Tree

Aika vaikeata tämä eläminen miehen teinien kanssa. Ihan kuin olisi palannut ajassa taaksepäin surkean avomiehen kanssa elämiseen. Jotenkin sitä kuvittelisi, että omassa kodissa saisi tämän ikäisenä jo elää omilla säännöillään. Miehen kanssa kaksin kaikki on hyvin ja olemme tyytyväisiä, elintapamme ovat yhtenäiset. Lasten ollessa meillä on meno toinen. Minä en tunnu mahtuvan omaan kotiini, lapset täyttävät sen fyysisesti ja psyykkisesti. Ne on vaan sellaista ihmistyyppiä, joiden joitain piirteitä en sulata. Hankalinta tässä on nimenomaan se, että päästyäni eroon huonosta avosuhteesta aikoja sitten, luulin että voin valita ihmiset, kenen kanssa haluan asua. Näinpä ei ollutkaan, vaan meillä asuu isoja terroristeja suurimman osan aikaa. Parisuhdetta yritetään sitten hoitaa joka toinen viikonloppu, mutta jo sunnuntai-iltana minä alan oireilla kun tiedän mitä on edessä. Kasvatusperiaatteemme ovat erilaiset ja lasten elintavat sellaisia, joita minä en asuinkumppaniltani haluaisi sulattaa. Yritän kestää vain, koska tiedän ettei tämä ole ikuista. Toivon vain, että lentävät pesästä ennen kuin olen lopullisesti hajonnut ja kun jaksamme vielä toisiamme rakastaa lasten isän kanssa kaikesta huolimatta.

*siri*

Samoin meillä, mutta toisinpäin: lapsi viikonloppuisin isällään, emmekä mahdu samaan taloon. Tai siis minä en mahdu sinne, kun hän on siellä.
Jo torstaina alkaa hatutus kun tiedän hänen tulevan seuraavana päivänä, tunnen jopa fyysistä pahoinvointia.

Nykyisin keksin menoa lähes joka viikonlopuksi, onneksi minulla on iso suku ja melkein aina on joku vailla rempppa- yms. apua. Mutta mitä elämää se tällainenkaan on? Kotiin ei viitsi oikein edes panostaakaan eikä laitella mitään niin kuin ennen ihan omassa kodissani.

Itse olen itseni tähän tilanteeseen saattanut. Vain itse voin itseni pelastaa, mutta miten teen sen hienotunteisesti, sitä en tiedä vielä.

mie vaan xx

Ettekö siis tienneet, että puolisollanne on lapsia vai mistä kiikastaa?

Te olette itse valinneet elämänne ja kumppanin joka on kasvattanut nämä teinit , lapset eivät ole voineet valita vaan he ovat joutuneet tähän tilanteeseen aikuisten valintojen seurauksena mutta ymmärtääkö heitä kukaan.

hih hih tollo

Lapsen vanhemman uusi puoliso ei ole valinnut näitä lapsia. Lapset ovat vanhempiensa vastuulla ja valinta. Kyllä vaan, elämä vieraiden lasten kanssa voi tulla yllättävän raskaaksi, jos ei, sattuman oikusta, kemiat natsaa. Elävää elämää ja tosiasia. Turha jeesustella sieltä "sivusta".

Tree

Kaikkea se rakkaus teettää. Lapset muuten ovat valinneet meidät, eivät halunneet asua äitinsä kanssa. Aloitimme mieheni kanssa asumalla kahdestaan, mutta lapset vähitellen siirtyivät meille. Tästähän pitäisi olla ylpeä, lasten vihaamasta isän uudesta naisystävästä kivaksi ja toivotuksi äitipuoleksi. Jotta tästä ei nyt saisi väärää käsitystä, niin lapset ovat tosi kilttejä teinejä, eivät sinänsä vaikeita tapauksia. Rasittavinta onkin se, että he ovat AINA kotona ja haluavat tehdä kaiken meidän kanssa.

Asiaa ei ainakaan minun tapauksessani auta se, etten ole koskaan halunnut lapsia enkä lapsiperhe-elämää. Eikä kysymys ole nyt siitä, että ne on jonkun muun lapsia. Sehän on tässä ainoa hyvä puoli. Olen vain onnellinen siitä, etteivät ole minun vastuullani.

