yh76

Heippa,

Onko muita kohtalotovereita, jotka ovat/ovat olleet yksin pienen vauvan kanssa. Itse jäin yksin jo ennen lapsen syntymää, vauva nyt 3kk. Olisi kiva kuulla vastaavassa tilanteessa olevien ajatuksia ja tuntoja. Vinkkejä ja ajatuksia arjessa selviämisestä jne. Saisikohan tästä ketjun aikaan, vertaistukimielessä? :)
Meillä isä ei tapaa poikaa, apuna on isovanhemmat ja ystävät jonkin verran. Aika kiinni olen lapsessa tietenkin ja ideoita saa keksiä että arkin toimii. Nöyryyttä on myös tarvittu pyytää ja hyväksyä apua. Miten teillä muilla menee ja millasin fiiliksin? Onko muita vielä totaaliyh:ita?

yh76

tuleva yh-äiti -81

Heippa!

Minusta tulee ennen pitkää pienen vauvan yh. Nyt olen vielä ihan alussa. Isä ei halua olla kanssamme tekemisissä, koska se kuulemma olisi "liian iso vastuu". Kyseessä alle kolmekymppinen mies, mutta näköjään henkisesti siinä 11... Vertaistuki olisi kyllä ihan paikallaan... Kuinka paljon ennen vauvan syntymää sinä jäit yksin? Miten jaksoit odotusajan ja kuinka vanhempasi ym. reagoivat uutiseen?

Itse en ole vielä kertonut vanhemmilleni, jotka saavat sätkyn, mutta läheisimmät ystäväni ovat kyllä antaneet täyden tukensa. :)

sinkkumami-81

täällä ollaan, vauva on kohta 7 kk, miestä lähestyi käräjäoikeus tänään kirjeellä... ero siisvireillä. Ja vertaistuki tarpeen... Meillä tää on aika tuore juttu, ero siis ei virallinen vielä. Itse elän helvettiä, eihän elämän näin pitänyt mennä. Perheestä ja ystävistä onneksi apua...

yh76

Heippa tuleva yh81
Kyllä kaikki ihan hienosti meni. Raskaus selvisi vasta kun olimme jo erossa, olin jo raskaana aika pitkällä kun tein testin. Kerroin raskaudesta heti sen varmistuttua parhaalle ystävälle ja vanhemmilleni. Jokainen suhtautui todella innolla ja positiivisesti uutiseen. Osa tietysti kyseli isästä ihmeissään mutta esim vanhempani suhtautui hyvin. Itseäni hävetti että olen sellaisessa tilanteessa mutta se vaan oli kohdattava ja hyväksyttävä että elämässä voi sattua asioita joskus ei-suunnitellusti :) Raskaus sujui hyvin, tosin surullista oli monesti se että olisi toivonut että pienet potkut masussa, vaunumerkkien pohdinnat, huolet sikiön terveydestä jne olisi voinut jakaa jonkun kanssa. Monesti itketti iltaisin kun pieniä potkuja tuli masussa että lapsen isä ei ole silitämässä ja juttelemassa sille. Itketti lapsen puolesta. Siihen voit sinäkin varautua - valitettavasti. Ne vain on hyväksyttävä ja itse ajattelen niin että me valitaan olosuhteet johon synnytään, joten lapseni valitsi asiat näin. Ehkä jonain päivänä hänellä on toinen isä elämässä. Nyt on kuitenkin isoisä :)
Mitä sanoisin niin mieti tarkkaan kenet haluat tukihenkilöksi mukaan synnytykseen ja sairaalaan. Siellä tuki on tosi tärkeää ja ilotkin on ihana jakaa jonkun kanssa. On myös vapaaehtoisia doulia jotka ovat mukana raskaudessa ja synnytyksessä, kannattaa googlettaa "doula" ja miettiä sitäkin vaihtoehtoa. Minulla synnärillä oli paras ystävä, asui myös kanssani perhehuoneessa. Toinen mitä kannattaa miettiä on elämä syntymän jälkeen. Oikeasti on aika hurjaa tulla kotiin pienen lapsen kanssa, kokemattomana äitinä ja yksin. Minulla oma äitini tuli muutamaksi päiväksi ihan yökyläänkin auttamaan ja se tuntui aluksi nöyryyttävältä mutta sanon vaan että tuli tosiaan tarpeeseen että löytyi vähän rutiineita. Sitä paitsi synnytyksen jälkeen on tosi herkillä ja itkunen, joten yksin ei kannata jäädä. Pakko nöyrtyä. Kaikki on mennyt tosi upeasti mutta on uskallettava pyytää apua ja ottaa sitä vastaan ja heitettävä nurkkaan kaikki "olen super-ihminen, minähän se pärjään" -asenteet. Minä olen aina ollut vahva ja itsenäinen ja nyt on pakko ottaa apua vastaan jotta kädet riittää lapsen hoitoon ja kodin kunnossapitoon sekä itseni huoltamiseen. Kaikki sujuu mutta vaatii suunnittelua ja kekseliäisyyttä - ja apuvoimia. Siksi mielellään tännekin kirjoitin, jospa saan itsekin lisää vinkkejä miten arjessa kikkaillaan menemään. Muuten olen onnellinen pienen pojan äiti. Tunteita kyllä on paljon joutunut käsittelemään, sen myönnän... :) Mutta kun sen tiedostaa ja hyväksyy niin se on jo puoli voittoa :)
Kyllä sinäkin pärjäät mutta mieti tukiverkkoa jo heti. Itse sain kovasti ajatuksia ja voimia sellaisesta kirjasta kuin "Musta tulee perhe". Suosittelen lukaisemaan, on vielä aika hauskakin :)

