Pomottaja

Löytyisiköhän täältä kanssasisarta, jolla kenties olisi vastaava "ongelma" kuin mulla....

Elikkäs, olen ollut alusta asti yksinhuoltaja lapselle, jonka isä ei juurikaan ole ollut hänestä kiinnostunut. Lisäksi olin sinkkuäiti usean vuoden. Näin ollen totuin olemaan sekä isä että äiti ja päättämään kaikesta lapseen liittyvästä yksin sekä ns. määräämään kaikesta yksin.

Noh, nyt olen jo pidempään ollut parisuhteessa, jossa kumppanini omaksui heti isäpuolen roolin. Sovimme tästä yhdessä ja haluankin hänen jakavan vastuuta. Hän on hyväksynyt lapseni ehdoitta ja on loistava roolimalli hänelle, puhumattakaan että tulevat hienosti toimeen keskenään.

Minäpäs en kuitenkaan ole osannut päästää irti tästä "viimeisen sanan sanomisesta" ja määräilystä ja se on alkanut hiertää parisuhteessa. Teen siis joskus jopa niin, että kun puolisoni komentaa tytärtäni ihan asiasta ja asiallisesti, niin minä menen puuttumaan ja pahimmillaan kävelen hänen ylitseen. Eli ikäänkuin osoitan lapselleni, että minä olen edelleen se, joka määrää ja jonka sana on laki.
Ymmärrettävästi tämä tuntuu puolisostani pahalta ja tämä on nyt jo todella paha ongelma suhteessamme.

Onko muilla kokemuksia tällaisesta, ja jos, niin miten olettee päässeet tästä eroon????

yläpäälääkärillekö tässä on mentävä??

No sinne

jos et saa muutoin itseäsi kuriin.

Aloitapa ihan systemaattinen itsesi opettaminen ja päätä, jotta lasket kymmeneen, ennenkuin avaat suusi. Sen ajan mietit, jotta mun päässäni ei asu kaikki viisaus ja että vanhempien täytyy vetää yhtä linjaa eikä toisen yli kävellä!!

Käännä mielessäsi tilanne aina päälaelleen: Miltä tuntuisi, jos sinun päätöksesi yli kävellään? Et tietenkään voisi olla loukkaantumatta. Kaiken lisäksi se sekoittaa lasta ja opettaa juuri sen, mitä ei pitäisi: Puhukoon mies mitä tahansa, sitä ei tarvitse noudattaa. Äiti lupaa, jos isä kieltää. Olkoonkin isäpuoli, mutta koska hän sitä tehtävää nyt hoitaa ja vastuullisesti, häntä EI SAA lytätä.

Olimmepa kerran eräässä tilaisuudessa, jossa suvun samanikäisiä alle 10 vuotiaita oli monta. Miettivät, kuka aikuisista määrää. Yksi, jossa isä ja äiti vetivät ristiin, sanoi, että meidän äidistä ei tarvitse välittää, ihan sama, mitä se sanoo.
Satuin olemaan kuulolla ja karvat nousivat pystyyn, kun oivalsin heidän puheistaan, kuinka tarkkanäköisiä mukulat ovat.

Pomottaja

Kiitos edelliselle! Varsinkin eka kappale oli pelkkää järkipuhetta, toki koko kirjoitus muutenkin.

Typerintä tässä on se, että tiedän kuinka väärin toimin, mutta en ole saanut tehdyksi asialle mitään....
Omat vanhempani ovat joskus yrittäneet kävellä ylitseni lapseeni liittyvissä asioissa ja olen suuttunut kovasti, ihan vaan parista kerrasta. Itse olen tehnyt tätä miehelleni jo reilun vuoden....

Mä olen vaan ajatellut, että no en mä niin paha ole. Havahduin vasta nyt, kun olin menettämässä erittäin tärkeän ihmisen.

Ja olenpa sortunut siihenkin, että jos olen jostakin mieheni päätöksestä eri mieltä, niin kyseenalaistan sen heti siinä tyttäreni edessä, enkä avaa suutani esim vasta illalla kun hän on jo nukkumassa.
Ja kun oikeesti mun ei tarttis puuttua sittenkään, koska mieheni on erittäin hyvä ja jämpti kasvattaja. Esim paljon johdonmukaisempi kuin minä.
Unohdan antamani rangaistukset samantien ja annan periksi liian helposti....

Taidan varata ajan heti huomenna....

mustasukkainen

Sinä olet yksinkertaisesti mustasukkainen tyttärestäsi. Ihan normaali tunne sinänsä, mutta se kyllä pitää yrittää parantaa.

Kun seuraavan kerran tekee mielesi puuttua tilanteeseen, menepä pois huoneesta. Ihan minne tahansa, vaikkapa vessaaan rauhoittumaan. Komenna itsesi ulos asiasta ja se onnistuu parhaiten kun et ole kuulemassa ja näkemässä.

Pomottaja

En usko että kyse on mustasukkaisuudesta... Ei se tunne ole se.
En ole mustasukkainen siitä, jos he viettävät aikaa yhdessä ilman minua tms. Mieheni on enemmän hauskuuttaja kuin minä, enkä tunne mustasukkaisuuden tunteita siitä, että heillä on hauskaa yhdessä myös silloin kun minä en osallistu. Päinvastoin, nautin siitä, että tyttärelläni vihdoin on ns. isä.

Kyse on enemmän siitä, että en voi luovuttaa piiruakaan "vallastani" toiselle.
Tuntuu, että jos annan mieheni tehdä tyttäreeni liittyviä päätöksiä kotona, se on jotenkin minun määräysvallastani pois. Hölmöä....
Olen tottunut sanomaan viimeisen sanan ja siitä on hemmetin vaikea luopua...

Mutta jos yläpäälääkärin diagnoosi on mustasukkaisuus, niin tulen toki korjaamaan sen tännekin :)

Ohdis

Mulla on tavallaan samankaltainen kokemus.
Erona on se, että en pitkään ollut "virallisesti" sinkku, mutta lasten isä asui pääasiassa toisessa kaupungissa työn vuoksi, joskus jopa toisessa maassa. Mies kävi kotona satunnaisesti...jonkun kerran olimme asumuserossakin eikä nähty kuukausiin lainkaan.

Nykyisessä suhteessa olen huomannut itsessäni samoja piirteitä kuin mitä tuossa kerroit..eikä pelkästään lasten komentamisessa vaan myös kaikessa muussa arjen pyörittämisessä. Pyrin määräämään kodin asioissa, talousasioissa ja kaikessa muussakin, koska näin olen aina ennenkin tehnyt.

Aika hieno hetki oli se kun oivalsin tämän itse, niin pystyin ottamaan asian puheeksi mieheni kanssa joka paljastikin olleensa tosi ahdistunut siitä, kun olin kuulema jatkuvasti hänelle vihainen jostakin.
Tässä vaiheessa olin jo ominut itselleni kaiken arkiasioiden hoitamisen, kodin talousasiat ynnä muut, mieheni tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Vaati todella paljon, että kykenin sanomaan miehelleni että "otatko tämän hoitaaksesi".

Kun itse tiedostin ongelmani, pystyn sille jotain tekemäänkin. Pystyn miettimään hetken ennenkuin päästän sammakoita suustani ja pystyn ainakin pyytämään anteeksi, mikäli se sammakko jo lipsahti..

Arki sujuu nykyään huomattavasti paremmin, olen todella iloinen että pystyin itse tajuamaan virheeni ja jopa suurelta osin korjaamaan niitä.

Jos jollekin haluat aiheesta puhua, niin perheneuvola voisi olla yksi osoite :}