En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos lapset olisivat olleet vielä alle 10v kun tapasin rakkaan mieheni. Se olisi tuntunut jo etukäteen ajatellenkin liian pitkältä rangaistukselta. Eiköhän tämä alle 5v kuluttua ole kuitenkin ohi... Se on kuitenkin pitkä aika tuntea olonsa huonoksi omassa kodissa. Onneksi huono olo ei ole jokapäiväistä ja niitä lapsivapaitakin aikoja ja lomia on.

*siri*

Joku viisas analysoi lasten elämää ennen ja nyt totesi, että lapset ovat nykyään ne joiden pillin mukaan koko perhe hyppii. Vaikka asian pitäisi olla toisin; vanhemmat ovat perheen päähenkilöt ja sanelevat ehdot ja säännöt. Ja vanhempien suhde on se mihin koko systeemi perustuu.

Vahvassa perheessä lastenkin on hyvä ja turvallinen olla.

Näiden toisella tavalla kasvatettujen lasten kanssa ei ole kenelläkään enää hyvä olla, ei heillä itselläkään. Ovat joutuneet liian suuren vastuun eteen, ottamaan vastuun koko perheen elämästä, kun vanhemmat haluavat olla mieliksi ja kysyä joka asiaa.
Vanhemmat kulkevat anteeksi pyydellen ja antavat kaiken, mitä muksut keksivät vaatia.

Ole siinä sitten sellaisen nössövanhemman puolisona ja yritä käyttäytyä kuin vastuullinen aikuinen. Ei onnistu, peli on jo menetetty kun lapsi on yli 10 v.
Ainoa, jonka voit pelastaa, on itsesi.

mie vaanxx

Kuka tässä jeesustelee; jos valitset puolison jolla on lapsia valitset silloin myöskin ne lapset elämääsi ja tuskin lasten tavat tulevat yllätyksenä joten turha valittaa.
Kannattaa myös miettiä, että ihmisen johon rakastuit on kasvattanut nuo hirveät lapset, ihminen johon rakastuit on omalta osaltaan saattanut lapsensa tuohon tilanteeseen.

Tree

Minähän en tiennyt millaiset lapset miehelläni on ennen kuin tapasin lapset siinä vaiheessa kun seurusteluamme oli takana jo pari vuotta.

On siihen kasvatukseen osallistunut myös se mieheni entinen puoliso, joka avioerosta päätellen on vielä enemmän erilainen mieheni kanssa kuin minä. Silti meidänkin kasvatusperiaatteet eroavat toisistaan niin paljon, että voin vain olla tyytyväinen, ettei minulla ole lapsia. En usko, että se helpottaisi elämäämme, jos minulla olisi yhtä paljon kasvatusvaltaa ja -vastuuta kuin miehelläni ja olisimme sitten periaatteista eri mieltä. Siinähän vasta sekopäisiä lapsia tulisikin.

murkun äiti

Kannattaa myös muistaa, että murrosikäinen on aika eksyksissä itsensä kanssa. Hän saattaa käytökseltään vaihdella laidasta laitaan itseään etsiessä. Jos itse muistelee omaa murrosikää, niin se monellakin on ollut aika synkkää aikaa.

Voithan sinä lasten ollessa paikalla myös vetäytyä omaan huoneeseen eikä kaikkea tarvitse tehdä heidän ehdollaan (esim. jos haluavat katsoa tv:stä eri kanavaa kuin sinä, niin ei varmaan ole ongelma vetää antennipiuhoja useampaan huoneeseen). Minä ainakin välillä sanon töistä tultua ja ruoan laitettuani, että nyt haluan levätä puoli tuntia rauhassa, joten sen jälkeen voi tulla mulle taas selittämään juttuja.

Minusta sinun pitää nimenomaan miehesi kanssa sopia näistä asioista. Minua ainakin esim. ärsyttää se, että jos lapset valvovat pidempään kuin minä. Vaadin sitä omaa rauhoittumisaikaa. Siksi meillä on nukkumaanmenoajat arkisin (viikonloppuisin vähän lipsutaan).