Sinkkumami-81
Otan osaa oikeasti. Aika kurjaa. Onneksi kuitenkin sinulla on läheisiä tukena ja kannattaakin ottaa kaikki apu ja tuki vastaan, sen olen itsekin huomannut. Välillä univelka ja hormonit saa vielä asiat isompiin mittasuhteisiin kuin ne ovatkaan ja kaikki näyttää kurjalta mutta ystävät auttaa silloin laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin :) Pärjätäänhän me yksinhuoltajat mutta kyllä kaikki arjen vinkin on jakamisen arvoisia :))

yh76

Irina69

yh76: kirjoittelit kommenttia tuolla toisella puolella minulle. Jäin yh:ksi vauvan ollessa 5 kk, mutta yksin elin kyllä jo raskauden ja vauvan alkutaipaleenkin, kun lapsen isä viihtyi ja viihtyy paremmin baareissa.. Puhuit meilailusta, musta parempi idea olisi esim. facebook? Jos olet lukenut juttujani aiemminkin, niin tiedät missä ketjussa olen ollut aktiivisimmillani, siitä ketjusta löytyy vikalta tai toka vikalta sivulta meiliosoitteeni, joten sitä kautta voisi vaihtaa nimitietoja ja treffata fb:ssä, muut yh-äidit myöskin tervetulleita, pitäisi vain tehdä yhteinen ryhmä ja sopia miten kontaktit luodaan ekaa kertaa eli tarvittaisiin yksi anonyymi meiliosoite, täällä en viitsi omaani enää jaella..

sinkkumami -81

yh 76 ja irina69, voisin lisätä kans teidät FB jos tietäisin miten... Irina olet tuttu toiselta puolelta, saatiin vauvat samoihin aikoihin. Olisi tosi kiva vaihtaa ajatuksia.

ÄitiKahdelle

Täällä myös kahden lapsen totaali-yh.. isompi on 3,5v ja pienempi 9,5kk. Kumpaakin olen odottanut yksin ja kummankaan isä ei elämäämme kuulu. Aina ei mene asiat siis niinkuin suunnittelisi :/

Mutta hyvin sitä pärjää yksinkin! :) Ekan odotus oli henkisesti raskaampi,toinen meni jo helpommin kun oli tuttua.
Tietysti kummallakin kertaa noita samoja mietteitä oli mistä yh76 puhui,eli olis kaivannut jonkun jonka kanssa jakaa odotusta ja asioita.
Mulla ei tukiverkotkaan ole mitenkään vahvat,ja aika huono taidan olla apua pyytämään. Nyt on kuitenkin tukiperhe haussa lapsille,jossa voisivat olla kerran kuussa viikonlopun. Uskoisin että antaisi paljon voimia jaksaa kun olisi joskus muutama päivä omaa aikaa.
Mutta on nuo omat lapset niin tärkeitä ja ihania että kyllä heiltäkin sitä voimaa saa. Välillä tietysti on hermot kireellä ja voimat tuntuu loppuvan,mutta aina on sieltä noustu.
Voimia kaikille meille jotka yksin perheestämme vastuun kannamme!! :) On se hienoa että joku sen vastuun osaa kantaa,kun noista miehistä ei siihen näy olevan..

