyisessä kodissamme suurin osa irtaimistoa on minun eikä mieheni. Minä tulen myös saamaan joskus perintöä, mieheni ei. Tämä parisuhde tuskin on mikään "kunnes kuolema meidät erottaa" -parisuhde, joten en halua, että mies myöskään hyötyy kuolemastani tai erosta. Avoliitossa/avoerossa omat rahat pysyvät omina.

Jos joskus naimisiin menisin, niin menisin rakkaudesta sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa olisi hyvä ja helppoa olla. Avioehdon tekisin siitä huolimatta.

Tyly Peli

Näen asia juuri päinvastoin: nimenomaan rakkaudesta ei tarvitse mennä naimisiin, koska kyllä rakkausliitto kestää omillaankin. Ei se kysele virallisia sopimuksia.

Avioliitto on juridinen sopimus, joka pitää sisällään koko joukon oikeuksia ja velvotteita. Siitä on olemassa ihan laki. Ei ole kyse pelkästään siitä, että "me haluamme todistaa rakkauttamme ja antautua toisillemme jumalan ja koko maailman edessä".

-lepe

Komppaan edellistä, se on nimenomaan avioliitto joka on se "paperi" joka turvaa elämää. Jos pelkästä rakkaudesta ollaan yhdessä, ei niillä taloudellisillakaan seikoilla liene merkitystä.

neljäneljä

Kaiken haluamasihan voit todellakin varmistaa testamentilla ja avioehdolla. Eivät ne mitenkään rakkautta tai luottamusta vähennä.

n53 Elli

"Ei, en ota siihen koskaan miestä. Oma tupa ja oma lupa."

En missään nimessä ottaisi miestä pieneen kaksiooni. Toisen luokse en muuttaisi vaikka hän omistaisi monta asuntoa ympäri maailmaa.

Yksi avioliitto riittää minulle. En suostu edes keskustelemaan asiasta live-elämässäni.
Niin tympääntynyt olen aiheen vatvomiseen.

Ohdis

Toisella kierroksella ollaan täälläkin!
Olin 18 ekalla kerralla, avioliitto kesti 9v, lapsiakin saimme. Exälleni liitto oli jo toinen, ikä 21.

Nykyiselle aviomiehelle avioliitto on eka (avoliitto takana ja pari lasta), avioeroni astui voimaan vuoden lopulla 2006 (seurustelumme alussa), muutimme pian yhteen ja tänä kesänä menimme naimisiin.

Syinä voisi sanoa yhteisen talon, lasten edun ja kyllä se aito rakkauskin syyksi käy :}

Tunteiden pettämä

Ns. vakavampia seurusteluja kaksi (5 ja 10 v), sekä satunnaisia suhteita toki muutama lisää. Tulevan mieheni tapasin kun olin 34 v. Vaikka oli päivänselvää jo ensi metreiltä kuinka meille käy eli naimisiin jne. sinniteltiin silti vajaa kolme vuotta ennen kuin meidät vihittiin. Mies oli osoittautunut luotettavaksi, vahvaksi, sanansa mittaiseksi, selkärankaiseksi ja minua rakastavaksi. Kaikki oli taivaallista. Ymmärsin, miksi olin pysytellyt naimattomana. Niin mukavia miehiä kuin tunsinkin, niin kyllä "sen oikean" kokee täysin eri tavoin.

Vihkimisen jälkeen alkoi ongelmat. Miehen edellinen perhe alkoi kummitella. Mies salli sen, eihän se muuten olisi meidän elämää haitannut. Miehen exä, manipuloidut lapset, sukulaiset jne. Rakastinko tosiaan miestä, joka antoi muiden osapuolten sotkea elämäämme? Kun ei olleet sotkeneet siihenkään mennessä. Mies alkoi salailla minulta asioita joita ei olisi tarvinnut salailla. Sellainen rikkoo suhdetta ja luottamusta. Asiasta puhuttiin eikä hän osannut kertoa syytä, lupaili vain tyhjiä. Exäänsä kohtaan mies ei tuntenut myönteistä, jos ei kyllä varsinaisesti vihannutkaan: Inhosi vain. Inhosi, mutta antoi exän sotkea välejämme. Karmeaa.

Kun rakkaus pettää, ne tunteet, joiden luuli olevan aitoja molemminpuolisia, sitä ei toivoisi kenellekään. En tiedä rakastanko miestä enää, mutta tiedän vain sen, että jos hän olisi ollut yhtä sitoutunut meihin kuin minä, olisimme edelleen onnellisesti yhdessä. Kaksi vuotta odotin muutosta parempaan ja uskoin, mutta lopulta olin niin rikki sisältä että oli pakko lähteä pois. Mies ei halunnut eroa, mutta en muutakaan keksinyt. Hän loukkasi minua eikä ymmärtänyt sitä. Elimme asumuserossa mutta ystävinä ja pidimme yhteyttä. 2 kk sitten hain yksin eroa. Mies on apea (lievästi sanottuna) mutta minkäs teet. Tiedän, että tämä on oikea ratkaisu. Elän ehkä loppuelämäni yksin, mutta parempi sekin kuin päivättäinen loukatuksi tuleminen. Tosin niin kauan kuin eroa ei ole tuomittu, voi mies osoittaa ryhdistäytyneensä ja laittaneensa asiat oikeasti siihen tärkeysjärjestykseen kuin väittää niiden olevan. Nyt puheet ja teot ovat totaalisessa ristiriidassa.