Aikuisten piirteitäkin joutuu sietämään, niin myös lasten. Toisaalta nuorten kohdalla kasvu on vielä kesken eikä tiedä, mikä on lopputulos. Jos liikaa komentaa ja pakottaa toimimaan vain yhdellä tavalla, niin silloin on turha toivoa, että lapset avautuvat ja kertovat salaisuuksiaan tai käyvät rakentavia keskusteluita kanssasi.

Entinen yksinhuoltaja

Minä en ainakaan äitinä voisi mitenkään edes kuvitella olevani suhteessa mieheen, joka ei hyväksyisi ja välittäisi lapsistani ja näyttäisi tykkäävän heistä. Jättäisin miehen aivan välittömästi. Lapseni ovat osa minua, minusta tulleita, vaikka ovatkin omia persoonallisuuksiaan. Minun elämässäni lapset menevät kaiken muun edelle. Mutta minulla on ollut onni tavata mies, joka hyväksyy ja tykkää lapsistani, ja osallistuu kanssani kasvatukseen ja jokapäiväiseen arkeen kuin biologinen isä konsanaan, vaikka lapsilla on omakin isä.

Jos te ette kumppaninne lapsia hyväksy, etsikää uusi suhde, jossa niitä ei ole. Mitä turhaan kárvistellä suhteessa jossa teidän ei ole kokonaisvaltaisesti hyvä olla ja samalla tuotatte tuskaa muillekin; lasten biologiselle vanhemmalle sekä lapsille.

Tree

Kiitos murkun äidille ihan hyvistä ehdotuksista, mutta kerronpa miksi ne eivät toimi meillä.

Yksi iso ero minun ja lasten välilläni onkin se, että he ovat niin totaalisen erilaisia kuin mitä itse olen ollut siinä iässä. Olin hyvin itsenäinen. Minulle ei olisi tullut mieleenkään tehdä läksyjä vanhempieni kanssa lukioaikana. Vietin paljon aikaa kavereiden kanssa. Seurustelin. Olin paljon mieluummin kesät töissä tienaamassa kuin vanhempien kanssa mökillä. Silti minulla oli ja on edelleen aikuisena erittäin hyvät välit vanhempiini ja sisaruksiini.

Minulla ei ole omaa huonetta mihin vetäytyä. Mieheni ja minun makuuhuoneemme on nukkumista ja seksiä varten ja siellä on vain sänky. Lapsilla on omat huoneensa, mutta he käyvät niissä vain nukkumassa. He ovat vallanneet koko muun asunnon, kiitos tämän nykyisen muoti-ilmiön, avokeittiö-ruokailutila-olohuone -yhdistelmän, joka pitää olla joka talossa. En katso tv:tä, mutta lasten takia meillä on sellainen. Se on sitten aina päällä ja läksyt tehdään sen vieressä ruokapöydällä (yleensä siksi kun "omaan huoneeseen ei mahdu" - voisihan sen oman huoneen vaikka siivota joskus?).

Minustakin olisi ihanaa, jos lapset eivät valvoisi arkisin meidän jälkeen kun me haluamme harrastaa seksiä ja lapset katsovat tv:tä tai tekevät läksyjä viereisessä huoneessa. Valitettavasti 18-vuotiasta ei voi pakottaa nukkumaan.

Olen keskustellut mieheni kanssa näistä asioista paljonkin, mutta meillä on siis hieman erilaiset näkemykset kasvatusperiaatteista kuin minulla ja koska lapset ovat hänen eikä minun, niin hän määrää näissä asioissa. Hänestäkin koulukirjat pitäisi pääsääntöisesti olla omissa huoneissa eikä pitkin ja poikin keittiötä ja olohuonetta. Mutta hän ei halua olla tiukka, eivätkä teinit tietenkään tee mitään ennen kuin on ihan pakkopakko. Mies siis päästää lapset kaikin puolin helpolla, senhän takia he haluavatkin asua meillä. Taustalla tässä on lasten pitkään avioerosta kantama kauna, josta on nyt päästy ohi. Toki miehestäni on mukavaa, kun lapsensa tarvitsevat häntä ja kaipaavat läsnäoloamme eivätkä sulkeudu huoneisiinsa ja kyllä minä arvostan miestäni myös hyvänä isänä, kaiken muun lisäksi.