Juan Jesus

Jos ei halua lasta, sillä ei ole mitään tekemistä "henkisen iän" kanssa. Pikemminkin päinvastoin, mun mielestä on kypsää tiedostaa se että lapsenkasvatus olis liian iso vastuu, eikä ryhdy isäksi vaan siksi että se nyt on yhteiskunnan normi, tai siksi että tyttöystävä nyt vaan päätti hankkiutua raskaaksi. (Näinhän tässä lie käynyt, olet itse päättänyt asiasta, miehen mielipidettä ei ole kysytty?) Ja lapsensaanti tekee kaikista henkisesti kypsiä, jepjep.

yh76

¨jep... ja näitä taas...

yh76

Mulla ei ole facebookissa profiilia joten pitää tehdä tai keksiä muu keino. Mulla ei ole meiliosotetta sulle irina mut mun on katis(miuku)rocketmail.com. sen saan pois käytöstä jos alkaa tulla roskapostia. voi muutkin meilata mutta en tiedä sitten kannattaisko keskustelupalsta, niitähän voi perustaa itse esim msn sivuille ja laittaa joko suljetuksi tai avoimeksi.

ÄitiKahdelle: ohoh, aikamoiset haasteet on sulla ollut :) hienoa jos tukiperhe löytyy että saat voimia kerran kuussa. Se tulee taatusti tarpeeseen, vaikkei tekis muuta kuin nukkuis. Kunhan vaan henkisesti itse selviää siitä syyttelemättä. Mä voisin kuvitella että itse itkiksin sitä että kun olis pakko pärjätä vaikka tosiasiassa itsestä on huolehdittava että jaksaa. Mulla onneksi on isovanhemmat jo nyt kärttämässä vauvaa yökylään heti kun vaan voi rintaruokinnalta antaa. Miten ihmeessä järkkäsit tokan syntymässä lapsivuodeajan kun olit yksin ja vielä pieni toinen`? Ainahan me pärjätään, tottakai, mutta siksi juuri onkin arvokasta kuulla noita pärjäämiskertomuksia. Itse välillä mietin sitäkin että esim haisevaa vaipparoskistakaan ei voi "vaan lähteä viemään" kun on pieni vauva. On suunniteltava niin että saa vauvan mukaan. Kerran oon vienyt roskia vauva kainalossa roikkuenkin kyllä. Tavallaan on jatkuvassa hälyytystilassa kun ei ole toisia korvia kuulostelemassa vauvan ääniä edes sen vertaa että pääsisi käymään vessassa kerran päivässä. Muut äidit sanoo että sitähän se on muillakin päivisin kun mies on töissä mutta ei se ole sama kun itsellä ei ole edes 15min taukoa illalla että sais valuttaa kuumaa vettä päähän ilman että pitää olla valppaana koko ajan. SE on erilaista. Mutta hyvin minäkin pärjään, enkä valita, totean vain... :)

ÄitiKahdelle

Niinpä,se on kyllä ihan erillaista kun on lapsesta tai lapsista kokoajan vastuussa,ei tule ketään kotiin klo 16 joka olisi apuna koko illan.

Toisen synnytyksen ajaksi onneksi sain isomman siskolleni hoitoon ja äitini oli synnytyksessä mukana. (eivät kuitenkaan jaksa/muuten vaan hoida lapsiani kuin ehkä yhteensä 4 kertaa vuodessa,jos sitäkään).
Olin vauvan kanssa 2vrk sairaalassa ja sitten äitini heitti meidät kotiin ja siitä lähtien oltiin keskenämme :D Muistan kyllä että sinä ekana iltana tuli sellanen olo että ei tästä kyllä tule mitään!! Vauva roikkui tissillä ja isomman kanssa piti samalla puuhata,käydä pyyhkimässä pyllyä yms.. Onneksi sellanen vastasyntynyt ei paina kamalasti niin roikkui vaan mukana tissi suussa :D Että ei tietookaan sellasesta kun jotkut puhuu että "minun vauva syö rintaa vaan makuuasennossa ja hiljaisessa pimesääsä huoneessa" :) Siinä tapauksessa olis jäänyt syömättä. Mutta onneksi ovat aika sopeutuvaisia monenlaiseen menoon.

Kyllä se arki siitä lähti sitten rullaamaan ja nyt en enää edes muista millaista se oli yhden lapsen kanssa. Alku oli rankkaa kun ekat 3kk oli mahavaivoja ja nukuttiin huonosti,mutta onneksi ne on väliaikaista vaan.

Kesällä meillä kävi kuukauden kodinhoitaja parina päivänä viikossa kun vauva ei nukkunut ja isommalla oli loma hoitopaikasta.
Roskat mä muuten käyn viemässä aina kun lapset nukkuu :) En jaksa millään lähteä lasten kanssa,eikä riittäis kyllä kädetkään. Tarkkaan vaan katson että avaimet on mukana ja kipasen viemään.