Menenkö vielä naimisiin? No en varmasti. Tai ei varmasti, koska enpä tiennyt että tätäkään miestä koskaan tapaisin, vallaton poikamiestyttö kun olin ollut. En kuitenkaan usko että enää uskallan antautua niin luottavaisesti ja avoimesti suhteeseen. Vaan ei tiedä jos sitten eläkemummona jonkun mukavan vaarin tapaisi ;)

dame Jardin

Eron jälkeen olin pitkään varma etten enää samaan pskaan lankeaisi.
Meni muutama vuosi. Ex-mies, avioliiton ikävät asiat ja eron tuskat unohtuivat. Luonnollisesti ja hyvä niin.
Uskaltauduin pariin tilapäissuhteeseen. Ensimmäisen jälkeen ajattelin että se oli virhe. Toinen ei maistunut enää niin pahalta ja jopa koin sen hyväksi.
Sitten tapasin erään eronneen miehen. Olin epäluuloinen ja varuillani. Taisi olla mieskin.
Tapailumme jatkuivat. Hyvinä tuttavina, teatteriseuralaisina jne. Yli vuosi jahkailtiin kun sitten uskallettiin puhua asioista oikeilla nimillä. Kolmen vuoden kuluttua tiesin omat tunteeni, mutta mies otti aiheen puheeksi marraskuussa. Ekan kerran vietimme joulun yhdessä ja sovimme yhteen muutosta. Se tulee olemaan vain muodollisuus. Niin paljon olemme yhdessä ettei kahta osoitetta tarvita.
Ja kyllä, jos mies olisi avioliiton kannalla, olisin varmasti valmis, edellyttäen ettei yhteenmuutosta synny mitään odottamattomia konflikteja.
Miehen lapset ja minä olemme aina tulleet loistavasti toimeen. Pitävät jo äitipuolen tapaisena. Minulla ei ole lapsia, vain yksi keskenmeno. Ehkä siksi miehen lapset tuntuvat niin ihanilta.
Mutta tätä tilannetta en olisi voinut kuvitella edellisestä miehestä päästyäni. Kumma miten sitä nuorena on niin sinisilmäinen ja hutera. Toki me molemmat muutuimme, mutta ehkä hyvä niin että sellainenkin kokemus elämässä tuli koettua silloin. Muuten sen olisi ehkä tehnyt hieman myöhemmin.
Ei pidä katkeroitua. On annettava itselleen aikaa olla vihainen, surullinen, katkerakin, mutta on tiedettävä että ne tunteet katoavat. Niiden on kadottava ja hyvien muistojen jäävän.
Sillä elämässsä kannattaa säilyttää ilo ja elämänmyönteisyys.

-sylvia-

En menis. En uskaltaisi. Aina kuitenkin tulee jotain ja ero on paljon helpompaa kun voi vain lähteä. Kerta papille "paskan" puhumista riitti. Nyt on hyvä rakastava suhde ja se riittää, ei kahleita kiitos. En alkaisi myöskän yhdessä omistamaan mitään isompaa... Vaikka tiedän että jos ukko nyt vaikka kuolisi niin sen exästä tulis lasten huoltaja ja lapsille jäisi talo. Minunhan olis lähdettävä jne. mut näin se vain on. Ja ymmärrän tosi hyvin niitä jotka jättää liiton yhteen ja eikä tee lapsia lisää uuden kanssa. En tee niitäkään enää lisää. Keskityn elämästä nauttimiseen!

hmmm..

Njet. Ei ainakaan niin kauan kuin on nämä lapset tässä.

naimakauppa on naimakauppa on rekisteröity parisuhde

...ja siksi olen kyllä erimieltä tästä suunnitellusta uudesta laista, jossa avopuolisolle annettaisiin joitakin taudellisia oikeuksia avoliiton päättyessä. Ei käy. Jollei halua mennä naimisiin, ei voi myöskään vaatia avioliittolain suomia oikeuksia. Jos haluaa ja/tai suostuu elämään avoliitossa, on itse ymmärrettävä turvata selustansa jollakin kirjallisella sopimuksella, jos siltä tuntuu. Eihän siitä tule mitään, että lailla "turvataan" ihmisen joka liike ja elämänvalinta, joka ei mennytkään ihan nappiin.

Minä nimenomaan en halua naimisiin nykyisen kumppanini kanssa: en halua avioliiton velvollisuuksia ja oikeuksia tähän suhteeseen. Tässä tapauksessa nimittäin minä olisin se, jolla on niitä velvollisuuksia ja avokkini saisi nauttia oikeuksista ;)

Ja miten avoliitto todennetaan? Pitääkö olla yhteinen osoite? Jos on kaksi kämppää, mutta molempia asutaan yhdessä, eikö se ole yhteiselämää? Tekeekö yhteinen lapsi suhteesta avoliiton?

Eihän tässä kohta uskalla kelleen päivää sanoa, ettei joutuisi vastuuseen, jos ja kun tuttavuus loppuu, jumakaut.

onnellinen elli

"Keskityn elämästä nauttimiseen!"

Minäkin nautin elämästäni. Miesten kanssa tulee kuitenkin ongelmia.
Olen mukavuudenhaluinen ihminen. En halua elämääni ikävyyksiä.

Avioliitto oli ainoa mahdollisuus

missä uskoin miehen olevan tosissaan suhteeni, valmiina myös kantamaan suhteestamme vastuuta. Ensimmäisen liiton jälkeen olin yksin 5vuotta, hyvää kannatti odottaa! Seurustelimme n. puoli vuotta kunnes mies kosi. Rakkaudesta olemme olleet yhdessä ja sen vuoksi myös kaikki viralliset paperit on tehty kuntoon: avioehto ja keskinäinen testamentti.