Kiitos kuitenkin, että saan avautua täällä. Ehkä joku ymmärtää, ehkä ei.

ymmärrystä täältä

Minä ainakin ymmärrän sinua, ap, ymmärrän todella hyvin. Kertomuksesi omista nuoruusvuosistasi ovat kuin suoraan minun näppikseltäni. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa nyhjätä vanhempieni vanavedessä, vaan minulla oli oma poikakaveri, useita tyttöystäviä, koulu ja viikonlopputyöpaikka.

Otan tosiaan osaa tilanteeseesi, koska myös nykyinen oma tilanteeni on osittain kuten sinulla. Erona on se, että mieheni teinit ovat meillä pe-su joka toinen viikonlopu, ei kuten teillä 24/7 paitsi sen kuuluisan joka toisen viikonlopun äidillään. Mieheni teinit taitavat olla myös hieman nuorempia. En tiedä jaksaisiko eräs rakkaus mieheen kantaa, jos saisin noin ison rastin kannettavakseni. Ainakin meidän asumisjärjestelyihin tulisi iso muutos.
Meillläkin on iso yhteinen tila, siis keittiö-ruokasali-olohuone ja kaksi pienenpientä makkaria. Viikonloppu 2 krt kuussa menee, kun asennnoituu, mutta pysyvissä asumisjärjestelyissä miehesi tulisi kyllä huomioida todella eri tavalla teidän kahden tarvitsema parisuhdeaika!!!

Kirjoitit myös että toinen on jo täysi-ikäinen 18-vuotias. Hänen luulisi kässäävän että aikuisilla on oman ajan tarve.... miten kauan muuten luulet että hän vielä kodissanne majailee?
En ymmärrä nykynuoria, en todellakaan. Minullakin on mahtavat välit vanhempiini, mutta muutin kotoa 19-vuotiaana opiskelijana siksi, ETTÄ ITSE HALUSIN ITSENÄISTYÄ!

Minusta voit itse sanoa nuorille -en suostu kutsumaan 18-vuotiasta lapseksi, monilla on jo sen ikäisenä itsellään lapsi!! - että et halua läksykirjoja olohuoneeseen. Oma huone on siistittävä niin, että siellä mahtuu lukemaan, ja että jokaisella perheenjäsenellä on oikeus olohuoneeseen eikä sitä voi noin vain sekaistaa ja vallata. Tämä on niin itsestäänselvyys, että ihmettelen, jos miehesi ei tässä asiassa lähde puhumaan nuorille kanssasi asiasta.
Koettakaa saada tilanne järjestymään. Olet ihan oikeasti ansainnut "tässä iässä" omaa rauhaa kodissasi!

Tree

Kiitos ymmärryksestä! :) Kyllä 18v voi asua vielä "kotona" pitkäänkin jos ei ole kovin itsenäinen. Eikä hänellä näytä olevan mitään halua muuttaa omilleen, varsinkin kun tuleva opiskelupaikka on lähellä (asumme pääkaupunkiseudulla joten tilanne on siksikin erilainen kuin meillä maalta lähtöisin olevilla oli aikanaan). Eikä isänsä tietenkään häntä voi olla häätämässä poiskaan. Isä kannustaa kyllä itsenäistymään ja laittaa hoitamaan itse asiansa, vaikka lapsi aina haluaisi isän mukaan. Meitä on niin moneksi, en voi muuta sanoa. Väittäisin silti pahan äitipuolen ominaisuudessani, että äitinsä on paljosta vastuussa tästä avuttomuudesta, ei ole mm koskaan antanut alle 18v jäädä yksin yöksi kotiin jne.

juniperi

Minäkin ymmärrän hyvin jos aina ei vaan jaksa. Omienkin murkkujen kanssa on tekeminen, puhumattakaan sitten että kyseessä on puolison lapsi.

Meillä miehen lapset vierailee joka toinen viikonloppu ja lomat. Arjen pyörittäminen heidän kanssaan on todella työn ja tuskan takana.
Meillä normaalisti aikuiset asettaa säännöt ja rajat (kuten vapaudetkin) ja niitä lapsetkin noudattaa. Ei miehen murkkujen kanssa, kun kotonaankin saavat olla ja tehdä niinkuin parhaaksi katsovat.