Kai tää siinä mielessä on hyväkin kun ei oikeiastaan ole kokemusta siitä millaista se olisi jos vanhempia olis kaksi. Nyt on niin tottunut tähän ja tämä on meille sitä normaalia elämää :)

Ja sille huutelijalle tuolla aikaisemmin,taitaa olla joku katkera lapsensa hylännyt mies siellä?? :D Se nyt ei aina mene niin että nainen "hankkiutuu" raskaaksi salaa miehen selän takana. Ainakaan omaan kaveripiiriini ei montaa tälläistä mahdu vaikka aika monia yh:ita tunnenkin. Itsekkään en ole salaa keneltäkään lapsiani hankkinut,olen vaan kantanut sen vastuuni jota toinen on lähtenyt pakoon. Ensimmäinen raskaus oli siis vahinko,mutta kun en aborttiin suostunut niin mies häippäsi ja huutelee kylillä miten hankkiuduin raskaaksi. Saa kai sillä jotain myötätuntopisteitä,en tiedä eikä kiinnostakkaan.
Ja toinen oli ihan tarkoituksella tehty,mutta mies paljastui pahemman luokan narsistiksi ja kun suhde loppui niin hän sitten samalla sanoi itsensä isyydestäkin irti. Se on miehille niin helppoa.

Nyt onkin sitten suuri haaste kuinka kasvattaa omasta pojasta fiksu ja vastuuntuntoinen mies.. :) Toivottavasti tämä sukupolvi nyt siinä onnistuisi tai ei kohta hyvin mene jos noita samanlaisia vastuuttomia luusereita tulee jatkuvalla syötöllä lisää..

yh76

Ansaitsen ÄitiKahdelle jonkun selviytyjien äitiysritari mitallin :)))
Meillä vauva ei tosiaan olis syönyt riippuen mukana kun sai säätää koko syömistä alun muutenkin rintakumilla ja pumppailla pulloon jne. EN jaksa tarkentaa mutta oli vähän haastetta :) Luojan kiitos meillä ekat masuvaivat ja kunnon putkihuudot on tapahtunut vasta nyt eikä sitäkään joka päivä. Toki on masukipuja ollut mutta ei putkihuudon vertaa onneksi.

Mulla on lisäksi kyllä erityislapsi joka tulee jatkossa vaatimaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä enemmän huomiota ja apua kuin tavallinen lapsi (down -lapsi). Nyt se on samanlainen kuin muutkin vauvat eikä kyllä poikkea vielä mitenkään. Mietin ihan samaa monesti että miten sitten isona kerron lapselle isästä ja miten tuen hänen alkutaivaltaan niin että syntyy hyvä perusluottamus elämään ja itseensä tilanteesta huolimatta. Yksi tuttu kyllä sanoi että ei lapsi osaa niin pahasti surra sellaista mitä koskaan ei ollutkaan. Isäasia kuitenkin pohdituttaa tosi paljon, ja olen jopa miettinyt että pitäisikö jutella jonkun lapsipsykologin kanssa vinkkejä että miten itse parhaiten tuen lasta jolla ei ole isää. Onko muuten jotain kirjavinkkejä aiheesta? Olen muutenkin kiinnostunut psykologisista jutuista joten sinällään on luonnollista että mietin näitä vähän turhankin kanssa. Hyvä poika tuosta varmaan kasvaaa kun saa rakkautta ja hellyyttä tuplapaljon sitten minulta. Täytyy vaan varoa ettei lelli sitä pilalle :)

Joo ja kyllä tämä raskaus yllätyksenä tuli mutta isä sen hyväksyi enkä minä yksin ole vahinkoa aiheuttanut. Minä kuitenkin kannan vahingosta vastuun yksin, ja onnellisena kannankin koska minusta se on isä joka menettää kun ei näe näitä ihania hetkiä kun poika on oppinut juuri kovasti juttelemaan ja kujertelee ja kommunikoi ilmeillä ja hymyillä kovasti. Enkä kyllä tiedä itsekään että mitä ajattelisin jos nyt päättäisi ilmaantua katsomaan. Tietenkin lapsen takia sen hyväksyisin mutta olisi se outoa näin yhtäkkiä kun raskaudenkin olin yksin (ja usein tippa linssissä lapsen puolesta).

Joo ehkä mäkin opin viemään roskat kun lapsi nukkuu. Vielä en osaa mutta kaikkea oppii ja rohkenee kun vauva kasvaa ja itsekin saa varmuutta vauvanhoitoon. Nyt jo olen ollut tosirohkea (heheh) ja käynyt pikasuihkussa vauvan nukkuessa omassa sängyssä :D (muuten se on leikkimatolla tai sitterissä kylppärissä).

Isäasia on kuitenkin vaikea. Nuo monet kommentoivat miehet ei ymmärrä ajatella sitä että miltä heistä tuntuisi tajuta isona että heillä on isä joka ei halua nähdäkään heitä. Ja miltähän sellainen mahtaa tuntua. Varmaan tosi rakastetulta ja hyvältä. Onko siis kukaan pieni lapsi sen arvoinen?? Sitä voi kysyä monelta. Jos seksiä harrastaa niin siinä on aina kaksi ja molemmat tietää että varminkin ehkäisy voi pettää. Jos ei ole valmis vastaamaan seuraksista niin sitten ei pidä seksiin ryhtyäkään. On myös tilanteita ettei raskautta edes voi enää keskeyttää. Itse en edes voisi ajatellakaan.

yh76 ja ihan tyytyväinen näinkin :)

Täällä myös yksi

Täällä myös yksi joka odottaa yksin kun mies päätti häipyä kuvioista. Lasta hän odottaa kyllä innolla, mutta ei halua mun kanssa olla enää yhdessä (tosi kivaa).

Olen neljännellä kuulla ja vieläkin paniikissa, surullinen ja shokissa kaikesta enkä pysty oikein hyväksymään koko asiaa. En ole edes kertonut kenellekään tästä tilanteestani, harvoille ja valituille edes koko raskaudesta. Ei vaan pysty vielä.

Joten ihanaa lukea muiden kokemuksia ja kommentteja. Lisää kiitos!

ÄitiKahdelle

Täällä myös yksi,varmasti vaikea tilanne! Voimia!! Noin kun on kuviytellut että yhdessä lapsi tehdään ja kasvatetaan ja ollaan yhdessä,ja sitten mies päättääkin että en tahdokkaan enää. Tosi inhottavaa..
Mulla onkin miehiin luottamus aika tosi hukassa tällä hetkellä,juuri kun on niin huonoja kokemuksia elämässä. Noh,kuitenkin elättelen toiveita että se oikeia on vielä minuakin varten. :) Eli en ihan täysin ole toivoani menettänyt. Ja olenkin yhden ihmisen tässä tavannut,saas nähdä. Olishan se lapsillekkin hienoa kun olisi se miehen malli elämässä. Mutta ketä tahansa en tosiaan sille paikalle päästä. Enkä helposti :D

yh76,Niinhän se on että ekan kanssa sitä on tosi varovainen.. Muistan itekkin kun virittelin itkuhällärit kun suihkussa kävin ja kävin vaunuja kurkkimassa vähän väliä että onko se vielä hengissä. Nyt taas käyn suihkussa aina kun lapset nukkuu (ilman hälyttimiä :)) ja en tosiaan mene kurkkimaan ja herättämään kesken unien. Jännä miten sitä muuttuu näin lasten myötä.
Down lapset on kyllä sulosia! Yhdellä tutulla on saman ikäinen down poika kuin tuo oma vanhempi ja että on ilonen ja ihana poika! :) Hieman on tietysti kehitys ikäisistään jäljessä,mutta kuitenkin kokoajan kehittyy.

Kaikki yksin lapsen kanssa olevat muuten jotka kaipaisitte päiviin tekemistä niin suosittelen ottamaan selvää toimiiko paikkakunnallanne vauvaryhmä :) Se on ensi -ja turvakotienliiton järjästämä. Itse olen käynyt kummankin lapsen kanssa ja tykännyt kovasti! Meitä on siellä neljä äitiä ja kaksi ohjaajaa,ulkoillaan,tehdään ruokaa,höpötetään yms kolmena päivänä viikossa. Varsinkin esikoisen aikaan oli tosi hieno juttu,muuten olisin helposti jäänyt kotiin vaan istumaan vauvan kanssa.