Viime ajat on olleet mielettömän haasteellisia ja vielä kun on ollut puhetta, että poika muuttaisi meille! Se saa minut todella ahdistumaan.
En usko että me kaksi mahtuisimme saman katon alle, vaikka siis ihan hyvissä väleissä olemme, ristiriidoista huolimatta.
Jossain vaiheessa varmaan pakkaisin kamat ja etsisin vapaampaa tilaa. Joten hatunnosto sulle Tree.

Tree

Mulla on suuri luottamus siihen, että 18v huomaa lukiosta päästyään jossain vaiheessa ekaa opiskeluvuotta, että oma kämppä olis kiva. :) Alunperin olin todella kuvitellut, että ens syksynä se olis jo omilla teillään. Meinasin saada slaagin kun se jossain vaiheessa sanoi jotain tällaista: "sit kun mulla on oma kämppä, mut siihenhän voi mennä vielä vuosia...". Voitte kuvitella millaiseen shokkiin jouduin. :))

Yritän nyt hoitaa mielenterveyttäni tapailemalla ystäviäni (joita hieman laiminlöin suhteen alkuaikoina, kuten usein käy) ja harrastamalla miehen kanssa sellaisia asioita, minne lapset ei lähde mukaan. Lisäksi me tehdään jonkin verran lomamatkoja ilman lapsia - onneksi. Mulle se ei oo mitään lomaa, jos ne lähtis mukaan. Jonkin verran lomailen sitten "naisten kesken" ja mies voi sitten vastaavasti antaa lapsilleen laatuaikaa ilman minua. Kotona olemiseen vaan pitäis saada sellaiset pelisäännöt, että kaikki viihtyis. Toki lapsetkin sen huomaa, et jos mua hatuttaa, niin sitten meillä ei viihdy kukaan. Eli mut kannattais pitää hyvällä tuulella. :))

Kaikesta huolimatta: hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille äiti- (ja isä)puolille.

shokista realismiin

Mun työkaverini 50-kymppinen nainen kertoi että hänen 22-vuotias poikansa oli sanonut että ei ole aikomustakaan muuttaa omiin oloihin: ruokaa on jääkaapi täynnä, vuokraa ei tartte maksaa, vaatehuolto pelaa ja alakerta omalla sisäänkäynnillä hänen hallussaan. Että sellaista saavat liian paapovat vanhemmat aikaseksi. Ei työkaverinikaan enää huumorilla suhtautunut, vaikka kyseessä on oma lapsi.

äitipuolikas

Kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni, paitsi että meillä myös yhteisiä lapsia. Itsellä tunne kuin olisin kotonani mutta vain vieraana ja nämä miehen lapset asuvat ja elävät täällä. Oikeasti en jaksa tätä, mutta annamn kuvan että kestän, aina ajattelen kuinka monta vuotta täytyy vielä kestää kun muuttavat pois. Äitinsä ei tapaa heitä kuin silloin kuin huvittaa maksimissaan pari päivää kerrallaan. Lapset eivät tee muuta kuin lojuu ja nahistelee keskenään, vaikka yritän parhaani heitä kasvattaa kotiasioissa ym Miehelleni yritän näistä kasvatusasioista puhua mutta eipäs tuo tunnu välittävän tai ei enää jaksa, se minulla suututtaa kun ei omiaan saa ojennukseen. Yhteiset lapset vielä pieniä, uskovat ja tekevät asioita mutta pelkään että ottavat mallia isommista ja heistä tulee samanlaisia. Sitten on tuo isompien(miehen lapset) tapa kiusata pienempiä(yhteisemme) kun esim leikkivät rauhassa niin tulevat kopistelemaan törkkimään ym niin että kohta kauhea huuto ym. Kun kiellän ettei tarvisi noin tehdä kun kaikessa rauhassa ovat niin sellainen virne naamalla on, niinkuin nauttisi tilanteesta. Meillä on ihanan leppoisaa silloin kun olemme yhteistemme kanssa, ihan erillaista kuin silloin kun kaikki lapset kotona, ja samoin minullakin alan reagoimaan jo kun tiedän että kohta tulevat takaisin äitinsä luota..Olisin hyvin onnellinen jo heidän äitinsä ottaisi lapsensa itselleen asumaan ,mutta ei hän halua niinpä yritän kestää, koska mieheni ottaessani tiesin että kaupan päälle saan hänen lapsensa.