Niin,ja noista kirjoista en osaa kyllä sanoa. Jotkut suositelleet sitä musta tulee perhe-kirjaa,mutta itse en siitä oikein saanut mitään irti. Siinä kun liikaa oletetaan että kaikilla on valtavat apujoukot ympärillään.
Mutta samoja mietteitä on muuten tuosta isä-asiasta. Ja tosiaan,ei ne miehet kyllä ajattele asioita kai sen tarkemmin. Empatiakyky puuttuu ihan täysin,kun ei osata mennä sen oman lapsen asemaan,miettiä miltä lapsesta tuntuu hänen toimintansa.
En vaan pysty ymmärtämään..
Ja olen myös käynyt näistä jutuista puhumassa parissa paikassa. Mutta silti tuntuu että en vieläkään tiedä miten noista asioista puhuisi lapsille :/ Jotenkin ei nuo ammatti-ihmisetkään osaa kunnon neuvoja antaa,vaan sellaisia yleispäteviä juttuja. Ja itsestäänselviä,eli esim. että isää ei saa haukkua lapselle,pitää keksiä isästä joitain hyviä ominaisuuksia joista kertoo lapselle (vaikka vaikeeta se varmasti on!). Itse olen tähän mennessä tuolle 3,5veelle kertonut että on olemassa erilaisia perheitä,toiset lapset asuu äidin kanssa,toiset isän ja joillain on isä ja äiti samassa taloudessa. Olen myös kertonut että kaikilla lapsilla on isä,mutta joidenkin isä asuu omassa kotonaan. Tuo on riittänyt tähän mennessä,mutta tiedän kyllä että kysymykset alkaa vaikeutumaan kunhan ikää tulee lisää. Ja se on aika pelottavaakin.
Eli samojen juttujen kanssa täällä kamppaillaan..

yh76

"Täällä myös yksi" voimia sinne! Luota siihen että hommat menee tosi hienosti. Ensin on vain luovuttava siitä mielen rakentamasta kuvasta että on idylli perheestä jossa on isä. Kun päästää irti niistä kuvista joita "pitäisi olla" ja ryhtyy katsomaan asiaa uusin silmin, huomaa että asiat on ihan ok. Nykypäivänä edes ympäristö ei enää ihmettele. Synnärilläkin kuulemma on yksinäisiä synnyttäjiä sillä osastolla jossa olin noin kerran kuussa, eli eivät ihmetelleet minuakaan siellä.
Tietysti se surettaa, tuntuu tosi kurjalta ja hylätyltä ja ne tunteet vaan on käsiteltävä ja annettava itselleen aikaa. Itse pelkäsin etten pysty hyväksymään koko lasta jos tunnen niin paljon kiukkua sen isää kohtaan. Pelkäsin että jos se näyttää isältään enkä voikaan rakastaa lastani jne. Ja ne ajatukset on ihan turhia, se on aivan sama millainen se lapsi on, se on todella rakas jokatapauksessa. Sitähän et kysynyt edes mutta tuleepa nyt mieleen ajatuksia joita silloin oli. Tosi paljon ihmiset tarjoaa apua ja sinullahan on hienoa jos isä haluaa lapsen ja sitä kautta olisi lapsen elämässä edes välillä antamassa sinulle vapaata lastenhoidosta ja muutenkin. Toki sydän on rikki aina erossa mutta silti. Itse olisin ottanut lapsen isän elämäämme ja niin pitikin mutta ei hän olekaan sitten tullut... Sekin vähän kuitenkin olisi ollut avuksi, se että kävisi vaikka kerran kuussa ja veisi tunnin vaunulenkille. Eli ole kauaskatseinen.
voimia tosi paljon. Toivottavasti saat asioita pois mielenpäältä ja rauhan alkaa iloita elämästä joka kasvaa masussasi. Se on tosi tosi mahtavaa aikaa ja menee tosi nopeasti. Itse olin masusta tosi ylpeä lopussa, hieno kumpu :))

ÄitiKahdelle:
Joo isäasia on rankka. Pakkohan sitä on suhtautua positiivisesti koska jos ajattelee että lapsi luo sillä mielikuvaa itsestään, niin pakko on jotenkin pysyä näyttämään itse ikäänkuin asia olisi ihan ok ja luonnollinen ja kukaan ei ole hylännyt ketään. Se vaatii itsekin asian käsittelyä ja minulla se on ollut haaste. On itketty yhtenä jos toisena yönä sekä raskauden aikana että sen jälkeenkin. Ja itkut vain lapsen puolesta. Hormoonit kun heittää, sitä on kuin leijonaemo puolustamassa lastansa loukkauksia vastaan ja kun tämä isän hylkäys on loukkaus, se saa murinaa ja kulmahampaat esiin :)

Ehkä minäkin uskallaudun suihkuun myöhemmin ilman että vedän pyörillä olevan ensisängyn kylppärin ovelle tai muuta vastaavaa viritystä. Itseasiassa kun vauva kasvaa niin se on enemmän ok. Jotenkin alkuun on itsekin halunnut vastata nopeasti vauvan tarpeisiin, ehkä ajatellen extra paljon sitä perusturvan luomista kun isäkin puuttuu. Jotenkin haluaa korvata sen ja olla molempien edestä. Täytyy vaan olla tarkkana ettei tosiaan tee asioita huonosta omasta tunnosta, sillä turha sitä on kantaa syyllisyyttä asioista joille ei ole mitään voinut. Näin nämä meni ja on uskottava että se on lopulta kaikkien osapuolien parhaaksi näin.
Mulle se "musta tulee perhe" -kirja antoi paljon ajatuksia, mutta ehkä muutakin kuin vain yh -ajatusta, siis ihan yleensä siitä kun vauva tulee taloon.

yh76

Täällä myös yksi

Ihanaa, kiitos kirjoituksistanne. Sain vähän uskoa itseeni ja siihen, että ehkä tästä selviää...

Yh76: tosiaan, pelkäsin etten mitenkään voi kiintyä lapseen kun viha, suru ja katkeruus lapsen isää kohtaan on ollut niin kaiken nielevää. Mutta nyt jo välistä tuntuu ihan mukavalta ajatus lapsesta - vaikka arjesta selviäminen pelottaakin. Oli hyvä lukea, että muillakin on ollut ja on samanlaisia ajatuksia ja tunteita.

alusta alkaen yh

Hei,

Minäkin olen ollut alusta alkaen ainoa vanhempi, tosin tilanne oli oma valintani ja sikäli helpompaa, etten ole koskaan muunlaista perhekuviota osannut kaivatakaan.

Aluksi oli vaikeaa, kun lapsi oli sairas ekan vuoden, eikä nukkunut. Silloin tarvitaan hyviä tukiverkostoja, että saa käytännön apua, että pääsee itse nukkumaan ja lepäämään tarpeeksi. Sitten alkoi sujua paremmin ja nyt kun lapsi on 3 v, niin elämä sujuu oikein hyvin. En oikein osaa edes kuvitella, millaista olisi, jos täällä olisi joku mies kuvioissa, niin sitä tottuu omaan elämäntilanteeseen.

Kyllä sinäkin pärjäät, mutta kannattaa varata apua vauva-aikaan, ettei itse uuvu täysin. Lupaan, että elämä alkaa hymyilemään, kun lapsi kasvaa ja muuttuu kevyemmäksi! Siitä ei myöskään kannata huolehtia, että mitä muut ajattelevat. Nykyään on kaikenlaisia perheitä ja ihmiset ovat jo tosi suvaitsevaisia ja tottuneita kaikenlaisiin perhemalleihin.

Noita kuvaamianne miehiä kyllä kyllä ihmettelen, että kuinka joku voi olla niin hirvittävän itsekeskeinen ja vastuuntunnoton. Mutta kaipa tässä maailmassa riittää väkeä joka lähtöön. Itseäni harmittaisi mielettömästi lapsen takia, jos menettää yhteyden isään. Siinä mielessä kuitenkin hyvä, kun häippäsivät, että ajattele miten hirveää sellaisten vauvamiesten kanssa olisi elää lapsiperheen arkea... No thanks..

Lissu M.

Mä olen alusta saakka odottanut yksin, samalle miehelle jolle on 3v. poika. Erosimme kun poika oli puolivuotias, mies viihtyi kapakoissa ja käytti lisäksi huumeita. Miehellä on siis vakava päihdeongelma edelleen mutta olemme kuitenkin säilyneet jonkintasoisina ystävinä (no enhän muuten olisi raskaana taas) josta on jotain iloa myös minulle vaikka toki enemmän pojalle kun isä on hänelle kovin tärkeä ja pystyy tapaamaan poikaansa selvinpäin. Mitään henkistä tai muutakaan tukea en tältä mieheltä ole saanut enkä edes odottanut, hänen ongelmansa ovat niin suuret ettei hänestä ole toisia tukemaan. Rakastaa poikaansa ja odottaa pian syntyvää tytärtään kyllä. Minä en häntä elämääni halua päihdeongelmansa vuoksi. Itselläni ei vastaavia ongelmia ole (enää).

Mulla ei ole erityistä tukiverkkoa, ensi viikolla laskettu päivä ja olenhan mä ihan hemmetin peloissani että miten mä selviän edes synnytyksestä yksin saati sitten uhmaikäisen ja vastasyntyneen kanssa kotona. Mä en tiedä mitä se tulee olemaan, arki siis, ennen kun olen sen kokenut (tietenkään)... Ja se kai siinä pelottaakin. Yksinäisyys pelottaa, käytännön asiat pelottaa; miten vien pojan tarhaan kun olen vasta kotiutunut laitokselta? Miten hoidan kauppa ym. reissut heti ekoina päivinä? Miten mä jaksan järjissäni valvoa vauvan kanssa ja olla kolmivuotiaalle äiti? Onneksi poika on tarhassa 4 päivää viikossa kello 9-16. Muuten en ehkä jaksaisikaan ulkoiluja ja muita. Mä arvelen että yllätyksiä tulee ja varmasti vaikeeta. Tuo tukiperhe voisi olla hyvä vaihtoehto.