pino

Jostain syystä vaikuttaa siltä, että kun löytää miehen, joka osaa ja haluaa olla hyvä naiselle, niin haittapuolena tulee sitten kyvyttömyys lasten jämäkkään kasvatukseen. Mun mies puhui lapsestaan aina niin, että kohtahan se on täysikäinen ja huolehtii itse itsestään, mutta totuus paljastui toisenlaiseksi. Isä tekee edelleen kaiken "pikkuisensa" puolesta.

sama virsi täällä

Meitä taitaa ollakin monta. Minulla omia ja miehellä yksi teini. Tämä yksi muuttaa tullessaan koko perheen meiningin. Meillä on ollut tapana jutella asiat auki ja jos jotakuta jokin vaivaa, aina on tilaisuus puhua. Miehen teini taas tulee, tervehtimättä ketään, rojahtaa sohvalle, ja katsoo telkkaria. Toisella silmällä vahtii kaiken ympärillä tapahtuvan ja osallistuu asioihin kommentoimalla, minä tiedän paremmin tyyliin. Hohhoijaa. Ai että mikä kasvatus. No teinillä on kasvatuksena se ettei sitä ole. En kyllä käsitä nykyistä miestäni, joka on muuten ihan hyvä tyyppi, mutta teinin kohdalla on musta aukko, jonka syövereihin katoaa pienestäkin teinin käskystä tai vaatimuksesta. Niin täälläkin, kuin jollakulla yllä, läksyihin tarvitaan iskä, leivän tekoon iskä, autoon unohtuneiden tavaroiden hakuun iskä. Ei asiaa ei lausetta joka ei alkaisi sanalla iskä. Se onkin oma lukunsa, tämä puhuminen. Teini ei nimittäin keskustele kenenkään kanssa, vaan puhuu iskänsä kautta. Joskus saan hysteerisiä naurukohtauksia, kun kaston menoa. Mutta kunka osuvasti sanoikaan sukulaiseni meillä käytään tenistä, on kuin koira;vahtii ja valvoo herkeämättä, nukkuu toinen silmä auki ettei vain mikään iskää koskeva livahtaisi häneltä ohi, kerjää ja mielistelee, haukkuu ja räksyttää. Poikkeuksena koiraan vain karvoitus ja hännän puute :)
Hei vaan mihin soppaan sitä ihminen itsensä on laittanut. Uskon että moni meistä täällä on uskonut ja luottanut tulevaan siten, että aikojen saatossa tilanne muuttuu. Eihän se muutu koskaan, kun ihmiset ovat mitä ovat. Uuserhekuvioissa en ole ensimmäistä kertaa ja voin sanoa ihan vilpittömin mielin, että ei se aina auta, kun nk. äitipuoli yrittää ymmärtää viimiseen asti ja venyttää pinnaa. Jos "vastassa" on ihminen, jota ei kiinnosta minkäälainen "yhteistyö" tai asioiden jakaminen, jää tälläiset teinit valitettvasti omaan leiriinsä ja perheen ulkopuolisiksi. Sitten sitä voikin aikuisena ruikuttaa, kun kohdeltiin hiton huonosti ja syyttää uusperhekuvioita. Kas, mitä enemmän prissejä ja prinssesoita hellitään ja kumarretaan, sitä hulluimmiksi tulevat.

ikikukka

Ei äitipuolen tarvitsekaan ymmärtää. Ota asia esille teidän kaikkien aikana. Sano reilusti mielipiteesi teinistä ja hänen isästää, tulkoon riita, se puhdistaa. Anna teinille mahdollisuus huutaa myös mielipiteensä, riidelkää kunnolla.

Näin meillä tehtiin, tosin isä oli pois, minä riitelin yksin hänen lastensa kanssa. Sen jälkeen ihan kaikki muuttui. Kerroin heille miltä minusta tuntuu heidän käytöksensä ja he miten he halusivat kaiken olevan. Ehkä minulla on fiksuja lapsipuolia eikä meillä ole yhteisiä lapsia, mutta nyt kaikki toimii ja meillä on lapselapsia molemmin puolin, joille olemme ukkina ja mummona yhteisesti.

Toinen mummo

On ihan totta, että joskus kunnon räjähdys ja suora puhe auttaa ja pudistaa ilmaa. Juuri noin, kuin ikikukka kertoo.

Meillä sama räjähdys käytiin omien teini-ikäisten kanssa. Murkut ovat jonkun sanonnan mukaan usein kuin jätkän räkä aidassa, venyvät ja roikkuvat. Eivät he ajattele, että heidänkin täytyy ruveta olemaan vastuullisia ja osallistua kodin töihin, kunnioittaa vanhempien yksityisyyttä ja rauhaa. He jättäytyvät täydellisen tekemättömiksi, mutta odottavat silti itselleen oikeuksia ja vapauksia. Lapsi ja aikuinen hakevat heissä paikkaansa. Meilläkin räjähdys ja sen yhteydessä käyty huutaminen rauhoittuen kunnon keskusteluksi toi muutoksen.

mie vaanxx

Teini käyttäytyy niin kuin hänen annetaan käyttäytyä. Pikemminkin sanoisin, että miestäsi ei kiinnosta minkäänläinen yhteistyö koska hän tekee karhunpalveluksen lapselleen antamalla hänen käyttäytyä kuin pellossa ilman alkeellisempiakin käytöstapoja.

Miehesi potee todennäköisesti syyllisyyttä erostaan ja yrittää hyvittää lapselle sitä olemalla kiva isä. Suurin syy on siis vanhemmissa vaikka lapsi saa kaiken syyn niskoilleen.

pino

Meillä ainakin on kuvioissa miehen syyllisyydentunto erosta, vaikka eiköhän se ala jo hellittää pikkuhiljaa. Silti antaa lapsille edelleen periksi (minun mielestä) liian helposti. Olisi jo aika näyttää kaapin paikka.

Olen miettinyt sitäkin, että lapset on kenties entisessä ydinperheessä olleet ne vanhempiensa tärkeimmät ihmiset (minkä takia parisuhde on jäänyt pienemmälle huomiolle ja päätynyt eroon) ja nyt tuntevat jäävänsä paitsioon kun joku (paha äitipuoli) on isälle tärkeä(mpi).

Itse (lapsettomana) kuulun niihin ihmisiin, joille parisuhde on tärkein suhde. Minä ja mies aiomme elää yhdessä loppuelämämme, lapset ovat "vain lainassa", kuten sanotaan, ja heidät on tarkoitus saattaa kunnialla maailmalle.

äitipuolikas

Näinhän minäkin olen tehnyt, puolison lasten kanssa riidelleyt hyvinkin äänekkäästi, ei siinä ilma ole puhdistunut kun soittavat heti äidilleen ja itkevät mitä tapahtui, sitten on äitnsä minun kimpussa, helppoahan se hänellä on arvostella kun minulle jättänyt kasvatuksen. Ja niin miehenikin on sanonut että avioerolapsia, ymmärrä heitä, joopa joo 10 vuotta erosta ja vieläki pitäisi määmiä!

Soita sinä

sille äidille ja sano, että pitää turpansa kiinni, koska on vastuunsa laistanut. Hänellä ei ole teidän perheeseenne puheoikeutta. Eikä sitäpaitsi kuule kuin toisen osapuolen valituksen, jossa jätetään omat synnit mainitsematta.

Sama rippi ukollekin, että mukulat eivät ole enää kärsiviä eropikkuyisia, vaan aikuiseksi tulevia ihmisiä, joiden kasvatus on jätetty sinulle ja vanhemmat vesittävät sitä parhaansa mukaan. Se ei ole oikein sinua kohtaan eikä lapsia kohtaan. Rajat luovat turvallisuutta turvallisen ja rauhallisen kodin tukena. Jos niitä rajoja saa jatkuvasti kyseenalaistaa, ei siellä kodissa ole kenenkään hyvä olla.