Voimia kaikille yksinodottajille ja yksinhuoltajille!

-Lissu-

toinen_yh76

Yh76 ja muut,

Minä(kin) olen ollut lapseni kanssa raskauden alusta asti yksin, nyt lapseni on reilu 2.5v. Olisi kivaa jakaa kokemuksia muiden kanssa. Itse olen löytänyt paljon vertaistukea ja ihania uusia tuttavia TUIKE -ryhmästä ( http://tuike.info ) ja olen liittynyt myös Pienperhe yhditykseen ( http:/www.pienperhe.fi ).

Tosi tutuilta kuulostaa teidän huolet, surut ja ilotkin, voisin perustaa facebook -ryhmän, mutta laitattehan minulle tänne nimenne, niin löydän teidät FB:stä. totaaliyhari ( at ) gmail.com -- kaikki välit tietenkin pois

Laitan sähköpostia yh76:lle :)

yh76

Lissulle:

Paljon voimia loppuodotukseen ja tsemppiä!!!
Kyllä sä pärjäät, sillä en usko että meille annetaan enempää kuin jaksetaan kantaa. En epäile hetkeäkään etteikö tulisi vaikeita hetkiä mutta kun tiedät sen etukäteen niin osaat jo varautua ja hakea ehkä tukea. Mutta tukea harvoin saa vaatimatta joten pidä puolesi! Tarkoitan vaatimisella esim kunnan kautta apua (puhu neuvolassa heti) ja sosiaalivirastoa joissa on vauvaperhevastaanotot joista tukea ja sitten on niitä esim pelastakaa lapset ry:n kautta olevia tukiperheitä just jotka voi ottaa viikonloppuhoitoon jne. Ei kannata jäädä yksin ja hyvin sä tiedostatkin tilanteen ja tiedät että maailman parhaatkin äidit on vaan ihmisiä :)
Mutta jotenkin kun luen sun kirjoitusta niin se kuulostaa niin tasapainoiselta ja asian ymmärtävältä että uskon että tulet pärjäämään hienosti!! Tsemppiä! t. yh76

yh76

Moikka,
Mulla ei oo facebookissa edelleenkään profiilia.... ehkäpä sen teen sinne vielä. Mut laita ihmeessä postia, on ihan kiva kuulla elämästä. Ei tää totaaliyhärin elo kamalaa ole, mutta on tosi rankkoja hetkiä ja olen tosi tosi kiitollinen omista vanhemmistani jotka ovat auttaneet paljon antamalla mulle mahdollisuuden huoltaa itseäni ja ystäville joiden tiedän olevan saatavilla (jos vain reilusti pyydän jonkun apuun). Jännä vaan että usein pelkästää tieto siitä että apua on saatavilla, on riittävästi eikä sitä tarviikkaan. :)

Epäneitsyt Maria

Arvoisa Juan Jesus,

Aikuisen miehen oletetaan toki olevan selvillä siitä, mitä seksistä voi seurata. Joten jollei mies lapsia halua, hän on velvollinen ihan itse huolehtimaan siitä, ettei niitä myöskään tule. Eli Juan Jesus pitää joko jalkansa ristissä tai pukee pikkupilinsä kumipukuun ennen seksiä. Se joka ei seksin seurauksista halua vastuuta, on velvollinen ehkäisemäänkin.

en tuomitse...

...ihmettelen vain

Raskauksista osa saa alkunsa suunnittelematta, se on ikiaikainen tosiasia se. Ja niihin sitten reagoi kukin tavallaan, sekin selvää pässinlihaa.

MUTTA ihmettelen miksi hankitte muksuja narsistien, narkkareiden yms kanssa? Miksei normaalin miehen? Ihmisestä voi toki paljastua uusia puolia, mutta tässäkin ketjussa joku on muksun vääntänyt narkkarille ja nyt uutta. Eikö siinä kohtaa ajatella lapsen oikeuksia yhtään? Eikö ne miehet yhtään inhota, päihde- ja MT-ongelmineen? Miksi lapsi juuri sellaiselle tai miksette juuri sellaisten kanssa sitten huolehdi ehkäisystä?

harmaasävyt

Siksi, kun se elämä ei ole niin mustavalkoista. Ei ole vain hyviä tai vain huonoja ihmisiä.

lumin

Huoh, onneksi en ole samassa tilanteessa kuin suurin osa ketjun kirjottajista. Kyllä tulee olemaan vaikeat ja rankat paikat edessä.. Tsemppiä vaan ja paljon, tarviitte kyllä sitä!